Ladataan...
Laura de Lille

Jos blogissani (ja elämässäni ylipäätään) on yksi suosikkiaihe, on se couchsurfing, eli sohvasurffaus.

Sohvasurffaamisen sekoituttua viime päivinä mediassa muun muassa laittomaan asunnon vuokraukseen, näin tarpeelliseksi muistuttaa, mistä surffaamisessa on todella kyse.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan sohvasurffaus on maksuttoman yösijan tarjoamista ennestään tuntemattomalle reissaajalle. Ennen kaikkea se on samanmielisten ihmisten eläväinen, pyyteetön yhteisö. 

Itse aloitin sohvasurffauksen neljä vuotta sitten. Aktiivisuuteni on vaihdellut asuin- ja elämäntilanteeni mukaan: kun en majoita, eli hostaa, tapaan matkailijoita ja käyn sohvasurffaustapahtumissa.

Harrastuksen aloitin opiskeluvuosina sooloreppureissaajia hostaamalla. Ensimmäinen vieraani oli aussipoika, joka näytti minulle hölmöjä australialaisia Youtube-videoita. Kiitoksena vein hänet Eiffel-tornille pyöräilemään.

Myös minä olen päässyt nauttimaan toisten ihmisten vieraanvaraisuudesta. Kerran yövyin virginialaisen vegaaniaktivistin kerrostalokaksiossa kuuden muun reissaajan kanssa. Eräältä surffarilta sain yösijan moneksi viikkoa.

Neljän vuoden aikana olen tavannut noin parikymmentä eri kansallisuutta, sekä miehiä ja naisia. Olen osallistunut sadan sohvasurffaajan vesisotaan Central Parkissa, käynyt purjehdustunnilla, lähtenyt vaeltamaan vuorille ja päätynyt hippijamibändin keikalle metsään.

Kanssasurffaajiltani olen oppinut kieliä, tankotanssia ja muun muassa sen, miten vaahtokarkkeja valmistetaan.

Osasta on tullut pitkäaikaisia ystäviä.

On saksalainen Amanda, jonka kutsuin kotiini aamiaiselle kolme vuotta sitten.

Amerikkalaiset Brandy ja Lewis, joiden pakuun hyppäsin kerran neljäksi päiväksi reissaamaan.

Brittiläinen Will, jolla on David Bowien aksentti (ja ääni) ja burmalainen Soe, joka on aurinkoisin koskaan tapaamani ihminen.

On niitä, joiden kanssa emme ole tulleet toimeen ja toisia, jotka ovat auttaneet muuttokuorman kantamisessa 40 asteen helteessä. 

Vieraita tapoja ja triviaalitietoa enemmän sohvasurffaus opettaa luottamusta.

Se osoittaa, että kaikki, minkä laittaa eteenpäin silkasta antamisen ilosta, tulee aina jollain muotoa takaisin: postikorttina, autokyytinä tai vaikka sarjakuvakirjana.

Sellaisen sisäkanteen brasialialainen surffarini kerran raapusti sanat:

"Sometimes we find it really hard to cope with our problems. And that's why it's so great to have friends."

Kiitos Igor, Lars, Ishaan, Ramin, Brittany, Adam, Colleen, Elina, Will, Marcel, Signe, Scott, Ragna, Jess, Peter, Anders, Amanda, Soe, Aske, Lasse, Mohamad, Benjamin, Riikka, Brandy, Lewis, Angel, Masha, Dima, Julian ja kaikki muut, jotka listastani jäivät uupumaan.

Jokainen teistä on jättänyt minuun sohvan ja surffilaudan kokoisen merkin.

Kauan eläköön ystävät!

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Kun kohdalle osuu tarpeeksi monta auttavaa kättä ja vilpitöntä ohikulkijaa, on aika antaa takaisin.

Niinpä aloitin uudelleen sohvasurffauksen, eli matkaajien majoittamisen kotiini.

En edes uskalla laskea, kuinka monesta liristä minut on vuoden aikana pelastettu. Kodittomana paluumuuttajana asiat eivät aina olleet kovin ruusuisesti. Silti sohvia löytyi jos mistäkin, tutuilta ja tuntemattomilta. Pisimmillään kyläilin viisi viikkoa putkeen.

Kuukauden sisällä luonani on yöpynyt kaksi surffaajaa: intialainen videopelisuunnittelija ja kanadalainen filmiopiskelija. Viikonloppuna tutustuin kahteen iranilaiseen, ja keskiviikkona kylään saapuu saksalainen tyttö.

Uusien ihmisten tapaaminen on ihanaa. Se on myös oma tapani sanoa kiitos.

Ele tulee takaisin aina bumerangin tavoin – vaikka yllätyskortin muodossa:

Nyt minulla on vierassohva Torontossa.

Ei pöntömmin surffattu.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Minulla on uusi ystävä.

Ystävä, jolla on monta tatuointia ja kamalan suuri sydän.

Ystävä, joka lukee minulle iltaisin tanskankielisiä tarinoita ja saa vatsanpohjani kutiamaan hassuista ilmassa soljuvista äänteistä.

Ystävä, joka vie kummitustaloon ja jonka hihaan voi tarttua, sitten kun alkaa pelottaa.

Joku, joka halaa metrolaiturilla, kun kyyneleet valuvat pitkin poskia, ja jaksaa muistuttaa, että toivoa on silloinkin, kun en millään jaksaisi niin uskoa.

Ystävä, joka laulaa tanskanryhmäni edessä sammakosta ja papukaijasta kertovan lastenlaulun ja nauttii siitä kuin pieni lapsi.

Joku, jolla on maailman surkein suuntavaisto, mutta jolle minä voin aukaista kaupunkini kadut.

Tapasimme vasta viikko sitten, mutta tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme jo vuosia.

 

Kiitos Lars.

Olit kaikkien aikojen paras sohvasurffarini.

Share