Ladataan...
Laura de Lille

Lilyssä ollaan viime päivät puhuttu säästämisestä ja unelmiin sijoittamisesta.

Aihe liippaa läheltä, ja niinpä en malttanut olla jakamatta myös omaa, vähemmän perinteistä säästämistarinaani. Panostin nimittäin koulutukseeni.

Ajatus ulkomailla opiskelusta syntyi ensimmäisen Pariisin-vuoteni päätteeksi keväällä 2008. Halusin jäädä Ranskaan ja suorittaa korkeakoulututkintoni ulkomailla. Sopiva opinahjo löytyi, ja pääsin sisään.

Nopeasti selvisi, etten tulisi saamaan samoja etuuksia kuin opiskelijakaverini Suomessa. Vaikka koulu oli Ranskan valtion akkreditoima, opintotukien ja -lainojen saamiseksi peruste ei riittänyt. Niinpä turvauduin tavalliseen pankkilainaan koulu- ja minimielinkustannusteni kattamiseksi. Ruokarahat tienasin iltatöillä.

Päätös oli kieltämättä nurinkurinen ilmaisen koulutuksen maasta tulevalle nuorelle. Miksi en olisi vain palannut Suomeen, käynyt vaihdossa ja hakenut valmistuttuani ulkomaille töihin? Ajatus ei totta puhuen koskaan mielessä käynytkään.

Kuten hukkaan heitettyjä vuokria taivasteleva hankkii itselleen omistusasunnon, oli minulle selvää koulutuksen olevan sijoitus, josta en halua tinkiä. Tiesin myös, että en voisi saada vastaavaa tutkintoa kotimaassani ja vieläpä samanlaisessa oppimisympäristössä – löytyihän kaupungista myös suurin osa potentiaalisista tulevista työnantajistani. Niinpä päätös tuntui lopulta riskin arvoiselta, ja sitä se on ollutkin. Kolme vuotta valmistumisen jälkeen olen edelleen velallinen, mutta täystyöllistetty papereiden saamisesta lähtien.

Kannattiko koulutuksesta siis maksaa?

Sijoituksen kannattavuutta voi mielestäni arvioida kahdella tapaa: toisaalta saavutetulla erikoisosaamisella, toisaalta koulun poikimilla suhteilla ja mahdollisuuksilla. Koulussa opiskelusta oli hyötyä monessakin mielessä, myös työharjoitteluita hakiessa. Opiskelunaikaisella alan työkokemuksella täytetty ansioluettelo taas oli takuulla yksi syy ripeälle koulunjälkeiselle työllistymiselle. 

Koulun maine avasi ovia moniin suuriin yrityksiin, ja alan piirit tuntevat opettajat jeesivät motivoituneimpia oppilaitaan työnhaussa. Koulusta oli toki hyötyä myös Ranskan ulkopuolella: en esimerkiksi usko, että olisin päätynyt harjoittelemaan ison yhdysvaltaistavaratalon sisäänostotoimistoon 21-vuotiaana ilman Pariisia CV:ssäni. 

Toki päätöksellä on ollut toisenlaisiakin vaikutuksia. Kiitos juoksevien lainanlyhennysten, on minun pitänyt valmistumisestani lähtien työllistää itseäni tavallista enemmän. Käytännössä tämä on tarkoittanut säännöllistä lisätyötä päätyön rinnalla. Työpäiväni tavallisimmillaan lähentelee noin 12 tuntia, ja voin vain harvoin viettää esimerkiksi täysin vapaita viikonloppuja. Silti tämä kaikki on ollut vaivan arvoista.

Lisäduunin paiskiminen on mielestäni pieni hinta toteutuneista unelmista. Jos jotain, tunnen kaikesta valtavaa kiitollisuutta. Kaiken lisäksi saan edelleenkin tehdä tismalleen sitä, mitä haluan. Ja se on jo jotain se.

Kannattiko koulutukseen siis sijoittaa? Väitän, että kannatti. Aivan kuten maksaa kannattaa omasta kämpästä, hääjuhlasta tai maailmanympärysmatkasta, jos se oikealta tuntuu. 

Jos rehellisiä ollaan, jälkimmäinen voisi olla seuraavaksi paras sijoitukseni.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Minulta kysytään usein, miksi lähdin opiskelemaan muotimarkkinointia.

