Ladataan...
Laura loves

Pimeät illat ovat söpöjä ja sää on ollut tänä syksynä kuvankaunis, mutta tässä kohtaa marraskuuta kenen tahansa suomalaisen elämänhalua aletaan silti koetella. Tämä pimeyden ja veden määrä on absurdia!

Siksi vanhimpien ystävieni tyttökerho treffaa aina marraskuun kammottavimpaan aikaan ja ratsaa jonkun ihanan - tai sitten ainoastaan obskuurin - kaupungin yhteisen viikonloppuvisiitin merkeissä. Ruuhkavuodet (kyllä, käytin juuri sanaa ruuhkavuodet, eli tämä nenästäni käytännössä jo valuva veri oli ihan itse anelemaani) ovat sanelleet, että nämä syysretket ovat typistyneet yön mittaisiksi, mutta sehän tarkoittaa vain, että on puhuttava tuplanopeudella ja juotava vähän nopeammin viiniä. Olo on aina jälkeenpäin ravittu ja rakkaudentäyteinen.

Niin nytkin, kun tapasimme synnyinkaupungissani, voimallista viha-rakkaus -tunnemikstuuraa pulppuavassa Hämeenlinnassa. Tällä kertaa Hämis kyllä helli meitä: aloitimme hengailut i-ha-nan LauNaun (nyt kuunteluun uusi albumi Hem. Någonstans!) keikalla tai siis kahvikonsertissa yhtä i-ha-nan Linnan Pyöräverstaan kahvilassa. Sitten parkkeerasimme sipsipussien ja skumppapullojen kanssa huoneisiimme Hotelli Aulangolla (ok, se on oikeasit kai nimeltään joku Rantasipi Aulanko, mutta tuollainen ketjunimi on tälle klassikkopuljulle pyhäinhäväistys), kävimme syömässä keskinkertaista ruokaa Hällässä (nyt on vuosi 2015: älkää laittako glögiin terästeeksi Malibua!), kipitimme maistelemaan oluita Birgeriin, Hämeenlinnan parhaaseen baariin. 

 

Huolimatta siitä, että nautimme aamiaista ehkä Suomen kauneimmassa hotellin aamiaissalissa, puitteet ovat tällä porukalla aina epäolennaiset: Instagram ei laula eikä ulkopuolisille ei puhuta, kun imeydymme kreiseihin keskusteluihimme. Teemat ovat taas halki, poikki ja pinossa, vaikka tapaaminen jäi tälläkin kertaa tietysti liian lyhyeksi. Näillä jaksaa jouluun.

 

Ai niin, Aulangolla on yllättävän kiva kylpyläkin. Jo polttareideni perusteella - mutta myös nyt - voin todistaa, että kinkkinenkin krapula paranee, kun lilluu lämpimässä altaassa ja kuulee korvissaan pelkkää klooriveden väsymätöntä liplatuslaplatusta.

Riistasaunasta ei kokemusta. Jo kyltti pelotti liikaa. Jos joku on ollut: en halua kuulla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Olen vielä 23 minuuttia solidaarisuuslakossa hallituksen leikkausten pahimpien uhrien rinnalla, joten minulla on aikaa kertoa kesken työpäivän, että tänään on suuren mielenilmauksen lisäksi muutenkin sangen erityinen päivä.

Lähdetään siitä, että suhtaudun omiin tekemisiini kantahämäläisellä ankeudella. Esimerkiksi jokainen kirjoittamani juttu on lähtökohtaisesti paska, ja luonnollisesti epäilen, että hääni saattoivat olla ihan paskat nekin. Ehkä kukaan ei vaan kehtaa sanoa.

Sitten muistelen, mitä häissäni tapahtui. Tiettävästi eräs ruotsalainen merimies-feministikomistus-lattepappa imi siellä lemmekästä ilmapiiriä sisäänsä siinä määrin, että äityi kosimaan sydänkäpystään. ("Lemmekäs ilmapiiri" ei muuten ollut eufemismi alkoholille, koska tämä kyseinen ruotsalainen on absolutisti. Damn noita länsinaapureita: pystyvät osoittamaan tunteitaan selvinpäinkin.) Häät, joissa kositaan, eivät voi olla ihan huonot! Osasimme tartuttaa rakkautta!

