Ladataan...
Laura de Lille

Asuinmaan vaihtamisessa on perustavanlaatuinen dilemma: asettui minne tahansa, edellisestä kotipaikasta jää aina jotain ikävöitävää. On tapoja, rutiineja ja ruoka-aineita, jotka hitaasti mutta varmasti hiipivät mieleen, kun sitä vähiten odottaa.

Ulkosuomalaisten ikävöintiklassikko on tietenkin ruisleipä. Kaivata saattaa myös asioita, joista ei alkujaan edes pitänyt: vasta ulkomaille muuttaessani opettelin syömään salmiakkia ja nostalgisoimaan kulttuurini ärsyttäviäkin piirteitä, kuten vaikkapa kroonista epäsosiaalisuutta. Sitä kaipasin hississä ja bussimatkoilla, kun tuntematon vierustoveri ei lakannut pälättämästä säästä, vaikka itse olisin vain halunnut tapittaa maisemia tuppisuuna.

Ilmiölle löytyy toki nimi – kulttuurishokki. Mutta miksi kutsutaan kaipuuta, jota potee palatessaan kotiin ulkomailta? 

Jotkut tavat ja rutiinit vaativat aidon kulttuuri- ja kielikontekstin toimiakseen, ja niinpä niiden paluumuuttoharrastaminen voi tuntua pöljältä. Jos leffojen katsominen tai vieraskielisten lehtien lukeminen on hyvä tapa lievittää ikävää, kiitospäiväillallinen tai pahvikruunu loppiaisena olisivat jo suoranaista hätävarjelun liioittelua – maistuivat karpalohillo tai mantelimassakakku kuinka hyviltä tahansa.

Sitä paitsi, ikävöidyt asiat ovat yleensä vähän noloja.

Tänään ajattelin kertoa, mitä hölmöjä juttuja kaipaan edellisistä kotimaistani. Aloitetaan!

1. Turhautumiskurkkuääni

Niin paljon kuin tämä jaksoi joskus nyppiä, nostalgisoin ranskalaisten raivorehellistä tapaa näyttää turhautumisensa. Se on syvältä kurkusta lähtevä, lähinnä räkimiseltä kuulostava argh-äänne, joka päättyy lakoniseen toteamukseen tyyliin: Ça m'énerve! (Ärsyttävää!

Kuulostaako tyylikkäältä? Kokeilkaa istuttaa tuo elegantin, ballerinoissa sipsuttelevan pariisittaren suuhun. Kyllä lähtee!

2. Crème de Marron

Ällömakea kastanjamönjä, jota ranskalaiset syövät jälkiruokana happaman jogurtin kanssa. Niin hyvää, että sukat pois!

3. Ulkosuomalaisslangi

Ulkosuomalaisslangi on asia, jota Suomen suomalaisten voi olla vaikea ymmärtää. Se on puhetapa, joka syntyy vieraassa maassa muiden paikalliskieltä puhuvien suomalaisten seurassa. Arkikäytöstä slangi tippuu muualle muuton ja kieliympäristön vaihtumisen seurauksena. Hiffasin esimerkiksi itse toissapäivänä, että en enää käytä sanoja kuten pubelli (la poubelle, roskis) bordelli (le bordel, sotku) enkä enää puhu hamstrauksesta hordaamisena (hording.)

4. Ranskalainen juomakulttuuri

Ranskasta kaipaan myös seurustelukulttuuriin liittyviä juomia: pikaespressoja baaritiskillä, kahden euron Kirejä ja tietenkin Pastista. Chin chin!

5. Trader Joe's

Yhdysvalloista ikävöin kuollakseni Trader Joe'sia. Tältä markettiketjulta löytyvät parhaat vegeruoat, merisuolasuklaat ja myymälämusiikit (The Cure, anyone?) Kaipaan myös suosikkikauppani puolikaverillista henkilökuntaa: kerran kassa vaati saada arvata horoskooppimerkkini, ja oikeinhan se meni. Kauan eläköön asiakaspalvelu!

+ 6. Oikeasti hauska sarkastisuus

Valehtelisin, jos väittäisin, että en kaipaisi myös jenkkien huumorintajua ja englannin kielen mieletöntä akrobaattisuutta. Akuuteinta ikävää voi onneksi lievittää vaikkapa Gawkerin lukemisella tai taustamusiikittoman MacGyver-intron katsomisella.

