Ladataan...
Laura de Lille

Lilyssä ollaan viime päivät puhuttu säästämisestä ja unelmiin sijoittamisesta.

Aihe liippaa läheltä, ja niinpä en malttanut olla jakamatta myös omaa, vähemmän perinteistä säästämistarinaani. Panostin nimittäin koulutukseeni.

Ajatus ulkomailla opiskelusta syntyi ensimmäisen Pariisin-vuoteni päätteeksi keväällä 2008. Halusin jäädä Ranskaan ja suorittaa korkeakoulututkintoni ulkomailla. Sopiva opinahjo löytyi, ja pääsin sisään.

Nopeasti selvisi, etten tulisi saamaan samoja etuuksia kuin opiskelijakaverini Suomessa. Vaikka koulu oli Ranskan valtion akkreditoima, opintotukien ja -lainojen saamiseksi peruste ei riittänyt. Niinpä turvauduin tavalliseen pankkilainaan koulu- ja minimielinkustannusteni kattamiseksi. Ruokarahat tienasin iltatöillä.

Päätös oli kieltämättä nurinkurinen ilmaisen koulutuksen maasta tulevalle nuorelle. Miksi en olisi vain palannut Suomeen, käynyt vaihdossa ja hakenut valmistuttuani ulkomaille töihin? Ajatus ei totta puhuen koskaan mielessä käynytkään.

Kuten hukkaan heitettyjä vuokria taivasteleva hankkii itselleen omistusasunnon, oli minulle selvää koulutuksen olevan sijoitus, josta en halua tinkiä. Tiesin myös, että en voisi saada vastaavaa tutkintoa kotimaassani ja vieläpä samanlaisessa oppimisympäristössä – löytyihän kaupungista myös suurin osa potentiaalisista tulevista työnantajistani. Niinpä päätös tuntui lopulta riskin arvoiselta, ja sitä se on ollutkin. Kolme vuotta valmistumisen jälkeen olen edelleen velallinen, mutta täystyöllistetty papereiden saamisesta lähtien.

Kannattiko koulutuksesta siis maksaa?

Sijoituksen kannattavuutta voi mielestäni arvioida kahdella tapaa: toisaalta saavutetulla erikoisosaamisella, toisaalta koulun poikimilla suhteilla ja mahdollisuuksilla. Koulussa opiskelusta oli hyötyä monessakin mielessä, myös työharjoitteluita hakiessa. Opiskelunaikaisella alan työkokemuksella täytetty ansioluettelo taas oli takuulla yksi syy ripeälle koulunjälkeiselle työllistymiselle. 

Koulun maine avasi ovia moniin suuriin yrityksiin, ja alan piirit tuntevat opettajat jeesivät motivoituneimpia oppilaitaan työnhaussa. Koulusta oli toki hyötyä myös Ranskan ulkopuolella: en esimerkiksi usko, että olisin päätynyt harjoittelemaan ison yhdysvaltaistavaratalon sisäänostotoimistoon 21-vuotiaana ilman Pariisia CV:ssäni. 

Toki päätöksellä on ollut toisenlaisiakin vaikutuksia. Kiitos juoksevien lainanlyhennysten, on minun pitänyt valmistumisestani lähtien työllistää itseäni tavallista enemmän. Käytännössä tämä on tarkoittanut säännöllistä lisätyötä päätyön rinnalla. Työpäiväni tavallisimmillaan lähentelee noin 12 tuntia, ja voin vain harvoin viettää esimerkiksi täysin vapaita viikonloppuja. Silti tämä kaikki on ollut vaivan arvoista.

Lisäduunin paiskiminen on mielestäni pieni hinta toteutuneista unelmista. Jos jotain, tunnen kaikesta valtavaa kiitollisuutta. Kaiken lisäksi saan edelleenkin tehdä tismalleen sitä, mitä haluan. Ja se on jo jotain se.