Asiaan: miten keississä kävi? Kosinnan kohde tiuskaisi jotain okein kaltaista sanottuaan ensin no way.

Muitakin ehtoja oli: vihkimisen täytyi tietysti tapahtua maistraatissa, ja farkut jalassa, todistajaksi ei saanut kutsua ketään, joka saattaisi itkeä (kas, minua ei ole kutsuttu tilaisuuteen), ja sormuksen sijasta morsio vaati mätsäävät tatuoinnit. Ne haettiin: niiden tähti on perheen silmäterä, jackrusseli nimeltä Nikke. Ovat muuten komeimmat kihla'sormukset' koskaan.

 

Tänä aamuna myrskysi huolella. Ja hääpäivä koitti. Kipakka morsio tokaisi tietysti, että vaikka itkeminen oli tiukasti kielletty, taivas antoi tietysti tulla täysillä vettä. Tunti sitten heidät vihittiin persialaisella matolla (muistan maton omalta käynniltä toukokuulta) ja ties missä he huitelevat nyt huolettomana tuoreena avioparina.

Onnittelen heitä sydämeni pohjasta & lähetämme heidät Oonan ja Annin kanssa lahjaksi syömään pitkän kaavan mukaan Turun parhaaseen ravintolaan, Kaskikseen. Lahjakortin saatte heti, kun palaatte ihmisten ilmoille, rakkaat.

 

Postauksen mystinen morsian on tietysti työhuonekaveri, työpari ja aikuisiän yksi tärkeimmistä ystävistä, Mari the mulkvisti. Tunteilua kaihtavaa toveria on helliteltävä nimellä MULKKU, koska muu ei läpäise hänen seulaansa. Käy mulle. Mutta jos nyt ihan nopsaan sanon, niin rakas armas mussukka se on silti. Ja uunituore ROUVA, josta toki aion vittuilla hänen loppuelämänsä. Rouvalta rouvalle.

 

Onnea vielä, Mari ja Christer. Ikään kuin sitä tarvitsisitte. Suhteenne seuraaminen on yhtä juhlaa. Kiitos, kun olette! (Okei. Hempeilyraja ylitetty. Poistun.)

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Ecce homo: syksyn synnyttämä ihminen 2.0.!


Joillakin se starttaa elokuun puolivälissä, kun teillä alkaa keikkua liian isoja reppuja liikuttavan pienten ihmisten selissä, joillakin kalenterintarkasti vasta syyskuun ensimmäisenä. Ilmiö on kuitenkin sama: nyt pistetään elämä uusiksi.

 

En ole ollenkaan immuuni tälle, vaan päinvastoin pahinta sorttia. Viime vuonna aloitin ainakin suuruudenhullun Jutta-dieetin (joka oli muuten mielettömän hyvä juttu!). Jonain syksynä aloitin espanjan opiskelun, toisena ranskan ja kuvataideopinnot. Tänä vuonna tajusin, että työelämäni sisältää ihan tarpeeksi ramppaamista pitkin Suomea ja maailmaa, iltaisin kaipaan vapautta. Lapseni aloittivat luovan tanssin, josta olen vähintään yhtä innoissani kuin he itse, mutta minä päätin olla sitoutumatta yhteenkään viikoittaiseen iltaharrastukseen. Käyn salilla aamupäivisin vietyäni lapset päiväkotiin, illat tahdon jättää perheen kanssa nysväämiselle ja kaverimenoille. Ranskan verbit eivät enää taivu suussani mihinkään suuntaan, mutta oloni on tavattoman kevyt, kun kalenteri on iltojen osalta joustava.


Tarkoittaako tämä, etten olisi rakennellut ihania pilvilinnoja syksyn suhteen? Ehei. Kanavoin elämänmuutostarmoni arkeeni. Puntaroin tarkasti, mikä arjessani mättää. Kismitys kulminoitui kahteen kohtaan:
 

1) vihaan aamuja ja vihaan heräämistä (unentarpeeni on 9-10 tuntia yössä ja se täyttää aniharvoin). Aamut ovat tuskallista kiireen hokemista ja sekoilua.

2) illat kuluvat some-koukussa niin, että nukkumaan mennessä vituttaa, kun on vain runkannut Facebookissa koko illan.

