Ladataan...
Laura de Lille

Ystäväni kodin lattia, 5. kesäkuuta 2015:

Olen pukeutunut tummanvihreään, liian isoon miesten t-paitaan. Pääni on painava ja mahassani banaanipannukakkua. Ulkona on nättiä, mutta minua itkettää. Pyydän ystävältäni kynän ja kirjoituspaperia. Paperin yläreunaan raapustan sanat Lauran kesä.

Jos olin ollut poissa tolaltani pitkin kevättä, tämä oli olotiloistani alhaisin. Kesä oli alkamaisillaan, lupaavasti alkanut ihmissuhde päättynyt ja kaikki suunnitelmani kosahtaneet.

Niinpä päätän keksiä uusia. Aloitan:

Lähden pois Helsingistä, vaikka Köpikseen. Vuokraan pyörän, ilmoittaudun purjehduskurssille ja opettelen tanskaa. Ja kuka tietää, ehkä jään sinne. Eihän mua täällä mikään pidättele, eihän? Paras idea ikinä, vu-huu!

Ystäväni katsoo minua hetken. Sitten hän ehdottaa:

"Entäs jos kuitenkin jäisit tänne ja ihan vaan relaisit?"

Jankutan vastaan noin viisi minuuttia. Lopulta nyökytän.

Nyökytän, vaikka lattianrajassa löllyvänä, räkäisenä ihmiskasana en nähnyt Helsingin kesässä mitään jännittävää tai odotuksen arvoista. Olin vakuuttunut, että olisin surullinen syksyyn asti ja vieläpä miljöössä, joka muistutti aivan kaikesta:

Älä ota kasiratikkaa! Älä kävele sitä yhtä katua Kruununhaassa! Vältä ulkoilmatapahtumia, äläkä nyt ainakaan kuuntele Sufjan Stevensiä!

Eipä tiennyt tyttö, että juuri jääminen olisi se parhain päätös. Kesästä tuli nimittäin elämäni antoisin – emmekä ole vielä edes elokuussa.

Olen harrastanut elämässäni paljon karkumatkailua. Niin kutsutaan reissaamista, jonka motiivina on epämukavista tilanteista ja tunteista liukeneminen. Joskus tämä on toiminut. Useimmiten kuitenkin ei.

Tänä kesänä olen totutellut uusiin ajatuksiin vanhoissa ympyröissä. Oikeastaan en ole edes ajatellut. Olen vain elänyt, mitään pelkäämättä ja murehtimatta.

Kuluva kesä tullaan muistamaan monesta asiasta: kallioista, öisistä uintireissuista ja päämäärättömistä pyörämatkoista. Kismet-suklaasta, lähikauppani uudesta kassasta ja kesäfestareista, joilla pussasin tuntematonta poikaa puskassa.

En ole tehnyt mitään, mutta samalla ihan kaikkea.

Karkumatkalaisena ajattelin aina toisin: mitä kauemmas kodista, sitä parempi meininki. Olin väärässä.

Yhdessä kesässä minusta on tullut huoleton hippi, joka uskoo asioiden järjestymiseen ja onnellisiin yhteensattumiin arkisissa olosuhteissa. Kun herään aamuisin, olen innostunut. Kun menen nukkumaan, olen kiitollinen. En ole tippaakaan tylsistynyt ja mikä parasta: minulla ei ole kiire yhtään mihinkään.

5. kesäkuuta kyllä oli.

Nyt odotan päivää, jona keksitään puhelinsovellus, jolla voi lähettää jälkiviisastelevia viestejä omalle itselleen.

Omassani lukisi näin:

Nyyhki nyt vaan siellä lattialla, mutta ei tää ikuisesti kestä. Kohta poltat itsesi merellä ja katselet tähtiä sohvasurffarin seurassa. Analysoi vähemmän ja syö enemmän  suklaata. Sitten onkin jo elokuu ja sinä hyvin onnellinen.

Koska niin olenkin.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Kirjoitin toissaviikolla unelmien toteutumisesta.

