Ladataan...
Laura de Lille

Olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa kouluni kanssa, että kolmeen opiskeluvuoteeni on sisältynyt pakollisia työharjoittelujaksoja, jotka ovat olleet kaikki pituudeltaan kolmen ja kuuden kuukauden väliltä.

Harjoittelupaikkojen hakeminen on itsessään ollut aina opiskelijan omalla kontolla, joten kärsivällisyyttä on tarvittu ja paljon. Kilpailu on kovaa, ja jokaisella kouluni oppilaalla on varmasti kauhutarinoita haastatteluista, työtehtävistä tai jopa työpaikoista. Itse en elä intern and tell-periaatteella, mutta jakaisin nyt mielelläni pintaraapaisuna joitain kiinnostavia faktoja kolmesta tärkeimmästä tekemästäni harjoittelusta. 

 

Ensimmäisenä vuonna työharjoittelu oli suoritettava myyntitehtävissä. Italialaiselle Patrizia Pepelle hain kouluni antaman kontaktilistan innoittamana, sillä olin törmännyt aikaisemmin samana vuonna tekemässäni stailausjutussa merkin vaatteisiin.

Tein kaiken kaikkiaan neljä kuukautta myyntityötä kolmessa Pariisin myymälässä naisten, miesten -sekä lastenvaatteiden parissa, ja virkaintoisena sain hankittua itselleni myös vähän luovempaa sekä huomattavasti kiinnostavampaa tehtävää jo heti harjoittelun alkumetreillä. Pyysin nimittäin myymäläpäälliköltämme saada hoitaa Pariisin lippulaivamyymälämme esillepano, silloin kun visual merchandiserimme ei ollut paikalla. Pomo tykkäsi jäljestäni ja niinpä tein hommaa koko kesän muiden töiden ohessa. 

Töissä käytimme vain merkin vaatteita, jotka saimme valita tietyn budjetin rajoissa. Minä valitsin vedenvihreät pillifarkut, joiden kanssa kuului käyttää roosanväristä t-paitaa. En tainnut muussa sitten tuona kesänä kulkeakaan.

Kerrottakoon myös, että täällä pääsin myös tutustumaan ensimmäistä kertaa hienoon asiaan nimeltä henkilökunta-alennus. Sattuneesta syystä harjoittelupalkkarahoista ei sitten kovin paljon taskuun jäänyt. Ups!

 

Seuraavan harjoittelun päätin lähteä tekemään New Yorkiin. Lähetin kaiken kaikkiaan yli kolmekymmentä hakemusta ympäriinsä, mutta sisäänostamaan halusin eniten. Yllätys olikin suuri kun lajinsa hienoin Saks Fifth Avenue-tavaratalo otti minuun yhteyttä. Siitä alkoi nelivaiheinen työhaastattelurumba, jota hoidin Ranskasta käsin puhelimitse ja vielä paikankin päällä. 

Sain kuin sainkin paikan, ja olin ainut ulkomaalainen koko noin kolmikymmentäpäisessä, kaikki eri osastot käsittäneessä työharjoittelijajoukossa. Minulle tarjottiin paikkaa naisten designer-käsilaukkuosastolta, ja tein töitä tiimissä, jonka tehtävänä oli ostaa muun muassa Chloén, Balenciagan, Marc Jacobsin, Jimmy Choon, Nancy Gonzalezin ja Donna Karanin laukut. 

Kokemus oli loistava. Tein töitä 40.kerroksisessa, tavaratalomme vieressä sijaitsevassa tornitalossa. Pääsin myös tiimini kanssa kaikkialle - kymmeniin showroomeihin ympäri kaupunkia, tapaamaan suunnittelijoita sekä katsomaan näytöksiä. Harjoittelu oli siis kaikin puolin onnistunut, ja suuressa amerikkalaisessa yrityksessä työskentely oli varsin silmät avaava kokemus.

Työkavereiden antama luottamus, ensimmäinen oma työpöytä, sähköposti ja puhelin olivat myös jokseenkin häkellyttäviä asioita. Yksi harjoitteluajan nurjista puolista olivat tosin erittäin pitkät työmatkat. Ne venyivät toisinaan päivittäin jopa yli kolmituntisiksi. Niistä johtuen aikaa ja energiaa muuhun tekemiseen jäi hyvin vähän.

