Ladataan...
Laura loves

Hallelujaa: uusi keittiömme on valmis! No okei, se on ollut valmis jo kuukauden, mutta en ole saanut aikaiseksi postata siitä, miten fiilareissa siitä olen. Superfiilareissa! (Katsokaa vaikka, meinaan mennä kaksin kerroin onnesta.)

Lupasin taannoin kertoa, miten persoonattomasta Ikea-keittiöstä (meidänkin tapauksessamme pelkkää simppeliä, mattapintaista valkoista moduulia) loihditaan pikkuniksein ihastuttava ja uniikki. Ystäväni Jenni Jokiniemi suunnitteli siis keittiömme ja on näiden neronleimausten takana. Jos minut olisi laitettu asialle, ties mitä olisi käynyt. (En oikeasti halua edes ajatella.)

Tässä ovat meidän keittiömme jekut:

1) Laatoitus. Tuo laatoitus! Eikö se nyt ole yksinkertaisesti makeinta, mitä olet tänä vuonna (okei, koko elämässäsi) nähnyt? En oisi koskaan keksinyt tuollaista ladontaa itse. Koko välitilan konsepti sai minut ahdistuneeksi. Mitä hittoa siihen laittaisi? Vaihtoehtokirjo oli järkyttävän laaja ja minä aivan sekaisin. Jenni linkkasi Pinterest-kuvan, joka sai minut tolaltani. Niin hieno sikinsokin-kalanruoto-homma. Olen yhä joka kerta täysin vaikuttunut kävellessäni keittiöön ja tuon nähdessäni.

 

 

 

2) Vetimet. Ikean lankavetimiä muistuttavat Ulvsbot ovat ihan kivat, mutta olin silti hysteerisen onnellinen, kun Jenni keksi nämä nahkavetimet. Niihin tarvittiin vain nudenvärisiä nahkapaloja, josta leikattiin mattoveitsellä suikaleita. Ne taiteltiin kaksin kerroin, tehtiin reikä, kiinnitettiin kauniilla mutterilla. Maailman helpointa. Ja toivat kliiniseen keittiöön ihanan orgaanista fiilistä (häpeän tuota ilmaisua, kohta alan varmaan puhua ihan rennosti ajan patinasta). Minulla oli pakkomielle pelkästä valkoisesta mutta Luojan kiitos Jenni jyräsi nämä vetimet läpi.

 

 

3) Ryijy! Ok, tämän keksin itse. Keittiö kaipasi jotain katseltavaa. Yhtä katseenvangitsijaa seinälle. Törmäsin netissä mahtavan Riikka Kantinkosken tekemään ryijyyn ja tarrasin siihen kiinni. Nyt joku fiksumpi varmaan kertoo, että ryijy on täysin soveltumaton keittiöön. Voin kuvitella, kuinka se imee rasvankäryt itseensä.. Mutta kattellaan. Toistaiseksi se on täydellinen tuossa. Tuo mummolafiilistä. Taas sitä orgaanisuutta tähän linjakkaaseen laatikkomaailmaan.

 

 

4) Lattia. Ruskea muovimatto teki tilaa valkoiselle laudalle. Kuten remppamies varoitti, se on täysin epäkäytännöllinen ja näyttää jo päivän arkielon jälkeen törkyiseltä. Se on silti maailman kaunein enkä kadu valintaa ollenkaan. Arvon vielä, palautanko Pappelinan mustavalkoraidallisen maton keittiöön. Nyt se on miltei turhan paljaan näköinen. Akustiikkakin on liian kaikuisa. Mutta toisaalta.. Äh.

 

 

Kaiken kaikkiaan olen törkeän tyytyväinen. Aikaa meni kaksi viikkoa ja pari päivää, rahaa alle 10 000 euroa (vaikka esim. jokainen kodinkone uusittiin). Parasta on, että kaikelle on nyt oma paikkansa ja keittiö on uskomattoman käytännöllinen. Mietin joka kardemummapurkille ja kahvimukille paikan, jossa se on juuri sopivalla hetkellä käden ulottuvilla. Mikä uskomaton nautinto.