Kannattiko koulutukseen siis sijoittaa? Väitän, että kannatti. Aivan kuten maksaa kannattaa omasta kämpästä, hääjuhlasta tai maailmanympärysmatkasta, jos se oikealta tuntuu. 

Jos rehellisiä ollaan, jälkimmäinen voisi olla seuraavaksi paras sijoitukseni.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Kuka muistaa vielä kevään mittaan julkaisemani jutut muotimarkkinoinnin opiskelusta Ranskassa? Hyvä. Tämä on teille ja toimikoon juttusarjalle jonkin sortin lopetuksena.

Nyt kun minulla on kolme vuotta paahtamista takanani ja olen lopputyötä vailla valmis vaatetusalan ammattilainen, ajattelin luoda teille pienen yhteenvedon siitä, mitä samanlaista urapolkua halajavan kannattaisi tietää. Siitä, millainen yleismielikuva viime vuosista on jäänyt, mikä on aiheuttanut tyytyväisyyttä ja mikä kenties vähemmän. Itse päädyin kouluuni täydellisenä ummikkona, joka ei tiennyt ulkomailla opiskelusta mitään tai siitä, mihin sitä oikeasti olikaan päätään pistämässä: en nimittäin ollut tarpeeksi onnekas saadakseni mahdollisuutta kysellä neuvoja muilta saman polun kulkeneilta. Mutta ei se mitään. Joskus tekee ihan hyvää olla oman elämänsä opinto-ohjaaja.

Kuten jokaisen freelancer-opon kuuluu, kokosin teille pienen pro & con-listan viime vuosien hyvistä ja huonoista hetkistä, sekä asioista, jotka teidän tulevien ulkosuomalaisten (ja mikäpä ettei muotimarkkinoijienkin!) kannattaisi pistää korvan taakse.

1. Ei ole mikään maailman yllättävin tieto, että Pariisi on mahtava asuinpaikka muotialan opiskelijalle. Täältä löytyvät muotiviikot, näyttelyt, museot sekä lähes kaikki suunnittelijat maan ja taivaan väliltä. Piireihin päässeille sataa kutsuja yksityismyynteihin, näytöksiin, avajaisiin ja muihin kivoihin kissanristiäisiin. Kaupunki ja on kaunis, iso ja ei nuku koskaan. Mahdollisuuksia riittää joka sormelle ja varpaalle. 

2. Vaikka kukaan tai mikään ei ole täydellinen, kouluni oli juuri niin monipuolinen kuin sen aloittaessani ajattelinkin. Suosittelen siis lämpimästi sen laadukasta sekä asiantuntevaa muotialan opetusta. Ensimmäisen vuoden markkinatutkimuksista, kangastuntemuksen oppitunneista ja suunnittelijabioista on otettu suuri harppaus eteenpäin. Projekteja ja mallistosuunnitelmia on tullut tehtyä milloin mistäkin: naistenvaatteista, laukuista, silmälaseista, kengistä, lastenvaatteista, miesten (!) kosmetiikasta, koruista. Olemme suunnitelleet co-brandingeja, vääntäneet teknisiä piirrustuksia, piirtäneet logoja ja pakkauksia ja ennustaneet trendejä. Olemme täyttäneet verkkokalvomme ja aivonystyrämme inspiraatiokollaaseilla ja vuosikymmenien -ja satojen mittaisella muotihistorialla . Lähes kaikki kivikaudelta avant-gardistiseen suunnitteluun asti on tullut opiskeltua tunnollisesti.

3. Ulkomailla opiskelu ja asuminen antavat rohkeutta. Kun on kerran lähtenyt ja opetellut uuden kielen, mikään ei tunnu pysäyttävän elämässä. Itsetunto nousee kohisten ja mikä parasta: perfektionistiluonne joutuu kovalle koetukselle, kun huomaa ettei kaikkea voikaan (eikä edes tarvitse) tehdä täydellisen virheettömästi. Turha itsekritiittisyys karisee pois mukavasti, kun joutuu pitämään kymmeniä esitelmiä isonkin yleisön edessä milloin milläkin kielellä: englanniksi, ranskaksi tai vaikkapa italiaksi. Voi vain yrittää parastaan, ja ne niille pahimmillekin töppäyksille ei pysty oikeasti muuta kuin nauramaan. Kirjoitusvirheisiin ei kuole eikä haukku haavaa tee. 