 

Minä olen neurootikko, joka suitsii suurpiirteisyytensä vain ehdottomilla säännöillä. Muuten mistään ei tule mitään. Siksi rakensin kaavat täydellisille - tai ainakin entistä sujuvammille - arkiaamuille ja -illoille (viikonloppuina voi ryöstellä pankkeja ja vetää heroiinia as usual, who cares):

 

1) Herää varttia aiemmin, jotta saat herätä rauhassa. En pysty toimimaan, jollen saa maata varttia paikallani ennen nousemista. Nykyään kello soi 07:30 entisen 07:45 sijasta. Ehditään pussailla ja höpöttää lasten kanssa (joiden välistä poikkeuksetta herään, ja mieheni huitelee jo töissä) ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Lasten ja omat vaatteet on valittu jo edellisenä iltana - ja tämä seuraava on kreiseintä: viikattu jo valmiiksi sängyn päätyyn käden ulottuville. Joskus laitan jopa piilarirasiani valmiiksi lipaston päälle, jotta saan tuikattua ne heti silmiini. Jos jaksan, olen laittanut myös keittiössä lasten jogurtti-/myslikulhot valmiiksi työtasolle lusikoiden kera. (Enää puuttuu, että sekoitan jogurttimyslisörsselin jo illalla jääkaappiin..) Pakkaan myös oman repun valmiiksi (jumppakamoineen tai muina spessutarvikkeineen), koska pahinta on aamuinen pakkaamiskiukkuni. Lisäksi laitan lasten ulkovaatteet valmiiksi lattialle kaikkia typeriä pikku asusteita myöten.

2) Lapset menevät nukkumaan 20.30. Hyödynnän loppuillan viisaasti. Klo 21-22 on varattu sarjojen katselulle eli valikoidulle tv-addiktiolle. Sain vasta Orange Is The New Blackin katsottua (tiedän -- pikkaisenko olen myöhässä), nyt arvon sille seuraajaa. Koko viime kevään hoin, että en ehdi katsoa mitään. Nyt nautin suunnattomasti pötkötystunnistani, jolloin en tee muuta kuin tuijotan telkkaria. Klo 22 menen sänkyyn ja jätän älypuhelimen alakertaan. Puhelimeen ei saa koskea kymmenen jälkeen. Klo 22-23 ainoastaan ja vain luen. Tai harrastan seksiä. Mutta teen jotain kivaa sängyssä. Useimmiten luen. Sain äskettäin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen päätökseen, nyt luen Eugenidesin Naimapuuhia. Olen ihan eri tavalla ihanasti uninen ja rauhallinen, kun en kuluta viimeisiä valveillaolominuuttia tuijottaen punaista notifikaatiopalloa. Suo-sit-te-len. Pari kertaa olen mennyt nukkumaankin jo kympiltä. Aamulla olo on kuin jeesuksella. Vau.

 

Luitte tämän litanian nyt säälivästi naureskellen. Eihän kukaan voi tuollaista säännöstöä noudattaa.

Mutta kuulkaas! Nyt kuukautta myöhemmin valtaosa illoista ja aamuista on sujunut prikulleen tämän mallin mukaisesti ja aivan jumalattoman hienosti. Uskomatonta, mutta totta! No: eilen lipsuin ja länkytin iPhonea yhteentoista silmät sirrillään peiton alla. En saanut unta, olin levoton ja olo oli huomattavasti vähemmän zen kuin lukuiltoinani. Tänään palaan saman tien ruotuun. Entiseen paskaan ei ole paluuta. Tämä toimii!

Share

Ladataan...
Laura loves

Ruusut ja timantit ovat ihan kiva juttu, mutta jos todella rakastat jotakuta, ostat hänelle kyllä juustokaupan lahjakortin.

Hyvä on, hyvä on. Lupaan kertoa vielä joskus itse häistämmekin, mutta antakaa ensin ylistää yhtä ihanista häälahjoistamme. (Oikeasti: tajuan vasta jälkeenpäin, että täydelliset lahjat ovat kyllä ihan validi syy pelkästään mennä naimisiin. Just do it.)