Tähän olen vastannut aina vähän sen mukaan, mitä mieleeni on kyseisellä hetkellä juolahtanut: Miten olin kiinnostunut suunnittelusta, mutten sittenkään. Miten olin asunut vuoden päivät Ranskassa, ja päätin jäädä Pariisiin opiskelemaan.

Ei tämä hölynpölyä ole — en ole vain koskaan kertonut koko tarinaa. Tapahtumien ketjua, joka potkaisi minut tälle tielle.

 

Elettiin elokuun 2007 loppupuolta.

Lyhyen kävelymatkan päässä kotoani, Pariisin kuudennen kaupunginosan eläväisellä kadulla, käveli muuan punaruskeatukkainen tyttö, joka vietti huoletonta vapaapäivää. Sää oli loppukesäiselle kaupungille epätyypillin suotuisa, miltei raikas, ja ohuessa, puuvillaisessa helletopissa oli helppo vaeltaa. Näkymä jo illan hämärtämälle Rue de Bucille oli aivan sitä itseään: englanninkielisten sanojen rikastama, vilkas puheensorina, ravintoloiden kilisevät lasit ja naapuruston leipomo näyttivät kilpailevan jokaisen iltakävelyllä tepastelevan ohikulkijan huomiosta. Niin myös minun.

Olin jo tovin ajatellut hankkia postikortin. Millaisen halusin, siitä en ollut aivan varma. Mutta tiesin olevani oikeassa paikassa.

Tuolloin silmiini kantautui turistiputiikki kadun toiselta puolelta, aivan kivenheiton päässä lähiruokakaupastani. Harpoin itseni sen edustalle pystytetyn postikorttitelineen luo, ja ojensi käteni kohti vaaleataustaista korttia, jossa hymyili urhea Pikku prinssi. 

Sitten telineen takaa ilmestyi hattupäinen, marokkolainen mies.

"Siinä vasta erinomainen kortti, joka teillä on kädessänne." hän sanoi.

Vilkaisin miestä ujosti hymyillen ja jatkoin postikorttien tutkailua.

"Kertokaahan, ette sattumoisin haluaisi meille töihin? Etsimme myyjiä iltavuoroon."

Tämän kuultuani irrotin katseeni korttimerestä, katsoin ruskeasilmäistä setää ja nyökkäsin hetkeäkään epäröimättä:

"No mutta tietenkin!" 

Viisi minuuttia myöhemmin harpoin kotia kohti kassissani sama ruskeaan paperipussiin pakattu postikortti, jota ihailin putiikin edessä. Sain sen lahjaksi.

 

Kun seuraavana iltana saavuin ensimmäiseen työvuorooni piskuiseen turistiputiikkiin, olin hiukan äimistynyt. En ollut täysin varma, mitä ilta toisi tullessaan. Tällä kertaa putiikin seiniä eivät koristaneet postikortit, vaan värikkäät korut, polyesterimekot ja epäilyttävästi muovilta tuoksuvat korkokengät. Putiikin omistajan, tuon edellisenä päivänä tapaamani hattupäisen sedän, 8-vuotias tytär istahti viereeni ja käänsi ranskankielisiä kesähittejä pauhaavan radion kovemmalle. Sanoja ei juuri tarvittu — tyttö huomasi siltä istumalta, että ankeasti taipuva ranskani ei vielä ollut tarpeeksi nokkelaa neuvotellakseni putiikissa soitettavan musiikin volyymitasosta.

Juuri kun olin saanut työvuoroni virallisesti aloitetuksi, putiikkiin pyyhälsi pikkuruinen, vaaleatukkainen tyttö, jolla oli päällään niukka denim-liivi, pillifarkut ja jalassaan Converset.

"Hei, nimeni on Julie. Olen uusi."

Katsoin häntä hölmistyneenä, enkä ollut aivan varma, miksi kolmeakymmentä sekuntia myöhemmin olin jo täyttä häkää poskipussailemassa tämän epäilyttävästi 14-vuotiaalta näyttävän ranskalaistytön kanssa.

Seuraavat kolme päivää vietimme yhdessä iltavuoroa paiskien. Muovihelyjen täyttämien seinien tuijottelu ei ollut sittenkään yhtään hullumpaa, kun seura oli kunnossa.

