Ladataan...
Laura loves

 

Tänä aamuna Aleksi lähti kouluun, minä jäin päiväksi pötköttelemään zombiena yrjötautipotilaan kanssa (joo – kevään kolmas! Ei siitä sen enempää). Vasta puolenpäivän aikaan havahduin ja laitoin tekstarin perään: “Meillä on muuten tänään vuosipäivä. Onnea tai siis kiitos, en pärjäisi päivääkään ilman sua.

Koskaan aiemmin ei olla unohdettu vuosipäiväämme edes puolen päivän ajaksi: olen kova tyttö juhlimaan kaikkea, mitä vain voi juhlia – eritoten, jos siihen liittyy rakkaus ja röymäntiikkä. Nyt kitkerät oksennuslitrat huuhtoivat päämme hetkeksi tyhjiksi, mutta juhlitaan sitten myöhemmin, kun vatsalihakset eivät enää kramppaa kivusta. Ensi viikon perjantaina menemme Turun ikiparhaaseen Mamiin syömään kaksistaan, ja oikeastaan koko Amsterdamin-reissu oli aikamoista lovex-juhlaa, kun pääsimme illallistamaan rauhassa monena iltana peräkkäin.

 

Eikä niillä juhlailloilla lopulta ole niin kovasti väliä: tärkeintä on, että arki tuntuu parhaalta ja toimii. Ja se tuntuu, ja toimii. Vaikka minulla on levoton, helposti ihastuva sydän, vaiheiludialogit itseni kanssa päättyvät aina samaan pisteeseen: kohtelisiko yksikään mies minua yhtä hyvin kuin Aleksi? Ei. Niin mauttomalta kuin se kuulostaakin, minua kohdellaan nykysuhteessani poikkeuksetta kuin kuningatarta. Onko maailmassa komeampaa, hauskempaa, fiksumpaa, inspiroivampaa, sopivampaa ihmistä, jota potkia yöllä, jotta se lopettaisi helvetinmoisen kuorsaamisen? Ei, ei ole.

Olen puhunut monen tutun kanssa äskettäin Kodin Kuvalehden tuoreehkosta, aivan ihanasta haastiksesta, jossa Martti Suosalo ja Virpi Suutari kertoivat suhteestaan. Martti (puhun nyt näistä henkilöistä etunimellä kuin olisimme hyviäkin tuttavia..) kertoi ottaneensa aikanaan vihkipapin sanat tosissaan ja tehneensä niistä elämänohjeensa: kilvoitelkaa toistenne palvelemisessa. Niinpä Martti toteuttaa Virpin unelmat vauhdilla ja kokkaa lapsilleen joka aamu runsaan aamiaisen. Kantaa sohvalle peiton sisässä heräämään. Eikä odota palveluksistaan kiitosta, eikä tee niitä alistuneena. Palvelija on ylpeä ja arvokas! Siinä jutun juju – tossun alla palvelevassa rakastetussa ei ole juuri mitään hienoa tai tavoiteltavaa, ennemminkin surullista, mutta ylpeä palvelija on itse asiassa itsekin kuningas. Virpi taas odottaa “mitalikahveja” suoritettuaan jonkin epämiellyttävän tehtävän. Juuri tällainen on meidänkin dynamiikka. Onneksi osaan nauraa itselleni – edes jonkin verran.

 

 

Näillä mennään. Ja luulisin, että aika pitkälle.

Kuten ala-asteaikaisissa onnittelukorteissa luki: kahdeksan vuotta – eikä suotta!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Höpsö minä. Unohdin kertoa, mikä viime viikon Amsterdamin matkassa oli sittenkin kaikista parasta. Ne sitruunaviipaleilla ryyditetyt Hoegaarden-tuopposet?* Luomumarketin juustovalikoima? Laivamuseon suloisella tyylitilpehöörillä lastattu museokauppa?

 

Ei, vaan tämä nainen (jonka lautaselta sorkin lounasmaistiaisia, koska äidit nyt vaan antaa sun syödä puolet annoksestaan mukisematta.)