Jotain muuta, mitä? Entiset tai nykyiset ulkosuomalaiset, antakaa palaa:

Mitä löytyy teidän listoiltanne?

Share

Ladataan...
Laura de Lille

"6.50, kiitos", totesi marketin mieskassa.

Nyökytin ja vedin esiin suomalaisen debit-korttini.

"Se ois kympin raja  ja meillähän käyvät sitten vain saksalaiset pankkikortit", hän jatkoi.

"Selvä", sanoin hilujani hätäisesti kasaan keräillen – miehen seuratessa eurosähläystäni huvittuneena sivusta.

"Taidat olla amerikkalainen?"

Hymyilin.

Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin hassunhauskaan arvausleikkiin.

Ranskassa asuessa olin pitkään puolalainen, sitten venäläinen ja lopulta kukaan ei enää osannut – tai jaksanut – arvata.

Niiden amerikkalaisten korvaan, jotka eivät olleet Suomesta koskaan kuulleetkaan, olin kotoisin Englannista. Tai sitten "jostain Romaniasta" kuten Harvardista valmistunut journalistinaapurini tiesi kotibileissä kertoa.

Saksassa olen jenkki. Ignorantti yhdysvaltalainen, joka ei ole jaksanut opetella saksaa edes yhden kielikurssillisen verran. Irvistämään saan sekä turkkilaiset maahanmuuttajapapat että perisaksalaisen supermarketin kassan.

No mutta saakeli. Miten tässä nyt näin kävi?

Niin metkaa kuin ulkosuomalaisuus voikin olla, on ulkkiselämässä kyse ennen kaikkea yhdestä asiasta: jatkuvasta sopeutumisesta – maahan, kulttuuriin ja sen triljoonaan kirjoittamattomaan sääntöön. Ja tietenkin siihen kieleen.

Helppoa se ei aina ole. Kulttuurikeplottelu ja puolitahaton leimatuksi tuleminen muokkaavat minuutta.

Muistan edelleen, miten epämukavalta tämä kaikki kielitaidottomasta, idän pakolaisena pidetystä teini-Laurasta tuntui. Mummojen säälivät katseet voivat olla kovaa kamaa – varsinkin silloin, kun verbaaliset puolustuskeinot ovat vähissä.

Sisäinen minäni kyllä kirkui täyttä päätä: 

Hei tyypit! Olen hyvinvointiyhteiskunta-Suomesta! Ja ihan älykäs ihminen! Oikeesti.

Kun puolalaisaksenttinsa kadottanut Laura esitteli ranskankielistä kandiaan tutor-tuokiossa neljä vuotta myöhemmin, oli markkinoinninopettaja hämmentynyt: miten niin tämä tyylipuhdasta pariisinranskaa sönköttävä misukka ei ymmärrä yksinkertaista ranskan kielen sanaa? Pitääkö se pilkkanaan? 

En sitten ollenkaan. Olen vain tällainen vähän hassu mademoiselle, joka joskus esittää hupsuja kielikysymyksiä – ulkomaalainen kun olen.

Kahta maata ja kulttuurishokkia myöhemmin pohdin, onko minusta tähän kolmatta kertaa.

Kielen tyhjästä nyhjäisy on oma juttunsa, mutta vähintään yhtä paljon vaatii kulttuuriin ja sen erikoisuuksiin mukautuminen. Sen opin viimeistään Jenkeissä, jossa en – sujuvasta kielitaidosta huolimatta – vielä kahdenkaan vuoden jälkeen tiennyt, mitä ihmiset puheillaan oikeasti tarkoittivat. Ja se oli paljon kinkkisempää kuin yksikään ranskalaismummon tai turhautuneen markkinoinninopettajan kanssa käyty kulttuurishokkidialogi.

Tätä mietin myös berliiniläisessä supermarketissa ruokaostoksia pakkaillessani.

Voi hyvin olla, että rahkeeni eivät juuri nyt siihen riitä, mutta huumoria osaan aiheesta sentään jo repiä.

Kassalle vilautin isoimman ienhymyn mitä hampaistani lähtee:

"Olen Suomesta ja meilläkin on eurot."

"Ja opettelen kyllä kielenne sitten, kun aika on oikea  juuri nyt vähän laiskottaa."