Jos asuisin Helsingissä, hahmottaisin varmaan että vaikkapa Hakaniemen halliin jumalaiseen Lentävään lehmään voi ostaa lahjakortin, mutta jotenkin en tajunnut, että ihan mihin vaan voi, vaikka siihen Turun kauppahallin juustopuotiin. Onneksi ystävämme Anu tajusi ja hankki moisen meille. Koska kyseessä oli häälahja, ajattelin, että konseptin täytyy tietysti olla romanttinen juustoilta kahdelle -- tätä korttia ei tuhlattaisi mihinkään ison porukan illanistujaisiin.

Niinpä hain hallista viime viikonlopuksi viisi holtitonta juustopalaa itselleni ja tuoreehkolle aviomiehelleni: punavalkohomejuustoa, valkohomejuustoa (kotimaista Väinöä), Chimay-olutjuustoa (koska siipan holtiton olutinnostus), vuoden vanhaa goudaa (koska Amsterdam-rakkaus) ja iäkästä manchegoa (koska Manchego on jumala ja rakkaus!). Näitä komppaaamaan purkillinen kirsikkahilloa ja tölkillinen vissyä.

Juustot nautittiin kahtena iltana mauttomissa, mäntypaneloiduissa mökkiolosuhteissa, tylsällä veitsellä sahaten, rumalle Ikea-pöydälle levitettynä, ilman minkäänlaista esillepanoa. Who needs joku design-tarjotin, kun voi katsella ratisevaa, ruttuista voipaperia ja juustokimpaleiden keltaisen spektriä. Riitti. Ihan parasta. Jo sinänsä ihana, helteinen intiaanikesän viikonloppu nousi ihan uudelle tasolle ilman minkäänlaista kikkailuakin.

Kopsaa siis idea, kun on lahjaidis hakusessa! (Olen jo itse hankkinut itse tämän lahjan parillekin ihmiselle kesän aikana. Suosittelen erityisesti tuoreille äideille, jotka pääsevät viimein listeriapelon ikeestä ja janoavat jälleennäkemistä camembert-köntsän kanssa.) 15 eurollakin saa kahdelle hengelle hyvän setin, vaikkapa kolme kimpaletta kivoja juustoja. Ei voi mennä vikaan. Ja jos voi, eli jos tämä ei ole jollekin unelmalahja, hylkää tämä epäilyttävä ihminen välittömästi. (Ymmärrän, että lausunto on lievästi rasistinen muun muassa vegaaneja ja maitoallergisia kohtaan. I don't care.)

 

Juu-juu-juustoisaa viikonloppua! Nyt ollaan taas bloggaamisen syrjässä kiinni. Let's do this!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Kuka lähtee viikkoa ennen häitään kahlaamaan kakkaan slummeissa ja väistelemään malariahyttysiä Afrikan sydämeen? Minä, minä, minä! Kun Suomen World Vision tarjosi mahdollisuuden lähteä median edustajana tutustumaan hankealueisiinsa Keniaan, oli pakko suostua, vaikka ajankohta oli vähän haastava. Tiesin, että katuisin hulluna, jollen lähtisi.

Näin jälkeenpäin sanonkin, että onneksi lähdin. Matka oli mullistava ja uskomaton. Reissaan paljon sekä työkseni että vapaa-ajalla, mutta matkat ovat aina mallia kermaperse. Hyviä hotelleja, urbaaneja kohteita, jollei nyt luksusta, niin aina mukavaa. Afrikassa olen käynyt vain Egyptissä. Olkoonkin, että illallinen pilkkopimeässä Saharassa oli unohtumaton elämys, tämä Kenian-matka oli jotakin ihan muuta.

Vierailimme viikon aikana niin kouluissa, terveysklinikalla, Nairobin hurjimmassa slummissa kuin HIV-positiivisten naisten perustamassa turvatalossakin. Emme nähneet ostoskeskuksia, pilvenpiirtäjiä (paitsi horisontissa) tai mitään muutakaan modernia ja kliinistä. Posotimme jeepillä kuoppaisilla teillä, joiden liepeillä käyskenteli uljaita seeproja ja touhukkaita apinoita. Akaasiapuiden siluetit, vehreys ja kenialaisten uskomattomat hymyt tekivät sellaisen vaikutuksen, että jokainen matkaseurueesta vannoi, että tänne on päästävä uudelleen. Osa seurueesta olikin maassa jo miljoonatta kertaa. He tekivät reissusta onnistuneen -- ilman World Visionin valtavan ammattitaitoista henkilökuntaa olisimme tulleet mm. kiväärijengin ryöstämäksi ja varmaan myös delanneet kreisissä liikenteessä. Noin alkajaisiksi. Kiitos, kiitos, kiitos. Mieletön ammattitaito, sosiaalinen äly, kulttuurillinen tuntemus. Arvostan.