1. Vaikka olen törmännyt loistaviin ihmisiin, saanut ihania työkavereita, luonut unohtumattomia kontakteja, tältä alalta löytyy myös poikkeuksellisen paljon pilvissä liihottelevaa porukkaa. Omana tehtävänäsi on sitten koettaa löytää se omanlaisesi työyhteisö. Itse olen tiennyt jo pitkään, ettei esimerkiksi suurille muotitaloille työskentely olisi unelmaduunini jo ihan pelkän kolossaalisen hiearkian takia. On yksi asia olla työlleen intohimoisesti omistautunut , mutta äärimmäinen kilpailu ja ahdistus kenkäparin tai mekonrievun takia eivät mielestäni ole asioita, joista kenenkään kuuluisi menettää yöuniaan. 

2. Ranskalainen koulusysteemi arvosanoineen ja opetusmetodeineen ei ole suomalaiselle välttämättä se helposti ymmärrettävin instituutio. Välillä palautteessaan kovinkin räävittömät opettajat sanovat suoraan mitä ajattelevat ja ennen kaikkea julkisesti muiden edessä. Opettajat ovat erittäin vaativia ja hierarkia kukoistaa. Nollan ja kahdenkymmenen välille sijoittuva arvosteluasteikko on hiukan huijaava, ja esimerkiksi 15 lasketaan jo lähes huippuarvosanaksi. Systeemiin tottumattoman, kielessään vielä hapuileva voi saada odottaa tovin, että yltää toivottuihin lopputuloksiin. Mutta toisaalta, miksi kaiken pitäisi ollakaan niin helppoa?

3. Lopuksi, olkaamme hetken aikaa vielä vähän realisteja: keskiverrosta poikkeavan polun valinneen matkalle mahtuu tavallisesti myös kasa vastoinkäymisiä, jotka lannistaisivat ja lähettäisivät sinut mielelläsi maitojunalla takaisin kotiin vaikka joka päivä. Sillä kyllä - liika naiivius on saanut monta kertaa pettymään, murskakritiikki heittämään hetkeksi kirveen kaivoon ja epätyydyttävä työympäristö masentumaan. Mutta syvällä rintaäänellä voin kertoa tämän: kun on muutaman kerran joutunut muutaman perustavanlaatuisen kysymyksen eteen, kuunnellut pää punaisena sinua ranskaksi solvaavia naapureita, kokenut vesivahingot ja rikkinäiset vedelämmittimet, hoitanut vakuutus -sekä pankkisotkuja yksin ilman apua, selviytyy kyllä muussakin elämässään ihan hyvin.

 

P.s Täältä voit löytää juttusarjan kaikki osat: osa 1osa 2 & osa 3.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Jokseenkin rennon ensimmäisen vuoden jälkeen en ihan ajatellut, että toisesta kouluvuodesta tulisi yhtä kiireinen ja henkisesti raskas. Opettajat vaihtuivat, päivät venyivät ja töiden määrä kaksinkertaistui. Viikoista tuli tenttien, kotitehtävien ja ryhmätöiden välillä jonglöörausta, ja en totta puhuen tiedä, miten selvisin kaikesta kunnialla. Kun perjantai-iltana tulin kotiin, kerkesin pitää toisinaan vain lyhyen ruokatauon ennen kuin oli taas aika jatkaa työskentelyä - yleensä ihan sinne sunnuntai-iltaan asti. Eniten jouduin pettymään hommista luisteleviin luokkakavereihini, joiden viime tippaan jätetyt tekemättömät työt joutuivat sitten omille harteilleni.

