Ladataan...
Laura de Lille

Olen elämäni aikana saanut lukuisia paskoja neuvoja.

Yllättävän moni niistä on liittynyt hiuksiin.

Kun kolme vuotta sitten olin leikkaamassa pitkää tukkaani lyhyeksi, chinatownilaisen salongin kampaajapoika ei meinannut pysyä pöksyissään:

– Mutku en mä voi.

– Ei kun nyt leikkaat näistä sellaiset kuin mä sanon, käskytin vapisevaa poikaa.

Lopulta hän vinkkasi paikalle niin ikään kampaamossa työskentelevän, vanhemman rouvashenkilön. Rouva katsoi minua silmiin ja sanoi:

– Oikealla naisella on pitkät hiukset.

Kun toissapäivänä törmäsin Natalian hiusaiheiseen kirjoitukseen, en voinut kuin hörähdellä.

Vaikka naista tai naisen pokkaa ei hiusten pituudella mitatakaan, joku totuus lyhyessä tukassa piilee.

Nataliaa lainatakseni: superlyhyt kuontalo opettaa ennen kaikkea hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on.

Tämä on totta. Pätkäistyssä tukassa ei voi peitellä mitään: ei ihon virheitä, ei finnejä, laikkuja tai ryppyjä – eikä ainakaan omaa itseään. On vain oltava. Se on ihanaa – ja samalla vähän myös ihan vähän koukuttavaa.

Toissapäivänä ajatus taas iski: nyt on päästävä hiustenleikkuuseen. Varasin ajan samalle iltapäivälle. Kampaajalle näytin kuvaa lähestulkoon siilitukkaisesta Natalie Portmanista.

Tällä kertaa en tosin mennyt kampaamoon pelkästä pätkimisen ilosta. Halusin eroon hiusvärin jämistä, jotka eivät kuuluneet minulle. Vuosikausiin tukkaa värjäämättömänä tuntuu pöntöltä, että vaihdoin oman hiustenvärini edes hetkeksi toiseen. Nyt tukka on latvoja vaille valmis.

Terkkuja Chinatowniin: en ole tuntenut oloani ikinä yhtä naiselliseksi.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Hei kaverit,

täällä sitä taas ollaan!

Kiitos sähköpostia lähettäneille kirjoittajakamuille ja muille kuulumisia kyselleille. En ole ignoorannut teitä tahallani, vaan ollut varsin tarpeeseen tulleessa nettilakossa.

Töiden lisäksi (uskokaa tai älkää, olen kirjoittanut viime päivät miesten sukista ja alusvaatteista) olen lähinnä elänyt ja ihmetellyt. Uinut hyytävässä meressä ja liejuisessa Töölönlahdessa. Käynyt festareilla ja tupaantuliaisissa ja pohtinut, mistä löytää uusi kitaristikaveri, jonka kanssa laulaa öisin Suomi-iskelmää.

Ja no, leikannut taas tukan.

Ja sitten tunnustamaan: aioin ensin vetää siilin ja ryhtyä naiseksi, joka on pelkkää silmänrajauskynää ja isoa korvakorua.

Sitten maltoin mieleni. Entistäkin pätkäistympi pixie cut sai tällä erää riittää.

Rajauskynästä ja korviksista en silti ajatellut luopua. Kuten en myöskään huulipunasta, nettikirjoittelusta tai ajatuksesta, että voin vielä loppukesään mennessä laulaa Villejä lupiineja hyvässä seurassa.

Täällä sitä taas ollaan, kamut!

Ja niin on muuten kesäkin.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

"New York Herald Tribuneee", huutelee Jean Seberg 1960-luvun Pariisissa.

Jean-Luc Godardin À bout de souffle -klassikkoelokuvassa on paljon ikonista – mukaan lukien naispäähenkilön pixie cut -hiustyyli. Siro poikatyttötukka on yksinkertaisesti ihana.

Kun toissapäivänä piti päättää, jatkanko vaaleatukkaisena rokkitähtenä vai omanvärisenä pixie-tyttönä, päätin vetää jeanit.

Epookkielokuvien ohjaajat, pirautelkaa:

Ensinnäkin: omaan väriin palaaminen oli huomattavasti helpompaa kuin ajattelin.

Sitäkin iisimpää tulee olemaan tukan ylläpito. Haluan hiukset, joita ei tarvitse värjätä kerran kuussa (jos koskaan) ja jotka voi leikata vaikka itse. Otsatukan kävin sentään kampaajalla pätkimässä.

Seuraavaksi kokeilussa: kuuskytluvun kissansilmät.

Miau!

Share

Pages