Mun äiti. Joka pakattiin siis mukaan lapsenvahdiksi majoitusta ja satunnaisia kakkupaloja vastaan. (Tarkoitus kyllä oli, että minä maksan kaikki ruoat, mutta te tiiätte äidit: ne lykkää hössöttäen jotain seteliä kouraan harva se hetki, kun eivät kuitenkaan osaa heittäytyä ihan hemmoteltaviksi.) Ollaan tätä konseptia ennenkin hyödynnetty, mutta tällä kertaa se toimi erityisen hyvin: lapset ovat nyt niin isoja, että ei tarvinnut enää olla sydän syrjällään ravintolassa ja vilkuilla puhelinta ja pelätä pahinta ("mitä jos se itkee siellä ko-ko a-jan"). Jopa kitinäkalle extraordinaire, herra Uljas, vilkutti ihan tyytyväisenä, kun lähdimme iltareissuillemme. Se vapautti: täähän onnistuu! Saimme siis luksustella ihan kaksin pitkin kaupunkia ja illallistaa rauhassa miettimättä, saako joku hermoromahduksen, väsymyshuutokohtauksen tai muita lapsille tyypillisiä ravintolareaktioita illallisaikaan. (Kyllä, liputan yhä lasten kanssa ravintoloissa käymisen puolesta, mutta onhan se nyt eri asia.)

Ennen matkaa ennustin synkkänä ystävilleni, että hennoisimme irtautua pirpanoista ehkä kerran, korkeintaan kahdesti viikon aikana. Vielä mitä! Olimme syömässä joka iltana paitsi yhtenä. Noilta reissuilta jäi takataskuun hyviä raflasuosituksiakin, esimerkiksi elämäni italialaisten ravintelien listalle yltänyt Koevet -- mieletön ruoka mielettömän symppiksessä miljöössä. Pieni, pimeä paikka piilossa hiljaisella kadulla. Sopivasti nuhjuisa, ältsin laadukas. Ruoka sai meidät vain tuijottamaan toisiamme epäuskoisina. Ei tää voi olla näin hyvää. Varsin symppis oli myös hollantilaista perinnesafkaa tarjoillut Moeders, jossa söimme maan kansallisruokaa stamppottia (perunamuusia höystein: lehtikaaliperunamuusia, porkkanaperunamuusia, hapankaaliperunamuusia..) ja vauvan pään kokoisia lihapullia sekä speculaas-maustekeksimuruilla maustettua jätskiä, oijoi.

Taivaallisinta oli kuitenkin käppäillä käsi kädessä liplattavain kanaalien varsia pimeässä kevätillassa, ylitellä kauniita kaarisiltoja, kurkistella idyllisiin koteihin (amsterdamilaiset = yhä maailman tyylikkäintä sakkia) ja pälättää kerrankin ajan kanssa. Tuijottaa rauhassa kumppaniaan pöydän toisella puolen ja kuunnella mitä se puhuu. Nähdä se taas erillisenä, aikuisena ihmisenä. Ei vain lastesi isänä. Poikaystävänä!

Tiedän, kuulostaa toisessa elämäntilanteessa olevalle absurdilta. Meille se oli luksusta, vaikka ollaanhan me kotonakin kaksistaan joka ilta, kun lapset menevät nukkumaan. Loma, vapaus ja hullaannuttava vieras kaupunki ovat kuitenkin ihan eri juttu ja setting kuin ne pari tuntia, jotka jaksaa arki-iltana valvoa sohvalla yhdessä. Silloin kuunnellaan vain Neil Patrick Harrisin naisvihaista läppää (How I Met Your Mother -harrastus on vihdoin aloitettu) ja hiplataan zombieina Apple-tuotteita. Aina ei pysty muuhun. Mutta nyt. Nyt muisti taas, että jessus, tää yhteys ton tyypin kanssa, ja nää yhteiset hetket, kun katsotaan ikkunaruudun läpi maailman kauneimman kaljakuppilan Het Papeneilandin katosta ryöppyävää valosarjaröykkiötä ja vieressä unisina kelluvia Brouwersgrachtin vanhoja laivoja ja toinen tokaisee haltioituneena:  "Vaikka mentäis mihin, paratiisisaarelle Karibialle tai Kuuhun, missään ei voisi olla kauniimpaa maisemaa, ei koskaan." Ja toinen vastaa saman tien: "Ei niin. Ei vaan vois." On samat unelmat ja samat onnellistuttavat jutut. Sama aaltopituus ja polku. Takana ja edessä. Vähänkö kaunista!

