Ladataan...
Laura de Lille

Minua pyydettiin taannoin kirjoittamaan etäystävyyssuhteista.

Aihe on henkilökohtainen, mutta erittäin hyvä ja koskettaa yhä useampia entistäkin globaalimmassa maailmassa.

Itselleni etäsuhteet ovat tulleet tutuksi maisemanvaihdosten myötä. Pahimmillaan etäisyys lähipiiriin on kasvanut mantereiden mittaiseksi.

Joinain hetkinä idea tuntuu siedettävältä, toisinaan silkalta vääryydeltä. Kun ikävä yllättää, ajatus 5000 kilometrin välimatkasta on suoraan sanottuna karu. On somea, skypeä ja sähköpostia, mutta kaikkea ei niilläkään saa.

Lähellä olevaa ystävää ei noin vain voiteta.

Itselläni on ollut poikkeuksellisen sisukkaita kavereita. Niin monta ulkomaanmatkaa ja hetkittäistä yhteydenpidon katkeamistakin ovat luottokamuni kestäneet.

Kun ystäväpiiri on itsekin ollut maailmalle menevää sorttia, on ymmärrystä onneksi löytynyt molemmin puolin. Postikortit, kirjeet ja yllätystreffit ovat toimineet taktiikkanamme aikoina, kun jatkuva fyysinen läsnäolo on ollut mahdotonta.

Ihmissuhteiden ylläpito ei silti ole mikään iisi juttu.

Aikuisvuosinani voin sanoa kaverustuneeni kymmenien ihmisten kanssa. Jo Ranskassa tutustuin kaikenmaalaisiin ja -taustaisiin ihmisiin, joiden suhteen sävelet olivat alusta lähtien selvät. Tiesimme jo tutustuessamme, että kotiinpaluu tai muualle lähteminen tulisi ennen pitkää ajankohtaiseksi.

Kun niin sitten kävi, monelle läheisellekin suhteelle syntyi kokonaan uusi dynamiikka. Miten kuuluu kaveerata, kun ei näe vuosiin? Kuinka pysyä yhteydessä ihmiseen, jonka kanssa on 10 tunnin aikaero?

Aina ei vaan voi.

Ihmissuhteiden kantava ja rikkova voima ovat odotukset. Oli fyysisesti läsnä tai ei, joskus ne lakkaavat kohtaamasta.

Suhteen ylläpitoon vaaditaan kaksi, ja välimatka on erityisen hyvä välienkatkoja. On ihmissuhteita, jotka eivät kaadu ajan, etäisyyden tai vaikeuksien edessä ja toisia, joita ei ole tarkoitettu yhtä vankkatekoisiksi. Päättyneelle ihmissuhteelle löytyy monta syytä, eikä tilanteeseen tarvitse liittyä draamaa.

Myös minä olen ollut surkea yhteydenpitäjä. Yhdysvalloissa fokukseni vei uuden sosiaalisen verkoston, työn ja elämän rakentaminen, ja sen tuntea sai varmasti moni kauempana asuva läheinen. On ollut myös lukuisia tilanteita, joissa minä olen ollut aktiivisempi osapuoli ilman vastakaikua. Se tietenkin satuttaa.

Ystävyyden luonteen muuttuminen tai sen loppuminen on kivuliasta, mutta turbulenssi kuuluu kuvaan. Ihmiset, tilanteet ja asuinpaikat muuttuvat, miksei siis myös ihmissuhteen laatu?

Mietin usein, millaisia suhteita elämästäni löytyisi, jos jäisin yhteen paikkaan vuosikymmeneksi tai pariksi. Olisiko minulla enemmän sydänystäviä vai hyvänpäiväntuttuja? Olisiko ihmissuhdehistoriani kulku täysin toisenlainen?

Kysymys on taas ajankohtainen.

Elän nyt kolmatta kertaa tilanteessa, jossa sosiaaliset piirit on rakennettava tyhjästä. Kun lähdin Pariisiin, tunsin kaupungista kolme ihmistä. New Yorkista tasan yhden. Helsingissä minulla on hienoinen kotikenttäetu.

Ensimmäinen Suomen-kuukauteni oli silti nihkeä. Paikallisen kaveripiirin puuttuminen nyppi, ja tunsin oloni etäisemmäksi kuin koskaan. Kuten ulkomaille muuttaessa, olin taas täysin omillani.

Nyt asiat ovat jo toisella tolalla, vaikka kaukoystävyyksien ylläpitoa saa harrastaa toki täälläkin. Myös motivaationi ovat muuttuneet. En enää haikaile yksipuolisten ihmissuhteiden perään ja pidän parempaa huolta niistä, joilla on merkitystä.

Tämänhetkinen lähipiirini koostuu lähellä ja kaukana olevista ihmisistä. Kaipuu ei hellitä, mutta tiedän näkevämme uudelleen.

Se on lohduttavaa, kuten myös tämä yleispätevä ajatus: vaikka etäystävyys on kinkkistä, sitä ovat lopulta kaikki ihmissuhteet.

Aikaerolla tai ilman.

Share