Joskus törmää fiksujenkin ihmisten keskuudessa nurinaan siitä, kuinka mä suhtaudun niinku kriittisesti kehitysyhteistyöhön et niinku meneekse apu ees perille, eiks se mee vaan hallinnollisiin kuluihin. Ei siinä mitään, kriittisyys on aina paikallaan, mutta useimmiten tämä sössötys on myös a) ennakkoluuloista mutu-shittiä ja b) ennen kaikkea vaivaton tapa selitellä sitä, ettei tee yhtään mitään auttaakseen. Meidän matkamme ei ollut siloiteltu kiiltokuvamatka, vaan realistinen katsaus siihen, millaista World Visionin työ on ja mitä sillä on saavutettu. Ei ole helppoa, ei, mutta menee perille. (Toki olen itsekin joskus skeptinen: yllätyin matkalla muutamasta yksityiskohdasta, kuten siitä, että virtuaalisen lahjakaupan lahjavuohi ei ole mikään symbolinen summa about vuohen arvoisesta lahjasta, vaan se on aina konkreettinen vuohi. Jos vuohia ei ole joskus tarpeeksi tarjolla, ne ovat "loppu" myös lahjakaupasta. Itse olin tällaisessa tapauksessa ihan valmis katsomaan sormieni lävitse sitä, mihin rahani tarkalleen menee, vuoheen vai kanaan, mutta kyllä tämä homma pelaa ihan pienimpiä detaljeita myöten.) Vaikka jokainen kenialainen slumminuorikaan ei voi olla tuleva presidentti, kohtasimme matkallamme tarpeeksi monta inspiroivaa tositarinaa siitä, miten koulutus ja taloudellinen avustus avaavat ovia toivottomissa oloissa ja siivittävät ties mihin.

Matkan jäljiltä minussa kytee entistäkin voimakkaampi raivo käsittämätöntä "OMAN MAAN ASIAT ENSIN KUNTOON" -fraasia kohtaan. Miksi? Miksi helvetissä? One world, dudet. Sovitaanko, että oman planeetan asiat ensin kuntoon? (Olen ihan valmis syrjimään esim. marsilaisia toistaiseksi. Ellei niillä sitten mene vielä huonommin kuin meillä.) Perspektiivi on kiva asia.

Ai niin, ja mikä se 27 euron haaste oli? Hanki kummilapsi World Visionin kautta (tai vaikka Planin, miten tykkäätkään!). Mikäli olet työssäkäyvä tyyppi, pystyt luultavasti irroittamaan tuon summan kuussa. Pari tuoppia ja kynsilakka. Yes we can. Nauti vaikka itsekkäästi siitä jeesusmaisesta tunteesta, kun luovut jostakin kivasta. Voin luvata, että pientä pihistelyä vastaan tuotat yhdelle lapselle vähintään kymmenenkertaisen määrän onnea. Tapasin nimittäin matkalla myös oman kummilapseni Kipkemoin, jota olen sponssannut (vaikka tuo sponsoroida-verbi vähän karu onkin) vuosikausia, ja kohtaaminen oli järjettömän liikuttava. Tajusin, että outoa kyllä, kyse ei ole edes pelkästä taloudellisesta tuesta: aika rankoissa oloissa kasvavalle lapselle ja perheelle voi olla uskomattoman tärkeää, että joku toisella puolen maailmaa ajattelee ja tsemppaa heitä (aina parempi, jos olet lahjakas rukoilija: kenialaiset rakastavat Jumalaa ja uskonto näkyy heidän elämässään viehättävällä, riemukkaalla tavalla). Pelkkää tsemppiä ei kuitenkaan voi syödä. Joten veny siihen kuukausilahjoitukseenkin.

 

Ja hyvästi, Kenia. Pää on täynnä ideoita sille, miten voisin auttaa lisää. Me kohtaamme vielä.

 

Share

Ladataan...
Laura loves

Viikkoa myöhemmin: jokohan sitä pystyisi kirjoittamaan? Jep, minulla oli viikonloppuna polttarit.