Lopetan, ennen kuin alan kuulostaa jotenkin perverssiltä. Mutta keittiö. Oi keittiö!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Kuopukseni on 2.5-vuotias. Siinä missä lapsi elää vaihetta, jossa irtaannutaan vanhemmista ja etsitään omia rajoja, elän minäkin. Miltei viiden putkeen vedetyn vauva- ja taaperovuoden jälkeen olen löytämässä itseäni uudelleen. Olen symbioosista irrallinen henkilö, jonka rinnat eivät ruoki ketään ja jonka vatsassa ei potki enää kukaan. Luulin eläväni tätä vaihetta jo vuosi sitten, mutta se oli silloin vielä hektistä rimpuilua ja puoliksi väkinäistä. Nyt olen oikeasti vapaa. On kapasiteettia ajatella uusia juttuja. Ennen kaikkea olen työreissannut reippaasti ja hullaantuneempi työhöni kuin koskaan.

Tämän kaiken seurauksena vauvablogit eivät voisi kiinnosta yhtään vähempää -- eivätkä oikeastaan perheblogitkaan. Aihepiiriin liittyviä aikakauslehtiä luen kyllä mielelläni, mutta sekin linkittyy työhön. Tämä näkynee myös omassa blogissani. Minulla ei ole mitään intressiä jaaritella säännöllisesti lasteni ruokailu- tai nukkumistottumuksista. En siis julista, ettei näitä teemoja sivuttaisi postauksissani koskaan, mutta ne eivät ole merkittävä kiinnostuksen kohteeni. Ei lukijana, ei tekstin tuottajana.

 

Tämä liittyy siis vain bloggaukseen eikä tietenkään tarkoita, että elämäni ei oikeasti pyörisi pitkälti noiden kahden huipun tyypin ympärillä. Totta kai se pyörii. Olen lapsistani naurettavan tohkeissani joka sekunti ja jumalattoman rakastunut kumpaankin.

Saan yhä joka päivä huomata, miten vanhemmuus muokkaa vaivihkaa. Voi vain taivastella vierestä, että miten minusta tuli tämä tyyppi.

Siis mikä tyyppi? No tämä, joka pillittää, kun päiväkodista kannetaan jotain helevetin rairuohomaitotölkkihökötyksiä.

Mutta jotenkin olen herännyt hahmottamaan, että nämä maitotölkit puhuttelevat vain minua. Eivät janicaa Kivenlahdessa tai juuliliisaa Pieksämäellä tai keitä te siellä olettekin. Minun ei tarvitse rankaista näillä teitä.

 

Paitsi tämän yhden kerran.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Olen onnenlikka. Ystäväni ovat poikkeuksetta superlahjakkuuksia. He ovat tyylikkäitä, fiksuja, sööttejä ja skarppeja. Kukin on työssään mestarillinen. Mutta ennen kaikkea he osaavat hemmetin hyviä keksimään erilaisia kerhoja. (Täytyy sanoa, että olen itsekin tässä lajissa aika hyvä. No sori.)

Kukaan ei vielä ole keksinyt ulkoilukerhoa (no niin! Keksin just nyt juoksukerhon!), joten valoisina kevätpäivinä meillä on jos jonkinlaisia syitä sulkeutua sisätiloihin kerhoilemaan ties minkä teeman tiimoilta. Mahtimuija Jannan luona kokoonnutaan lautapelikerhoon ja Gilmore Girls -kerhoon (johon en ole ehtinyt vielä kertaakaan, mikä on kammottavaa). Brunssikerhon elvytämme ihan kohta, jahka tässä...

 

Lautapelikerho on veikeintä, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ensinnäkin pelaaminen on yksinkertaisesti sairaan mukava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Toisekseen meillä on ihan ok setti lautapelejä, mutta jostain syystä jumitumme aina pelaamaan vain muutamaa. Olen vähän huono jutuissa, joita en osaa valmiiksi, ja uusien sääntöjen pänttääminen tuntuu rasittavalta. Tai siis niin luulin. Nyt olen opetellut pelaamaan lautapelikerhossa sekä Menolippua (tiedän -- olen maailman viimeinen ihminen, joka ei ole pelannut sitä -- mutta nyt oon, ja sehän oli just niin huippu kuin koko maailma on kertonut jo vuositolkulla) että viimeisimpinä Pekingin mysteerejä, jota en jostain syystä koskaan pikkukoululaisena päässyt pelaamaan (ikuinen trauma). Pelin marmorinvihreän kannenhan muistaa unissaankin jokainen 80-luvulla syntynyt. 