Kassapoika hiljeni, minä poistuin kiittäen. Jalkakäytävällä tunsin itseni voittajaksi.

Jauhot suuhun, kassamies! huusi sisäinen ääneni.

Katsopa vaan, ja joku päivä et enää mua jenkiksi kutsu, kun kaupassasi asioin.

Kanadalainen käy kyllä.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Muistan elävästi päivän, jolloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan ulkosuomalainen.

Elettiin alkusyksyä 2007, ja Pariisin asuntoni pikkuruiseen postilaatikkoon oli tupsahtanut ruskea A4-kokoinen kirjekuori. Sen sisältä paljastui ankean näköisen aikakausilehden tutustumisnumero "uudelle ulkosuomalaiselle."

Otin lehden käteen ja selailin sitä hitusen epäuskoisena. Muutaman kuukauden ulkomailla asuneena, vasta Kela-korttini pois luovuttaneena outsiderina kesti tovin sisäistää, mitä kaikkea uusi status merkitsi. 

Nyt – kuusi vuotta myöhemmin – tiedän jo vähän paremmin.

Jos nykykäsitykseni ulkosuomalaisuudesta pitäisi tiivistää kahteen sanaan, olisivat ne sopeutuminen ja arvaamattomuus. Elämäntyylinä se on natsannut kantajalleen kuin lapanen käteen tarjoamalla sopivan annoksen arkea, jännitystä ja yllätyksiä – jatkuvaa oppimista ja oivaltamista, eikä ainuttakaan tylsää päivää. 

Ulkomaille minut puskivat seikkailunhalu ja uteliaisuus, ja näitä ominaisuuksia elämä vierailla mailla on ruokkinut entisestään. Myös kynnys ideoiden toteuttamiseen laski kertaheitolla – kun kerran oli lähtenyt, mikä tässä maailmassa enää pidättelisi?

Elämästä ulkosuomalaisena olen nauttinut täysillä, tuntosarvet valppaana. Oli asuinmaani mikä hyvänsä, poimin sen parhaat puolet ja jatkan matkaa: suomalainen jouluaatto on jees, mutta loppiaistani juhlin mieluiten ranskalaisittain. Jenkeissä istun pokkana Thanksgiving-pöytään, ja liputan Suomen itsenäisyyspäivää viikkoa myöhemmin. Ulkosuomalaisuudessa ei ole kankeita käytössääntöjä, ja siitä tykkään.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö minulla olisi rakkaat ja lämpimät välit vanhaan kotimaahani Suomeen. Olen edelleenkin sitä mieltä, että pohjoismaat ovat paras paikka asua, opiskella, työskennellä ja perustaa perhe, ja maailman kaunein kieli on oma äidinkieli. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. 

Suomessa käyn tätä nykyä noin vuoden välein – viimeisen kerran elokuussa 2012. Vähempikin riittäisi.

Opiskeluvuosinani vietin jokaisen kevät-, kesä- ja talvilomani Suomessa, vaikka jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt kiertää Eurooppaa, nähdä ja elää, kun siihen mahdollisuus oli. Tahtia kirinyt olen vasta kahtena viime vuonna.

Kun minulta Suomessa käymisestä toisinaan kysellään, menen vähän hämilleni. Sinnehän pääsee aina takaisin! Mikä on maailmalle lähtemisen perimmäinen tarkoitus, jos eivät uudet kokemukset? En taivalla matkaani ikävöidäkseni ja polkeakseni paikoillani, vaan kokeakseni uusia asioita avoimin mielin. Suorastaan pyörryttää ajatella, kuinka monta paikkaa, ihmistä ja opeteltavaa kieltä edessäni vielä on. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää, sillä tiedonjanoista sielua ei maailma ole pettänyt vielä kertaakaan. 

Entäs sitten paluumuuton laita? Kristallipalloa ei taskustani löydy, mutta Suomeen tuskin enää asetun elämään. Jos niin kuitenkin käy, tapahtuu se kaukana tulevaisuudessa. Silloin minusta tulee se ruttuinen, kiikkustuolissa keinuva mummo, joka kertoo lapsenlapsilleen elämänmakuisia tarinoita ulkomailla vietetyistä nuoruusvuosista. 

Jos ei, on minulla vain yksi tavoite: puhua kaunista suomen kieltä viimeiseen asti.

Share