Älkää pelätkö, en aio tuskastuttaa teitä minuutti-minuutilta -raportilla (sitä varten on Instagramin häshtäg #lauralovespolttarit, kunnianosoitus Lily-blogilleni tuo nimikin, tänks!), mutta antakaa nyt vähän mehustella.

Jo polttarien startti oli kreisi -- ja siihen oli muuten värvätty mukaan rakas pomomuija, Trendin toimituspäällikkö Laura Kangasluoma ja eräskin mahtimimmi Maria Veitola. Minä siis luulin olevani menossa tekemään Trendiin isoa henkilöjuttua Veitolasta lauantaina. Turussa. Hänen hotellihuoneessaan. Olihan se vähän outoa, että Veitolan kalenterissa oli tasan yksi avoin slotti koko loppukeväälle. Ja lauantaiaamuna.. Mutta huoh, outoja nuo julkkikset, minkäs teet. Sain perusteellisen briiffin, kaikki oli viimeisen päälle hiottua. Aloin sumplia tarkempaa aikaa Veitolan kanssa. Kirjoitin kivan meilin, jossa esittäydyin, harmittelin ettei olla aiemmin tavattu laajasta yhteisestä tuttavapiiristä huolimatta, jne. Veitolan vastaus oli äärimmäisen lyhyt, kuivakka ja tympeä. Menin aivan paniikkiin. Valitin Lauralle Trendiin, että yhyy, ei tästä tule mitään, mitä mä teen. Ystäville päivittelin, että ois luullut, että se Veitola on kiva, se onkin ihan mulkku, ja mikse vihaa mua? Liittyykö tää siihen, kun haukuin Hesarissa Tähdet, tähdet? (By the way, perun siis sanani: Maria Veitola on yhä luultavasti ihana. Ei ollenkaan mulkku!) Ystävät pidättelivät nauruaan ja komppailivat. Trendin Laura tsemppasi. 

Vappupäivän iltana otin vihkon ja kynän käteen ja kävelin kohti sohvan nurkkaa. Tekisin nyt kysymykset sille goddamn mariaveitolalle, joka vihaa minua yli kaiken jo etukäteen jostain syystä. Ja juuri silloin kajahtaa olkkarin ovelta "VIIS MINUUTTIA AIKAA JA LÄHTÖ!" Ja siinä nököttää Kaisu the kaaso ja 17 elämän rakasta naista. Hirveen kokoinen jengi. Menin aivan tolaltani. Ensimmäiseen puoleen tuntiin en voinut ottaa edes skumppalasia käteeni, kun tärisin niin paljon. Vielä tässäkään vaiheessa en tajunnut, että työkeikka oli kusetusta. Kun olin pakannut kassini (vai olikohan tämä ennen sitä, ei mitään käsitystä) ja ihana naisjoukko levittäytynyt olkkariimme istumaan kuohuviensa kanssa, Kaisu laittoi kännykän ruudulta videon pyörimään. Videolla Laura pahoitteli, että oli joutunut huijaamaan minua perusteellisesti. Hän puhui niin kauniisti työsuhteestamme ja oudoista ensitreffeistämme newyorkilaisessa hotellibaarissa (jep, olemme tavanneet tasan kerran livenä -- siellä), että sain jo tässä vaiheessa vedet silmiini. Sitten kamera kääntyi Maria Veitolaan! Oli tämän vuoro pahoitella lahjakasta näyttelijäsuoritustaan kusipäänä. Kumpikin toivotti minulle hauskoja polttareita. Olin tässäkin vaiheessa aivan sekaisin helpotuksesta ja shokista. Vaikka kädet tärisivät, skumppaa pystyi onneksi vetämään pillillä. Alkoi luistaa.