Olin muuten luullut, että ne mysteerit ovat kylmäverisiä henkirikoksia. Järkytykseni oli suuri, kun Janna luki mysteerivihosta Leuhkan sihteerin tapauksesta sekä Kolmivuotiaan kolmipyöräisen kaatamisesta. Kunnon rötöksiä kehiin! Oli siellä sentään jonkun pandapolon juomavesi myrkytetty.

Ei liene tarpeen kertoa erikseen, että pelaamisen lomassa yhtä olennaista on juoruta hillittömästi, juoda teetä ja syödä herkkuja. Olen koko vuoden ahdistanut ihmisiä terveysfriikahduksellani, jonka ansiosta kaikkiin kerhoihin on rantautunut pysyvästi sipsien ja karkkien rinnalle vadillinen dippivihanneksia sekä Jannan järkyttävän hyvä hummuskulhollinen. (Miksi en saa mennä naimisiin hummuksen kanssa? Vaihtaisin Aleksin hummussammioon koska tahansa.)

 

Mutta kopsatkaa konsepti, lautapelikerho kokoon joka kylässä! (Älkääkä luulko, että lastenpeleiksi kategorisoidut tuotteet eivät viihdyttäisi aikuisia. Onhan se nyt hiivatin jännittävää lukea salakoodeja sellaisen mystisen punaisen kalvon läpi. Kamoon. Myönnä.)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Hetkittäin havahdun siihen: häihin on alle kaksi kuukautta. Hääpaikka on. Catering on. Bestman ja neljä (aloin keulia) kaasoa on. Maistraatti on varattu. Mutta tämä kaikki on hoidettu joskus vuosi sitten. Sen jälkeen emme ole laittaneet tikkua ristiin juhlien eteen. Ehtiihän tässä. Vai ehtiikö!

No, nyt pääsiäisenä hoidettiin yksi iso rasti: haettiin hääjuomat lahden takaa, perimauttomaan suomalaistyyliin. Säästö vain alkoi houkuttaa, kun kulut nousevat koko ajan. Edes 12 000 euron budjetissa ei pysytä millään tapaa, vaikka esim. häätilamme maksoi 200 euroa eivätkä nämä ole mitkään ökyhäät. Silti jotenkin nolottaa osallistua viinaralliin.

 

 

Budjettisyistä olen myös joutunut tinkimään muutamista muka-olennaisista hääperiaatteistani: olin ehdottoman varma siitä, että häissäni juodaan vain samppanjaa. Tämän olen tiennyt teinistä saakka. No, nyt ei juoda. Juodaan Jaume Serra Brutia, joka nyt toki maistuu melkein yhtä hyvältä kuin keskinkertainen samppanja (ja maksaa muuten 4.99€ per puteli Virossa, ai hyvänen aika). Italialaisen, hyvän punkun halusin ja sen sain. Valkkarina piti alun perin olla Kung Fu Girl, mutta nyt onkin luomurieslingiä, joka ei ole mikään unohtumaton puteli. Se on ihan hyvää ja helposti juotavaa, mutta ei tule olemaan kellekään vuoden viinielämys. So not. Kestetään. Aveceissa on italialainen linja. Yöpalalle ilmestyy yllärijuomia. Ei tässä voi kaikkea paljastaa!

Koska olemme ennen kaikkea olutihmisiä, oluen valinta oli tärkeä. Hääoluen piti olla raikas lager ja kaikille helposti lähestyttävä, mutta laadukas. Brooklyn Lageriksi meni, koska olemme aikanaan käyneet ko. panimollakin yhdessä. Koska kyseinen olunen maksaa puolitoista euroa per pullo, emme voineet ottaa 500 pulloa pelkästään sitä. Niinpä loppuyön diskotunneille on varattu laimeaa Heinekenia. Ei kukaan siinä vaiheessa huomaa.