 

Mmmmutta anteeksi tuota tuota hei! Mun piti puhua äidistäni! Mutsi mutsi, tuo tunnin välein kofeiinikupillista vaativa, aamuisin hilloleipiä syövä, touhukas, sopivassa suhteessa raivostuttava ja rakastettava olento. Joka aateloi matkamme. Sanoin menomatkalla lentokoneessa ääneen, että en aio riidellä sun kanssa koko matkan aikana. Se oli minulta aika paljon, koska olen ihan klassinen teiniregressiotapaus, joka raivoaa keuhkojensa täydeltä vanhemmilleen, kun ensimmäinen yhteinen tunti on kulunut. Nyt pyristelin taipumustani vastaan - ihan onnistuneesti. Eikä ollut ollenkaan hullumpaa. Ja onhan se nyt hienoa, että on näin skarppi, topakka, ihana äiskä, joka lähtee mukaan ja tahtoo auttaa. Kiitos, kiitos, kiitos.

* Mutta let's face it: ne sitruunaviipaleilla ryyditetyt Hoegaarden-tuopposet olivat melkein parasta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Pakko puhua siitä yhdestä jätkästä. Taas. Uljas Aarre Alaska. Uljas Aarre fucking Alaska. Poika, joka pisti käsitykseni niin lapsista kuin vanhemmuudestakin uusiksi.

Tämä on vähän niinku välitilinpäätös. Tai tällainen puolitien raportti. Ensimmäisenä syntymäpäivänään kerroin täällä, miten vaikea minun on usein ymmärtää tämän tyypin mielenliikkeitä. Ajattelin toiveikkaana, että ehkä kohta helpottaa. Sillä kyllähän koliikkirääpäleenkin kanssa helpottaa, tai kipakan vauvan. No, Uljaksesta tuli taapero ja lähes puoli vuotta myöhemmin ihan yhtä haastavaa on.

 

Vasta Uljaksen myötä olen tajunnut, mikä lapsen temperamentin osuus yhtälössä on. Vielä pari vuotta sitten en voinut ymmärtää lapsia, joiden kanssa olisi stressaava mennä kahvilaan tai ravintolaan. (Tai ennemminkin niitä vanhempia siis.) Lapsia, joiden takia tekisi mieli rajoittaa menojaan (koko ajatus oli minusta säälittävä ja täysin pimeä). Lapsia, jotka ryntäilevät autotielle tai käyttäytyvät muutoin holtittomasti eivätkä kuuntele käskyjä tai ohjeita. Kaikkein vähiten ymmärsin lapsia, jotka lyövät. (Joo: Uljas lyö. Joka päivä. Sulo ei ole koskaan elämässään edes tajunnut, että jotakuta voisi lyödä.) Kuvittelin olevani niin uskomattoman taitava ja lahjakas äiti, että lempeän hippimieleni, täpäkän akateemisuuteni, poikkeuksellisen herkkyyteni, lahjakkaan sanoituskykyni ja ihanteellisen parisuhteemme (eli lapsen yleisen kasvuympäristön) johdosta kasvatin suloisia, kilttejä, säyseitä lapsia.

Ööh, no tuota. Ei.

Vaikeat päivät ovat todella vaikeita. Silloin nyyhkytän Aleksille, että mitämetehdään ja epäilen, että tuolla lapsella on jokin fyysinen vaiva, kun se on niin ärtynyt ja tuskainen koko ajan. Uljaksen suosikkipaikka on hankalina hetkinä edelleen syli ja jokainen vastoinkäyminen puolen tunnin mittainen. Kirkumista ja vääntelehtimistä rattaissa, ohimoitani pitkin valuvaa hikeä (kuulunhan Mitä noikin nyt aattelee tossa bussin viereisellä penkillä, ne pitää mua huonona äitinä -koulukuntaan, en mieheni Mitä vitun väliä mitä muut ajattelee, ei ne mistään mitään tajua -koulukuntaan, valitettavasti), täyttä kyvyttömyyttä rauhoittua (lapsella siis, äiti kyllä yrittää, näennäisesti), paiskomista, hakkaamista. Olisi jännä tietää, ovatko lapset "jakautuneet" muissa yli yhden lapsen perheissä vanhempien kesken: meillä menee selkeästi niin, että minä ja Sulo olemme tiimi (ja pyörittelemme silmiämme Uljaksen sekoiluille) ja Uljas on leimaantunut Aleksiin, jonka kärsivällisyys hänen loputonta raivoamista kohtaan on tavatonta sorttia. Hallelujaa. Muuten tästä ei tulisi mitään. Tai no, ei tietenkään niinkään: silloin olisin joutunut rakentamaan tiiviimpää suhdetta Uljaksen kanssa, ja sillä olisi varmaan ollut hyviäkin tuloksia. Nyt olen toisinaan vähän luovuttanut. Ajattelen, että bondaamme vasta, kun hän oppii puhumaan. Vielä en vaan ymmärrä. Yritän toki. Tiedän, kuulostaa vähän surulliselta.