Keskustelujemme lomassa opin yhtä sun toista: Julie asui Bastillessa vanhempiensa luona, hänellä oli poikaystävä ja hän ei ymmärtänyt englanninkielisten laulujen lyriikoita. Eikä hän suinkaan ollut 14, vaan minun ikäiseni. Sitä eivät uskoneet kuulemma edes tavallisesti kovin lepsut, ranskalaiset ovimiehet.

Hän oli saanut työpaikan isänsä tuttavan kautta. Lisätienesteillekin oli selvä tarve  — syyskuussa Julie kertoi aloittavansa opinnot vaatetusalalla: hän halusi markkinoimaan muotia, ja aikoi maksaa opintonsa itse. 19-vuotiaan suomalaistytön korvaan ala kuulosti ennenkuulumattomalta.

Vaan aika aikansa kutakin: Minä jätin pestini yhteen pitkään viikonloppuun, ja Julie sai potkut vähän minun jälkeeni — omistaja perusteli niitä Julien hyvin lapsenomaisella ulkonäöllä.

Me pysyimme yhteydessä vielä reippaasti tuon jälkeenkin. Juliestä kun tuli ensimmäinen ranskalainen tyttökaverini, ja ystävyytemme väliin ei päässyt edes tavallisesti kohtalokas kielimuuri.

Aika kului, ja kun sitten lähes vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2008, oli aika hakea opiskelemaan, mieleeni juolahti yllättäen ajatus Juliestä, minusta ja loppukesäisestä illastamme turistiputiikin karussa miljöössä. Muotimarkkinointi — mikäpä ettei?

Jo paria viikkoa myöhemmin istuin tulevan kouluni pääsykokeissa rehtorini suullisessa tenttauksessa. Pääsin sisään, ja hymyilin tyytyväisenä. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen kävelin kouluni ovesta ulos yhtä tutkintoa rikkaampana, ja jatkoin työelämään siltä heittämältä. 

Niin jatkoi Juliekin. Kilpailevasta koulusta, tosin.

Aika kauas ovat vuodet vieneet meidät tuosta muovikenkienkatkuisesta turistiloukusta: Vuotta minua aikaisemmin valmistunut Julie tekee tätä nykyä markkinointia Hermès'llä Pariisissa. Minut maailma päätti heittää meren toiselle puolelle, muutamaa tuhatta kilometriä kauemmas — toisen aivan yhtä ihmeellisen tapahtumaketjun seurauksena.

On oikeastaan täysin yhdentekevää, missä, milloin ja kuka tarinan pääosassa on. Oma kokemukseni oli yhtä iloista ketjureaktiota, vaikken siinä hetkessä tiedostanutkaan olleeni sen liikkeelle puskenut voima.

Jos en tuona elokuisena iltana olisi lähtenyt postikorttiostoksille, en olisi tässä ja nyt. Tilaisuudet seurasivat toinen toisiaan, kuin tilauksesta, mutta elämän avokätisesti ojentamiin oljenkorsiin päätin tarttua minä itse.

Tiedä häntä — ehkä meillä jokaisella olisi opittavaa vielä vähän naiviilta, lukiosta vastavalmistuneelta 19-vuotiaalta. Ehkä voimme säilöä seikkailunhalun sydämiimme jopa pidemmäksikin aikaa. Maailma on ihmeellinen paikka, ja kun mieli on avoin ja positiivinen, elämällä on tapana piilottaa matkan varrelle kullanarvoisia johtolankoja. Riittää, että avaa silmät.

Sitä, miten ihmeet tapahtuvat, meidän ei oikeastaan tarvitse tietää. Pelataan vain rohkeasti mukana ja jätetään loput universumin haltuun.

 

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Aloitin blogini keväällä 2008. Hain tuolloin opiskelemaan, ja aiheesta kirjoittaminen tuntui silloin erityisen luontevalta.

Opintojeni alkuvaiheista lähtien ja niiden edetessä kirjoittelin teille tunnollisesti koulustani, oppitunneistani,  työharjoitteluistani ja vaatetusalasta ylipäätäänsä — sekä hyvässä että huonossa. Matkalle mahtui paljon mukavia asioita, mutta myös vastoinkäymisiä.

Kolmen tapahtumarikkaan vuoden jälkeen valmistuin kandiksi joulukuussa 2011. Markkinoinnin lopputyöni liittyi uuden tuotelinjan lanseeraukseen, jonka rutistin kasaan kolmessa kuukaudessa viimeisen työharjoitteluni ohessa. Oman alani töihin pääsin suoraan koulusta monen onnellisen yhteensattuman kantamana.