Jaoin samalla myös purjehdushaaveeni ja uhittelin Instagramissa tulevani vielä naispuoliseksi pahispiraatiksi, joka matkustaa minne haluaa.

Lupasin odottaa haaveen toteutumista vaikka kymmenen vuotta – kunhan se tapahtuisi omalla painollaan, purjehduskurssille ilmoittautumatta.

No, lopulta siihen meni vain viisi päivää. Opettaja löytyi.

Hän on ikänsä merillä seilannut oikea piraatti. Ja nyt en pelleile!

Kaikki tapahtui noin vartissa.

Istun saaren nokassa juuri lahjaksi saamani Veneilyn aapinen -kirja kädessä. Ilta-auringossa paistatellessani huvitun kirjasen kielestä niin paljon, että alan lukea sitä ystävälleni ääneen:

– Hei! Kuuntele tätä: hyvät merimiestavat! Näin sidotaan vene pollariin! Hehehee.

Sitten läheisellä kivellä istuva mies nostaa päänsä ja kysyy:

– Kuka täällä puhuu merenkulusta?

Vilkaisen korsteenin lailla tupakoivaa, kaulasta tatuoitua miestä ja nostan käteni:

– Minä! Haluan oppia purjehtimaan.

Mies nousee ylös ja istahtaa viereeni:

– Olen matkannut merillä 25 vuotta. Näätkö tuon kaksimastoisen laivan tuolla? Se on minun.

– Ja nyt minä opetan sinulle merimerkit.

Ja mehän opeteltiin.

Eilen merimies vei minut ensimmäistä kertaa vesille.

Kiersimme Helsingin edustaa kardinaali- ja lateraalimerkkejä ja solmuja opetellen. Opin laskemaan kellonajan auringon sijainnista, miltä tuntuu olla yksin merillä kolme kuukautta ja millaista musiikkia kovassa myrskyssä kannattaa kuunnella (hengellistä.)

Tänään opettelemme navigoimaan.

Miehestä opin sen, että hän asuu puolet vuodesta merellä, hänellä on tytär ja lemmikkihummeri. Ja että hän on kerran nostanut merirosvon mastoon.

Ja se laiva – se on norjalainen 1930-luvulla rakennettu purjevene, jolla on salakuljetettu juutalaisia turvaan toisen maailmansodan aikana.

Sillä olemme menossa purjehtimaan jo kesän aikana, enkä malta odottaa.

Merimiehen sanoin:

– Sä oot ensimmäinen tapaamani mimmi, joka on merestä noin innoissaan. Sähän oikein nautit. Susta tulee hyvä piraatti!

No niin tulee!

Ja eipä paljon enää harmita, etten päässyt purjehduskurssille.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Sillä välin kun muut ovat viettäneet kesäkuunsa kylmistä säistä nillittäen, minä olen kirjoittanut kotona silmät ristissä, uhrannut uusia perunoita sääjumalille ja miettinyt kohta alkavaa kesälomapätkää, jolloin saa vihdoin olla se hyvä sää.

No, sääthän saapuivat ja meikäkin on nyt lomalla!

Sen starttasin viikonloppuna grillausreissulla Pihlajasaareen siistissä seurassa.

Fakta numero 1: jokaiseen kesäreissuun pitäisi kuulua laivamatka – purjeilla tai ilman.

Fakta numero 2: Pihlajasaaren rantakalliot ovat lyömätön lokaatio muun muassa bändikuvien ottamiseen.

Fakta numero 3: seuraavalla kerralla mennään teltalla.

Grillauksen ja chillauksen (grchillauksen?) ohessa söimme seitsemän euron mansikoita, joimme kuohuvaa ja bongailimme kesyjä pikkupupuja. Ei huonompi ensivierailu saarelle, jonka olemassaolosta tämä Helsinki-noob ei ollut edes tietoinen ennen viikonloppua. 

Kanssasisarille tiedoksi: tänne pääsee Eiranrannasta kuudella eurolla.

Ja se teltta, se on oikeesti aika must.

Share

Pages