Toisaalta tuo pieni kasvaa kohinalla. Kun hän viimein oppi kävelemään (vuoden ja kolmen kuukauden kieppeillä), hän selkeästi vapautui. Nyt hän viipottaa tukka putkella omia aikojaan pitkin poikin eikä enää luuhaa kainalossa koko aikaa. Puhetta odotan niin hirvittävästi. Se avaa uudet tasot.

Jotenkin nämä Uljas-postaukset päättyvät aina pahoitteleviin disclaimereihin: ihana, veikeä velikultahan se kuitenkin onRakastan, rakastan. En osaa muuta nytkään. Koska en missään nimessä halua identifioitua sellaiseksi kammottavaksi mun laps on niin vaikee -mutsiksi. Lapset eivät ole vaikeita, ihmissuhteet ovat. Ja jos nyt mutkia vetää suoriksi, niin: lapset eivät ole vaikeita, aikuiset ovat.

Ja tässä me nytkin istutaan vierekkäin sohvalla ja selaillaan Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjaa ihan sulassa sovussa ja pussaillen. (Päiväkodista puheen ollen: tätä taustaa vasten on hupaisaa, että Uljaksen päiväkotistartti sujui aivan sata kertaa helpommin kuin Sulolla ja siellä hän on kuulemma aamusta iltaan aivan aurinkoinen. Figures.)

 

Palataan taas puolen vuoden päästä. Tämän stoorin käänteistä ei ole allekirjoittaneella mitään hajua. Tuskin tarinan päähenkilölläkään.

Ja niin uljas, kiehtova, käsittämätön matka jatkuu. Kiinnittäkää turvavyönne.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Täällä ollaan! Perinteinen kevätmatka Amsterdamiin koitti, neljättä vuotta peräkkäin. 

 Ei olisi voinut tulla parempaan rakoon: sadan tonnin painoinen työlasti ja kolme viikkoa sairastupaa (ällös peljätkö, en aio jaaritella siitä enää yhdenkään ylimääräisen tavun vertaa) imi koko perheestä mehut. Halusimme karkuun ihan kaikkea. Viikko ilman töitä, harmaata taivasta, arkiruokien ideointia (no, tuo ei kyllä kuulu oikeasti listaan vaan tuli jonkun toisen suusta omaksuttuna kaavamaisena lätinänä: tosiasiassa arkiruokien ideointi on lempiharrastukseni, josta saan aina iloa), pirpanoiden sullomista toppahaalareihin, kissanruoan annostelua kuppiin. Lähdimme hakemaan hengittelyä, puistoja, maisemia, juustoja, oluita, vohveleita, pötköttelyä, leikkimistä, ja niin hirvittävältä oksennuskliseeltä kuin se kuulostaakin: kiireetöntä yhdessäoloa. (Sori. Ainakin varoitin etukäteen.) 

Ja ennen kaikkea läsnäoloa! Siinä olen arjessa toisinaan tosi huono. Räplään illallakin puhelinta enkä jaksa antautua viidakko- tai paloasemaleikkiin. Kuuntelen puolella korvalla, mitä Aleksi puhuu ja murahtelen vastauksia. Hermostun Uljaksen loputtomiin raivareihin, enkä jaksa kuunnella haastavan kuopukseni tarpeita. Tämä viikko sai luvan olla jotakin ihan muuta. Ja niin se on ollutkin.

