Ladataan...
Laura de Lille

Takanani on nyt puoli vuotta freelancerin arkea.

Kuukausiin on mahtunut paljon. Itsensä työllistäminen kokopäiväisesti on ollut silmiä avaavaa monessa mielessä. En olisi esimerkiksi aloittaessani uskonut, millaista hakuammuntaa freelancerinä työskentely parhaimmillaan ja pahimmillaan on.

Eniten se on kasvattanut työmoraalia ja toisaalta myös itsekritiikkiä. Useimmiten palaute, sekä positiivinen että negatiivinen, on saatava itse itseltään. Eihän itsensä työllistävä voi ottaa mitään – mukaan lukien seuraavan kuun vuokrarahoja – itsestäänselvyytenä.

Yllättävin seikka ovat silti olleet kohtaamani asenteet. Ja juuri niistä haluan kirjoittaa tänään – sekä itseni että muiden nuorten ammattilaisten puolesta.

Olen aina ollut määrätietoinen ja motivoitunut työnhakija ja -tekijä. Toisin kuin ikäisiäni monesti kritisoidaan, en ole eläissäni kaihtanut yhtään ilmaista, huonosti maksettua tai kämäistäkään työtä.

Valmistumisestani on pian neljä vuotta aikaa. Oman alani työnäyttöjä minulla riittää ulkomaita myöten.

Perusteellinen pohjatyö on maksanut itsensä takaisin: usko omaan osaamiseen on oltava rautainen erityisesti freelancerinä. Omien taitojensa tunteminen auttaa esimerkiksi tilanteissa, joissa joudun edelleen perustelemaan, miksi en voi enää tehdä töitä ilmaiseksi tai nälkäpalkalla.

Työn arvon todistelua vaikeampaa on ollut vain yksi asia: se, että ideoitani ei oteta tosissaan.

Alle kolmekymppinen, vasta muutama vuosi alan työkokemusta. Nainen.

Siinä kaltaiseni nuoren ihmisen lähtökohta työnhaussa.

Ansioluettelostani löytyy arvostettu opinahjo, työharjoitteluita isoissa ulkomaalaisissa yrityksissä ja muutaman vuoden päivätyökokemus. Osaamistani kyseenalaistetaan silti.

Siltä löytyy usean vieraan kielen taito. Silti joudun todistelemaan, osaanko tuottaa markkinointitekstiä kielellä, jota käytin päivätöissäni Yhdysvalloissa joka ikinen päivä.

Minulla on näkemystä, raikkaita ideoita ja tilastoja tietojeni tueksi – silti saan vastineeksi hyväntahtoista hymistelyä.

Olet liian sitä, olet liian tuota. Sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta, sinulla on vääränlaista kokemusta. Joskus tyrmätyksi tulemiseen tuntuu riittävän, että on vääränvärinen tukka.

Alle kolmikymppisenä naisena minua kiinnostaisi tietää, millaisia järkeenkäypiä syitä nuorten innon ja osaamisen torpedoinnille löytyy?

Kysymys liippaa läheltä joka mielessä.

Palasin itse Suomeen töihin seitsemän ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen. Päätöksen jäädä tein nähtyäni lähietäisyydeltä, miten paljon kansainvälistä osaamista kotimaassani edelleen tarvitaan – myös markkinoinnin saralla.

Turhauttavinta on ollut huomata, miten vaikeaksi tietotaidon eteenpäin siirtäminen on tehty. Päivätöiden hakemisen olen kokenut freelancerinä työskentelyäkin kinkkisemmäksi. Tuntuu, että potentiaalia ei uskalleta nähdä siellä, missä sitä on.

Tässä esimerkkejä viime aikoina hakemistani positioista: Email Marketing Executive, Junior CRM Manager ja PR Manager. Kuulostaa hyvältä, eikö? 

Valitettavasti yksikään näistä työpaikoista ei löydy Suomesta. Haluaisin kovasti työskennellä kotimaassani, mutta mahdollisuudet tuntuvat olevan kiven alla.

Työnantaja – älä anna nuoren osaamisen valua hukkaan tai muille maille. Ikä tai sukupuoli eivät kerro työnhakijasta muuta kuin iän ja sukupuolen.