Vaikka tulin toimeen opettajieni kanssa muuten ihan mainiosti, suurinta stressiä koin markkinointitunneillani. Opettajani opetusmetodit olivat jokseenkin käsittämättömiä kaltaiselleni, ei-ranskalaiselle opiskelijalle, ja ei ollut mitenkään tavatonta, että oppilaat lähtivät tunnilta kyyneleet silmissä. Vaikka yritin parhaani, opettajani löysi aina huonoa sanottavaa tekemisistäni - paremman puutteessa vaikka sitten kirjoitetusta ranskastani. Kauhunhetkiä koin viimeistään silloin, kun minut laitettiin tekemään vuoden tärkein esitelmä ranskaa puhumattoman vaihto-opiskelijan kanssa. Tein sen alusta loppuun asti yksin, ja kirjoitin jopa vaihtarille monisivuisen tekstin, josta hän sitten luki omat osuutensa takeltelevalla kielellä. Opettaja, joka piti minua jo valmiiksi laiskana opiskelijana, ei ollut tähänkään tyytyväinen. Tosiasiassa en ollut kenties ikinä tehnyt yhtä paljon töitä koulun eteen kuin silloin. Opettajani ei vakuuttunut, mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni.

 

Toisen vuoden syksyllä etsin kuumeisesti työharjoittelua kevätlukukaudelle. Sen oli määrä alkaa vuoden alusta ja olla kolmen kuukauden mittainen. Ajatus harjoittelusta Ranskassa ei varsinaisesti houkutellut, ja niinpä päätimme lähteä poikaystävän kanssa hänen kotikonnuilleen Yhdysvaltoihin, kun kerrankin siihen oli mahdollisuus. Helppoa se ei tosin ollut. Kun lensin New Yorkiin tammikuussa, en edelleenkään tiennyt, mitä tuleman piti. Kenellä harjoittelisin tai mitä tekisin. Asiat kuitenkin järjestyivät, ja sain ihanan harjoittelupaikan. Oloni oli jokseenkin etuoikeutettu, sillä joillekin luokkakavereilleni käynyt paljon huonommin. Minuun suhtauduttiin kuin oikeaan työntekijään, jolla oli oma työpöytä, tietokone, puhelin sekä jopa sähköpostiosoite, ja minulle annettiin mahdollisuus käydä koulutuksissa. Kiersin kaupunkia ja tapaamisia tiimini kanssa, ja kokemus tuntui välillä liian hyvältä ollakseen totta.

Yhdysvalloissa tunsin oloni huomattavasti kotoisammaksi kuin Ranskassa, ja kotiinpaluu oli aika haikea. Yhdysvalloissa oloni oli ollut tervetullut, ja minusta tuntui vapauttavalta, etten ollut joutunut perustelemaan ulkomaalaisuuttani kenellekään kolmeen kuukauteen. Palatessani Ranskaan sopeutuminen ei käynyt täysin kivuttomasti, ja luokkakavereideni suhtautuminen asiaan ei auttanut yhtään - en osannut aavistaa, että yksi työharjoittelu olisi voinut aikaansaada sen, että minulle ei käytännössä puhuttu koko loppuvuonna. Kun pidin esitelmiä, sain osakseni sääliviä katseita, äänekästä huokailua ja sanojani ja sanomisiani toistettiin perässä. Yhtenä päivä kouluun tullessani joku oli jo valmiiksi kirjoittanut nimeni poissaololistalle. Se satutti. Tästä ja kolossaalisen työn määrästä johtuen olinkin melkoisen poikki, kun koulu sitten loppui heinäkuussa. 

Viimeiseltä vuodeltani en osannut oikein odottaa mitään, enkä tiennyt olisiko siitä tulossa samanlainen. Siitä ja kokonaisvaltaisista tunnelmistani kirjoitan enemmän sarjan neljännessä ja viimeisessä osassa.

 

Täältä voit löytää aikaisemmin ilmestyneet juttusarjan osat: osa 1 & osa 2.

Share

Pages