Totuttelen vasta siihen, että Uljas pärjää jo miltei kokonaisen päivän ilman minua -- ja rintani juuri ja juuri miltei kokonaisen päivän ilman Uljasta. Toistaiseksi ajatus on vielä uskomaton -- ja sen toteutus vielä uskomattomampaa. Mutta niin vain hyppäsin lauantaiaamuna alennuslipun kera linja-autoon, annoin auringon sokaista silmäni ja päiväkirjan kurkistella kutkuttavasti uudesta, hurmaavasta kevätlaukustani (kiitetään taas tässä välissä Riikkaa ja hänen hutiostoksiaan). Kaikki oli hetken niin pakahduttavan onnellista: sielun täyttävä vapaus, perillä odottava, lauantainen Helsinki ihmeellisine uusine tuttavuuksineen, menopelin pyörien alla rullaava valtatie.

No, tässä vaiheessa kaadoin tietysti kehnosta termosmukista (kuinkakohan monta olen vuosien varrella saanut yrityslahjaksi? Lopettakaa heti huonolaatuisilla termosmukeilla lahjonta! Antakaa rehellisesti viinaa!) kahvit ensin kirjoittamani onnittelukortin päälle ja sitten housuilleni. Lopulta koko uuden kassin sisältö ui haaleassa maitokahvissa. Kimpaannuin mukille siinä määrin, että jätin sen bussiin. Sitten takana istuva, koko yön ryypännyt poika alkoi koputella olalle ja pyytämään palveluksia (kyllä, pidin hänen oluttölkkiään pystyssä kun hän kävi pissalla) ja laulamaan kovaäänisesti. Takapenkin riitaisa perhe sinetöi setin.

Ja silti. Silti sydämeni lauloi hoosiannaa, sillä minä istuin bussissa yksin, oli lauantaiaamu ja edessä kokonainen oma päivä. Siitä ihanasta päivästä lisää tuonnempana.

Hyvä on, tämä postaus ei käsittele homo erectusta. Latinani on ruosteessa, sillä en tunne virallista termiä istuvalle ihmiselle: tuskin sellaista edes on, sillä ei kivikaudella ollut aikaa istua, kun piti kerätä marjoja ja lyödä kaveria nuijalla päähän. Tai mitä silloin tehtiinkään. Anteeksi, mistä olin puhumassa? Ei siis homo erectus, vaan homo syöttötuolius. Meidän brändiuskovaisten keittiöissä homo tripptrappius (tuo on jo sangen ammattimaisen kuuloinen nimike!).

Ylistyslaulu uudelle aikakaudelle: istuva lapsi avaa tyystin toisenlaisen maailman! Hänet voi lykätä kahvilassa jos jonkinmoiseen syöttikseen ja nakata eteen leivänkannikan tai avaimet tai jotain muuta kiehtovaa. Voi ottaa tuntumaa kahdella kädellä syömiseen (osaankohan enää?) ja eteläeurooppalaisen näyttävään elekieleen (hämäläiselle aikamoinen haaste tämäkin). Uusi vapauden aste -- niin aikuiselle kuin jälkikasvulle. Kahvilakippis tälle!

Uljaksella on ystävä yli muiden. Hän on mustavalkea, karvainen ja pulskassa kunnossa oleva Miska -- säyseä kolli, jonka mielestä on vain ihanaa, kun pienet hyppyset tukistavat turkkia semiaggressiivisesti ja innokkaat raajat mätkivät pitkin poikin. Miskalle tuntuu olevan tärkeää vain leikkikaverista huokuva into ja omistautuneisuus. Jotenkin liikuttavaa -- eritoten, kun minusta on tullut yksi niistä kamalista ihmisistä, jotka ovat lapseutumisen myötä jaksaneet helliä lemmikkejään tuhat prosenttia vähemmän kuin ennen. Ei vain ole aikaa, viitseliäisyyttä, resursseja. Onneksi kissat eivät ole moisesta moksiskaan. Kunhan saavat hyvää ruokaa kuppiin (ja minun kissojeni tapauksessa tyyris, laadukas, Saksasta saakka tilattu luomuruoka ei ole hyvää -- he tahtovat mahdollisimman halpaa, lisäainekyllästettyä, värjättyä hehkutusjäännöstä, kiitos & mjau) ja kunhan ovi aukeaa, jotta pääsevät pihalle viettämään muka-villikissan elämää. Ja ehkä pari paijausta pieneltä tohottajalta.

Joo, onhan se kivaa nähdä lastensa nauraa räkättävän yhdessä. Kylpevän yhdessä tai puhaltavan saippuakuplia yhdessä, sitten joskus. Varmaan on ihan kivaa nähdä, kun ne kävelevät hakemaan ylioppilastodistusta tai kajauttavat ekan Suvivirtensä. Mutta kyllä jokaisen mutsin mielinäky on silti tämä.

Stressihormonitaso veressä laskee merkittävästi. Suupielet alkavat kivuta katonrajaan. Henki kulkee hitaammin ja syvemmin. Kamalan karua, mutta miksi lapsiaan rakastaa eniten nukkuvina?

Mikset sä jo tuu... Ai mutta tjaahas, siinähän sä oot! Moro moro.

Keväinen diagnoosi: keltakreisiys. Keltainen on nimittäin toden totta ollut tämän kuun teemaväri. Ylläni on viihtynyt vapusta saakka mehevää mangoa (holtittoman hedelmäryöpyn kera) sekä vilpoista sitruunamarenkia - ensiksi mainittua Riikan kirppiskassista (shoppailumestani number one vuodesta toiseen) nyysityn mekkolöydön, toista Dr Denimin Plenty-farkkulegginssien (kieltäydyn käyttämästä sanaa jegginssit) muodossa.

Haluaisin muuten levittää tuota Plentyjen ilosanomaa kaikelle maailmalle. Thö pöksyt, joissa yhdistyvät farkkujen ja leggarien parhaat puolet. Siistin näköiset, mutta supermukavat. Sopivan korkea vyötärö, notta persvako ei vilku. Pehmeät ja miellyttävät. Mageet. Paras tohtori kerrassaan, tuo Tohtori Denim.

Se toimii! Lily toimii! Hallelujaa! Praise the Lord!

Tuntuu, kuin en olisi ollut täällä vuosikausiin. Missäs nyt mennään. Toukokuun puolivälissä. Oi, niin paljon kaikkea on tapahtunut! Mistä lähdetään liikkeelle? Kuun alusta tietysti. Vappu. Juu, vappu.

Se vietettiin kuten nyt vappua kuuluukin: kivojen ihmisten, bändien, kakkujen, kuohuvan ja tietysti Puuha-Pete -heliumpallon välittömässä läheisyydessä. Aleksilla oli keikka kumpanakin päivänä, joten jouduin yksinhuoltamaan pirpanoita vähän liikaa, mutta onneksi iloisia sylejä ja keinuvauhtien tuuppijoita piisasi. Kuvista päätellen yllä oli vielä toppaa ja tiukasti kiedottua kaulahuivia, mutta lämpöiset muistot jäi silti. 

Vapun dissaus on ylipäätään ihan pepusta: valpuri on just huippu juhla! Valkolakkia en tosin osaa painaa päähäni, en tiedä miksi. Onneksi asiaa ei tarvitse edes pohtia, sillä en ole enää ainakaan vuosikymmeneen enää tiennyt, missä koko kotsa sijaitsee.