Ladataan...
Laura de Lille

Käsi pystyyn: kuka muistaa muusikkokaverini Johannin?

Johanniin tutustuin New Yorkissa keväällä 2012.

Ystävyytemme alkoi, kun solubiologian maisterin tutkintoaan Bronxissa viimeistellyt herra pyysi meikätyttöä Kurt Cobain -valokuvanäyttelyn avajaisiin Sohoon. Seuraavien 24 tunnin aikana päädyimme paitaostoksille, tanssimme Beatlesia Canal Streetillä, jäimme kiinni metrossa pummaamisesta ja kävimme hamppareilla Central Parkissa.

Muusikkona sittemmin kunnostautuneella, tätä nykyä Kööpenhaminassa asustelevalla Johannilla pyyhkii nyt vallan mainiosti: Berliinissä äänitetty debyyttilevy on viittä vaille valmis, ja eka sinkku on jo radiosoitossa.

Toisemme pääsimme näkemään pitkän tauon jälkeen, kun herra kävi New Yorkissa männäviikolla.

Muistin taas miksi nautin hänen seurastaan yhtä paljon: on harvoja ihmisiä, jotka ovat yhtä lämpimiä ja välittömiä kuin ystäväni Johann – karismaattisuudesta puhumattakaan!

Sukuvika, varmaan. Kerrottakoon nippelitietona, että isoveli ohjaa ammatikseen musiikkivideoita ja pikkuveli on paikallinen teinirokkitähti.

Tässä keskiviikkoillan ratoksi pari otetta Johannin uuden sinkun äänityksestä:

Metkaa loppuiltaa!

Share

Ladataan...
Laura de Lille

"Neuletakki?! Minä sä oikein mua pidät - ruotsalaisena, vai?"

Jos käsittämättömistä letkautuksista jaettaisiin kunniamainintoja, yksi sellainen kuuluisi tanskalaiselle muusikkokaverilleni Johannille. 

Viis viimasta ja kylmenevistä ilmoista, tanskalainen mies ei neuletakkiin pukeudu. Sen sain kerran oppia kantapään kautta tarjottuani seuralaiselleni vääränmallista puseroa Uniqlon miestenosastolla. 

Paikalta poistuimme tietenkin klassisen neulepuseron kanssa. Pohjoismaalainen kansallisylpeyshän ei taivu älyttömyyksiin edes toisella puolella rapakkoa.

Nyt vähän harmittaa, että Johann ei ole enää täällä laukomassa tyylitotuuksiaan.

Videoterkuista on kuitenkin aina iloa. Jos uusinta kuvamateriaalia on uskominen, neuletakkiin ei ole saanut sortumaan edes Kööpenhaminan talvi. 

Kirjoitus omistettu maanmainiolle kaverilleni Johannille, joka julkaisee soolodebyyttilevynsä tulevana keväänä.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Vuonna 2002, herkässä 14 vuoden iässä, hullaannuin salaman lailla The Raveonettesista. Poppoon debyyttilevy pyöri tuolloin hopeakantisessa kannettavassa cd-soittimessani tiuhaan tahtiin, ja taisipa muutama biisi soida joskus omissakin bändiharkoissa. Laulaa rallattelin That great love soundia keikkakuvia googletellen ja toivoin salaa olevani yhtä siisti mimmi kuin Sharin Foo.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, yhtä bassokitaraa ja mustaa polkkatukkaa köyhempänä, olen löytänyt itseni uudelleen tanskalaisen kitaramusiikin parista.

Kahden hengen poppoo Cat Caught Lark, eli Johann Kolstrup ja Camilla Bang, täyttävät sopivasti akustisen, laittoman kauniin musiikin aukon, joka on ammottanut tyhjyyttään siitä lähtien, kun karistin bändipölyt jaloistani ja päätin, että progressiivinen rock onkin paljon katu-uskottavampaa kamaa kuin kepeä kitarapop.

Tänä keväänä minulla on ollut ilo tutustua tähän Kööpenhaminassa ja New Yorkissa kotia pitävä duoon, joka saattaa hyvinkin olla seuraava iso nimi. Ryhmän esikoisplatta Prey vs. Predator on pyörinyt kuulokkeissani taukoamatta siitä lähtien, kun oman kappaleeni hankin.

Vain harvoista levyistä voi sanoa, että ne sopivat elämän taustamusiikiksi. Sellaiseksi, joka herättää tunteita, muttei jyrää alleen. Juuri sitä tämä levy on. 

Nämä soinnut saavat hymyilemään ruuhkaisessa junassa, ja kaupungin katuja on ihastuttavan kevyt sipsutella, kun korvissa soi Come on girl. Täydellinen New York -levy, siis.

Tsekatkaa vaikka itse:



 

 

Share