Kolmannen ja toisiksi viimeisimmän työharjoitteluni tein Pariisissa. Laukuista edellisen työharjoittelun tiimoilta kiinnostuneena hain ensin töitä Lancelilta tuotantopäällikön assistenttina, mutta lähetin hakemuksen hetken mielijohteesta myös pariisilaiselle muoti –sekä taide-concept storelle L’Eclaireurille. Kävi niin, että lopulta sain molemmat paikat, mutta kuten juttujani kesällä seuranneet varmasti tietävät, päädyin jälkimmäiseen. En tehnyt töitä myymälöille, mutta autoin yrityksen melko nuoren nettikaupan pyörittämisessä kaksi kuukautta.

L’Eclaireur, joka on ollut edelläkävijä alalla jo yli kolmekymmentä vuotta omantakeisella konseptillaan, oli ymmärrettävästi vaikuttava, vaikkakin kenties vähiten omaa koulutusta vastaava kokemus. Niinpä lähdin pois jo vähän ennenaikaisesti. Työilmapiiriltään parempaa paikkaa tosin sai hakea.

Tekemieni harjoitteluiden määrä on ollut toisinaan ihmetyksen aiheena, ja varsinaisten jaksojen ohessa minulla on ollut ilo työskennellä hetken verran muun muassa myös Ivanahelsingille sekä L'Oréalille.  Itse olen vahvasti sitä mieltä, että tämänkaltaiset kokemukset ovat ehdottomia mikäli alalla oikeasti haluaa päästä eteenpäin – jo ihan pelkästään kontaktien tähden.

Näiden kokemusten kautta löysin tieni nyt Suomeen Marimekolle, jossa tulen tekemään hommia PR-tehtävissä joulukuuhun asti. Hassua kyllä - oudointa tähän asti on ollut lähinnä suomen kielellä työskentely. Sillä kun on joutunut vuosia pyristelemään eteenpäin kahdella vieraalla kielellä usein työpaikan ainoana ulkomaalaisena, on selvää, että vaihtelu virkistää!

Kuvat: Omat arkistot, Patrizia Pepe & L'Eclaireur

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Nyt vähän sitä työharjoitteluinfoa, jota olen niin hartaasti teiltä pihdannut.

Kuten Facebookin puolella ollaankin jo pari päivää tiedetty, tulen suorittamaan Suomeen loput viimeisestä työharjoittelujaksostani Marimekon PR-osastolle. Opintojeni aikana olen harjoitellut Pariisissa kaiken kaikkiaan puoli vuotta ja kolme kuukautta Nykissä. Nyt olisi sitten vuorossa neljä kuukautta Suomea! 

Sanomattakin selvää on, että innoissaan ollaan. Työt alkavat elokuun puolessavälissä, mutta lähtö Helsinkiin koittaa jo muutaman päivän päästä. Pakkausta en ole vielä edes kunnolla aloittanut, sillä en oikein tiedä mitä kaikkea täältä pitäisi ottaa mukaan. Apua? Oli miten oli, kiva syksy tulossa!

Kuva: Marimekko

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Kyllä, näin se alkoi - shamppanjalla. Minkäs muunkaan kuin projektipäällikköni synttäreiden kunniaksi. Eikä ole edes eka kerta. Jos siis jotain olen kahden kuukauden aikana oppinut: ranskalaisilla ei ilmeisesti tuota vaikeuksia juoda töissä. 

Viimeiset Rick Owensit ja Diorin takki odottamassa kuvaamista. Vaikka tuo rekki saattaa antaa toisenlaisen kuvan, uskokaa tai älkää, noita on kuvattu viimeisen kuukauden aikana satoja.

Shamppanjatuokion ajaksi hylätty mallinukke päällään Gustavo Linsin ensi talven turkisviitta. Jälkimmäisen haju on muuten sanoinkuvaamaton helteisessä studiossa. Just sayin'.

Lounastunnilla kävelyllä Le Marais'ssa. Toisin sanoen yksi työharjoittelun parhaista puolista!

Töiden jälkeen kiikutimme itsemme pomon synttäreille kahteenkymppiin Café Chérieen, jossa ranskalaiseen tapaan pidimme pienet apérot, joimme martineja ja minä rohkeana tyttönä opetin valokuvaajillemme suomen alkeita. Eikä suotta: nyt toimistolla osataan sanoa suomeksi ainakin, että on varastanut ruotsalaisen karkkikaupan.

Nii-in. Näin nopeasti kuluivat kaksi kuukautta, ja nyt olen kokopäiväinen lopputyön väkertäjä elokuuhun asti. Koska siinä paha missä mainitaan: nyt jatkankin Ranskan tilastokeskuksen ne taulukoiden analysointia.

Kivaa päivää, murut!

Share

Pages