Kevätlomamme luonteeseen kuuluu silkka laiskottelu. Lasten päikkäritunteja ei viipoteta vaunujen kanssa kylillä. Sen sijaan aikuisetkin nukkuvat pitkiä päiväunia tai pyhittävät nuo siestatunnit lukemiselle, kirjoittamiselle tai Brouwersgrachtin kanaalia kyntävien laivojen katselulle. Aamupäivisin ja sitten taas unien jälkeen riekutaan pitkin ja poikin. Ei hamstrata väkipakolla uusia kohteita suoritusvihkoon, vaan kierretään hekumallisesti suosikkeja: paijataan tuttuja vuohia Westerparkin kotieläinpuistossa, haetaan lempikahvit Espressofabriekista ja ekan illan pizzat De PizzaBakkersilta, vietetään valtaosa ajasta kuvankauniissa Jordaanissa -- ei käydä koko viikkoon lähelläkään pääkatuja tai turistirysiä. (No okei, liikkuuhan Jordaanissakin turisteja, mutta siis.)

Uusia ravintoloita koetetaan kyllä testata (niistä lisää myöhemmässä postauksessa) ja käydä edes yksi uusi museo. Museot, puistot, raflat ja kahvilat ovat meidän juttuja. Shoppailu ei ollenkaan.

 

Jaahas. Kahviloista puheen ollen, perheen miesväki heräsi juuri ja karkaamme just nyt kevätaurinkoon. Ilman takkia. Kuulemisiin!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Tämänkertainen tekosyy bloggaamattomuuteen? Ensin Sulo oksensi ja kuumeili neljä päivää. Sitten Aleksi. Sitten minä. Juuri kun hengähdin sairaussirkuksen olevan ohi, Uljakselle nousi kuume. Nyt se hinkuyskii (ei, ei sillä ole hinkuyskää, mutta tuo termi on niin kuvaava) ja kitisee ja tahtoo olla vain sylissä. Ja minä kun en mitään niin inhoa kuin tautikierteitään sepustavia vanhempia. Meidän piti olla kokonaan immuuneita tälle osa-alueelle lapsiperhe-elämästä. En yksinkertaisesti suostu. Mutta minkäs teet.

Niinpä: kärsivällistä pötköttelyä. Muumi-jaksoja käsi kädessä puolikuolleena sohvalla. Töiden lykkäämistä, kunnes on niin kiire, että järki lähtee. Tänä aamuna saimme jopa aikaiseksi marttyrikinan "Kumpi jää kotiin?" -aiheesta, vaikka yleensä ylpeilen sillä, että lastenhoito sujuu suhteessamme täysin kitkatta (kenties koska mieheni on sorttia superzen). Kumpikin halusi töihin. Käsittämätön lopputulos: kumpikin jäi kotiin eikä saa mitään tehtyä. Tässä vaiheessa alkoi jo hihityttää. 

Mutta ei, on tässä paljon muutakin kuin sairasrumba. Kaisulle tätä juuri tilitin: kynnys kasvaa koko ajan. En ole päässyt blogikriisistäni yli. Tämä koskee blogikulttuuria laajemminkin: siinä missä ennen tungin pullamössöä kurkkuuni kaksin käsin ilosta hihkuen, katson tarjontaa jostakin mystisestä uudesta vinkkelistä. "Miksi tuokin kuvittelee, että ketään kiinnostaa, että sen lapsi söi tänään kalapuikkoja ja pukeutui Molon sateenkaarihaalariin ja se itse kävi hannaliisan kanssa kahvilla ja söi korvapuustin? MIKSI? MITÄ TÄMÄ ANTAA MAAILMALLE!" (Toim. huom: joo, Molo on ihan oikea lastenvaatemerkki. Tiedän.)

Ennen kuin joku kirjoittaa, että "älä sitten lue", kerrottakoon, että siihen tähtäänkin. Muutenkin Google Readerin kuoltua blogirutiinit jäivät. Ehken haluakaan niitä takaisin.

Mutta totutellaan, tunnustellaan. Nyt koitan päästä yli siitä, että ketään ei kiinnosta että Uljas on kipeä ja te makasitte sängyssä klo 12:01-14:44 ja painaa rohkeasti "julkaise"-namikkaa. Enhän minä tiedä. Ehkä jotakuta kiinnostaakin. Julkaise.

Share
Ladataan...

Pages