Esittäydyttiin rauhassa. Taas itketti joka kohdassa. Silmäni sidottiin ja minua kieputettiin. Käppäilimme kilsan verran -- minun mielestäni keskustan suuntaan, mutta ehei. Viking Linen terminaalille. No niin. Tähän kohtaan 24 tuntia holtitonta syömistä ja  juomista laivalla. Tanssimista, tarot-kortteja, haikuja exille, ystävyyden muisteloita, tulevan aviomieheni ylistämistä. Risteilimme lempilaivallani Viking Gracella ja ideahan oli mahtava: laivalla jengi pysyy koossa, siirtymisiin ei mene aikaa, ulkovaatteille ei tartte suoda ajatustakaan, viina on halpaa, musiikki diskossa taatusti nostalgista, Gracen tapauksessa myös ruoka laadukasta. Hyvin mahtui koko kööri yhteen Premium-hyttiin höpöttämään ja perkaamaan rakkauden syvintä olemusta. Ihan superia ja lähes liian idyllistä oli myös maata hierottavana ja kasvonaamiossa, nauttia mansikoita ja skumppaa katsellen aurinkoista Itämerta, lillua kaikki samassa spa-poreammeessa ja käyskennellä yhdessä neitseellisen valkeissa kylpytakeissa onnelliset hymyt naamoilla. Luksus!

Maissa lauantai-iltana rukoilin, ettei tarttisi enää bailata. Mysteeriauto kuljetti minut rakkaan Riikan kotiin, jossa seuraan liittyi vielä yksi ihana ystävä. Perillä odotti humalluttava pino pizzalaatikoita ja kylmä kalja. Yhden kieppeillä otettiin taksi lempibaariini Dynamoon, jonka iki-ihana ravintoloitsijakin oli mukana juonessa: meille oli järkätty sujuva sisäänpääsy (olkoonkin, että vältimme jonon muutenkin) ja minulle vielä jäinen skumppapullo. Voi jestas! Koko ajan piti taivastella, että miten ihmiset ovat voineet kuluttaa kallista aikaansa järkätäkseen ja säätääkseen yllätyksiä toisensa perään. (Ne olivat miettineet jopa legendaarisia krapuloitani, jolloin en pysty nielemään mitään riisinjyvän kokoistakaan: burana oli murskattu jauheeksi valmiiksi! Rakastan sinua, Sonja! Ja sille oli muuten käyttöä.) Tanssittiin. Otettiin aivan liikaa selfieitä kreisien, kauniiden ihmisten kanssa. Fisutarjotinta tuppasi nenän eteen koko ajan. Pilkun jälkeen sain vielä hampurilaisaterian paperipussissa syliini. Vielä siinäkin vaiheessa kainalossa oli piccolokuohari. Miksi, oi miksi? (Ei todellakaan muistikuvia. Liittyiköhän Liisa tähän?)

Voisin kirjoittaa viikonlopusta ikuisesti, mutta keskityn vaalimaan sitä sydämessäni. Onnellisempaa paripäiväistä tulen tuskin kokemaan monasti tässä elämässä. Eikä tarvitsekaan. Tuon voimalla menee ainakin pari vuosikymmentä. Polttarit ovat jännä juttu: vaikka ne linkittyvät parisuhteeseen ja avioitumiseen, ne ovat ennen kaikkea ystävyyden juhla. On uskomatonta nähdä omin silmin parikymmentä rakkainta ystävää samassa huoneessa, yhyttää heitä keskustelemaan keskenään, inspiroitumaan toisistaan ja ehkä ystävystymään syvemminkin. Mun tyypit! Haluaisin samalla porukalla jatkossa joka vuosi juhlimaan. Ja miksei niin voisi tehdäkin!

Kiitos on niin mitättömän kuuloinen sana. Haluaisin rutistaa rakkaistani jokaista ja sössöttää korviinsa, mikä juuri heissä on niin uskomattoman ihmeellistä ja tärkeää minulle. Onneksi taisin niin tehdäkin. Mutta kiitos nyt vielä.

 

Ps. Krapulani kesti sellaiset nelisen päivää. No, ruoat eivät siis palanneet suuhun kuin sunnuntaina (mitäs lähdin keulimaan ja söin ruokalusikallisen jogurttia), mutta olo oli päiväkaupalla hutera, huimaava ja absoluuttisen järkyttävä. Oikeastaan väittäisin, etten vieläkään ole aivan palautunut koettelemuksesta, mutta toivottavasti tässä lähivuosina.

Niin tai näin, se oli sen arvoista. Tuli miltei olo, että mitä niillä itse häillä. Tässä elämä on.

 

Pps. Jaa niin. Jos jaksatte lukea aiheesta vielä lisää, Marikin tiivisti viikonlopun postaukseen.

Share

Pages