Arvokkain tekijä on motivaatio – ongelmanratkaisuun keskittyvä, eteenpäin menevä asenne. Halu oppia ja kehittyä. Sitä meiltä nuorilta ammatilaisilta löytyy. Pelkällä ansioluettelon paksuudella ei työntekijän potentiaalia enää vuonna 2015 mitata.

Taikatemppuja sen selvittäminen ei vaadi.

Riittää, että kysyy ja kuuntelee.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Toivoitte taannoin kuulla enemmän töistäni Yhdysvalloissa.

Tänään toteutan pyynnön ja kerron työkuvioista, joista olin kovin vaitonainen vielä viime keväänä.

Hyvän aikaa ennen nykyistä uraani olin lähes kolme vuotta kokopäiväisessä toimistoduunissa. Työllistyin onnekkaasti heti valmistuttuani vuonna 2011, kun PR-alan harjoittelusta kehkeytyi markkinointiduuni New Yorkissa.

Aloitin vaatetusalan yrityksen Pohjois-Amerikan markkinointikoordinaattorina helmikuussa 2012.

Pienessä tiimissä roolit menivät iloisesti sekaisin, ja jo puolen vuoden sisällä töiden alkamisesta käsillä oli jonkin sortin 3 in 1 -tilanne: administratiivisten tehtävien lisäksi huomasin pian toimivani markkinointitiimimme copywriterinä, graafikkona ja yhteisömanagerina.

Päävastuualueeni oli Pohjois-Amerikan markkinoiden email-viestintä.

Vastasin Yhdysvaltain ja Kanadan markkinoille suunnattujen kuluttaja- ja PR-uutiskirjeiden sisällöstä, visuaalisesta ilmeestä, tekstisuunnittelusta ja targetoinnista teknisenä työparinani digitoimistomme koodaajatyttö. Uutiskirjeitä pusersimme vuodenajasta riippuen noin 10-15 per kuukausi.

Toissasijainen roolini oli some-kanavien yhteisömanagerina. Tehtäviini kuului myös nettibannerien, verkkokauppatekstien ja jopa fyysisiin myymälöihin tulevien materiaalien kirjoitus ja visuaalinen ilme sekä PR-tehtävät.

Ironista kyllä, tittelini ei muuttunut kertaakaan reilun parin vuoden aikana. Kun irtisanouduin tehtävistäni keväällä 2014, en vieläkään tiennyt, mitä perinteinen markkinointikoordinaattori oikeastaan edes tekee. 

Jälkeenpäin ajateltuna reippaasti työnkuvan raamit ylittävistä tehtävistä oli pelkkää plussaa. Ainoastaan graafisen puolen olisin jättänyt oikeille suunnittelijoille, jos siihen olisi ollut mahdollisuus.

Reilun parin vuoden aikana opin aivan mielettömän paljon: alasta, pohjois-amerikkalaisesta kulttuurista, kielestä ja sen käytöstä. Tästä on tietenkin suunnatonta hyötyä myös nykyisellä urallani.

Jenkkivuodet opettivat niin ikään sen, että maailmassa on muutakin kuin työ.

Hassu oivallus ihmiselle, jolle ura ei ensisijainen elämäntavoite koskaan ollutkaan. Joskus tilanne vain johtaa toiseen – varsinkin kun työskentelykaupunki on armottoman kilpailullinen New York.

Lähtö oli pitkäaikaisen pohdinnan tulos, mutta lopulta täysin selvä homma.

Nautin työssäni monista asioista, mutta uskon, että on tervettä siirtyä eteenpäin tilanteista, jotka eivät enää palvele, opeta tai vie mihinkään uuteen. Nyt ihmettelen, miten ylipäätään suostuin yhtä järisyttävään työtaakkaan ja vieläpä aika yksin.

Ilman tätä kokemusta en silti olisi nyt tässä. Tämä ajatus kantaa myös uusille työapajille suunnatessa.

Entisestä työstäni jäljellä on enää se paras puoli: kirjoittaminen. Pelkästään tässä kuussa olen työstänyt äänensävyä uudelle kosmetiikkabrändille, luonut tekstit vastikään lanseerattuun verkkokauppaan ja suunnittellut uutta email-ohjelmaa vaatetusalan yritykselle – itsenäisesti ja freelance-pohjalta. 

Olen lapsekkaan innostunut. On ihanaa tehdä töitä.

Enpä olis vielä viime keväänä osannut tällaisesta unelmoida.

Share