Ja paljon sitä ehtikin tapahtua. Opiskelu ulkomailla oli ehdottomasti elämäni parhaimpia päätöksiä ja opetti paljon. Hyvin spesifin alan opiskelijana oli mahtavaa, kun kaikki messuista, museoista, tapahtumista ja työmahdollisuuksista lähtien oli käden ulottuvilla tai korkeintaan lyhyen RER-junamatkan päässä. Kaiken kaikkiaan koulumme tarjosi hyvin mielenkiintoiset kannukset meille vaatetusalalla työskentelystä unelmoiville. Alustan, josta olisi hyvä ponnistaa.

Minulle kävi näin, mutta mitä mahtaakaan kuulua vanhoille koulukavereilleni?

Vuosikurssillani oli noin yhteensä noin 60 henkilöä, joista suurin osa ranskalaisia tyttöjä. Kolmen vuoden opintosuunnitelmaamme kuului yhteensä vuoden verran pakollisia harjoittelujaksoja, joita suoritimme milloin missäkin —  niin isommilla merkeillä kuin pienemmissä start up -yrityksissä. Ensin myyntitehtävissä, sitten visualisteina, markkinointi- ja PR-tehtävissä, tuotantopäälliköiden ja taiteellisten johtajien assareina. 

Näistä kokemuksista huolimatta omalla sekä rinnakkaisluokallani oli monia, joille ei avautunut työmahdollisuutta koulun jälkeen. Monet etsivät edelleen ja osa jatkoi opintojaan maisteriksi.

Vaikka valmistumisesta onkin kulunut vasta lyhyt tovi, on ollut hienoa jo nyt kuulla joidenkin vanhojen vuosikurssilaisteni menestystarinoita. Vähän aikaa sitten sain tietää vanhan rinnakkaisluokkalaiseni päässeen töihin Hermès'ille. Toinen sai halutun paikan Ranskan Ellen toimituksesta suoritettuaan kaikki kouluaikaiset työharjoittelunsa samassa talossa, ja  eipä tuotantoassistentin paikka Kenzoltakaan ei kuulostanut ihan huonolta työtarjoukselta. Ihan kiven takaa nämäkään eivät sentään tulleet, sillä muistan samojen naamojen tehneen jo koulussa hurjasti töitä. 

Mutta toisin kuin monesti saatetaan ajatella, vaatetusala on paljon muutakin kuin isoille muotitaloille työskentelyä. Jo kouluaikana moni meistä oppi, oikein kantapään kautta, antoisimpien työpaikkojen löytyvän useimmiten sieltä, mistä ei osannut edes etsiä. Osa suoritti työharjoittelunsa luksusbrändillä ja päätyi lopulta viiden euron t-paitoja kauppaavan massaketjun markkinointia pyörittämään. Mielenkiintoista kyllä, yllättävän moni piti jälkimmäistä lopulta parempana vaihtoehtona.

On jännittävää nähdä, mitä seuraavilla vuosilla on meille tarjottavanaan. Alanvaihdospuheita olen kuullut toistaiseksi vain parhaan luokkakaverini suusta. Suurimmaksi harmituksekseen hän nimesi alan pinnallisuuden, enkä häntä oikeastaan siitä syytä. Kirjavaan joukkoomme mahtui kaikenlaista korkokengissä hiihtelijää, ja vähintäänkin välttävä ilmapiiri ei tehnyt työskentelystä toisinaan kovinkaan houkuttelevaa. Eettistä muotia hehkuttava ystäväni ei kokenut istuvansa perinteiseen vaatteista kiinnostuneen tytön malliin erityisen hyvin, ja tuntuipa tuo paine tasaisin väliajoin täälläkin.

Maailma on kuitenkin aivan liian ihmeellinen paikka pelkkien latteiden stereotyyppien viljelyyn. Haluaisin uskoa, että tilaa löytyy meille jokaiselle — kyvylle sekä persoonalle. Joskus pitää vain pitää päänsä ja kuunnella intuitiotaan. Jos jotain on tullut opittua, niistä voi tehdä itselleen melko hyvän ponnistuslaudan. Oli ala mikä tahansa.

Share

Pages