Juomalinja on siis sekava ja epäkoherentti. Kuten naimisiin aikova parikin. 

Vaikeinta oli määrän arviointi. Juojia häissä on melko tarkalleen sata. Sukulaiset kuitenkin juovat lasin tai pari viiniä, eivät enempää. Juoppoystävät kompensoivat tätä urakalla. Alkumaljaksi on cavaa. Viiniä on varattu illallista varten reilut 60 pulloa eli reippaat puoli pulloa per ruokailija. Aveceja on laskelmoitu vain annos per ruokailija. Olutta on noin 500 pulloa, siideriä vain 120 tölkkiä (jostain syystä emme tunne juurikaan siiderin juojia). Sitten on muutamia juttuja joista en voi tässä nyt kertoa. Mutta voisiko joku häät järkännyt kertoa, pitääkö vielä hankkia jotain paniikkihätävarajuotavaa? Jotain tonkkaviiniä auringonnousua varten?

 

Niin. Ja tämän triljoonan miljoonan litran juomalastin sullominen vaatimattoman kokoiseen Ford Focukseemme räntäsateessa. Miten se onnistui? Oliko mukavaa? Joo, ei puhuta siitä. Enää koskaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Melkein viisi = tässä tapauksessa kaksi.

Jep. Olen pitänyt kovaa haloota siitä, että matkustamme lasten kanssa paljon ja heidän sairastelunsa ei vaikuta matkoihimme. Ikinä koskaan. Pahin painajaiseni on se, että joudun perumaan lennot ja hotellit jonkun hemmetin yrjötaudin tai kuumetaudin takia. Kun joku kertoo niin tapahtuneen pesueelleen, järkytyn syvästi enkä osaa reagoida lainkaan, koska en osaa edes esittää, ettei tilanne kuulostaisi minusta maailmanlopulta. Eikä niin ole toistaiseksi käynytkään.

Paaaaitsi vähän niinku tänä pääsiäisenä. Olin buukannut meille viiden yön loman Virossa. Kolme yötä pikkumökissä Haapsalussa merenrannalla, kaksi yötä Tallinnan suht ökyssä Swissotelissa. Hiljaiseloa maalla ja vastapainoksi Lennusadamit ja kaikki Kalamajan hipsteriklassikot. Tämän lisäksi piti kiertää epäeettisesti veroja ja hakea hääjuomat Super-Alkosta aitoon white trash -tyyliin.

Ihan hyvin se alkoi. Cavat, kaljalavat ja muu juoma-arsenaali saatiin Tallinnassa sullottua autoon, vaikka tehtävä tuntui mahdottomalta. Ajettiin puolitoista tuntia etelään ja katseltiin muuttolintuja. Haapsalun majoituksemme oli yhtä söpö kuin pitikin. Haettiin marketista jogurttia, munia ja paahtoleipää. Illalla puettiin yöpukuja ihanan romanttisesti tapetoiduissa makkareissa, kun bongasin ekan täplän Uljaksen selästä. Jep: vesirokko. No, ei se mitään. Koko Haapsalussa ei ollut off-season yhtäkään ihmistä. En tiedä, missä paikallisetkaan olivat. Kai niitä muutama oli supermarketin sipsihyllyllä. Mutta kaupunki  oli aivan hiirenhiljainen ja kuollut. Kehtaahan siellä pilkullisen poikasen kanssa liikkua, kun ei ole edes ketään, jota tartuttaa.

 

Mutta sitten Sulo alkoi itkeä nuhaisena kipeää korvaansa. Korvakipu on kamalaa katseltavaa, tuskaista piehtarointia, kunnes Burana puraisee. Tässä vaiheessa myönsin, että uskoni alkoi horjua. Tajusin, että Tallinnassa emme voisi mennä täplikkään rokkopotilaan kanssa yhteenkään kahvilaan, raflaan tai museoon. Ja että toisen lapsen korvakipu saattaisi mennä pahemmaksi. Ja että täällähän satoi koko ajan vaakasuoraan räntää, jos nyt suoraa puhuttiin. Meillä oli mukana kauniit, kepeät kevätvaatteet. "Lämpö" huiteli kuitenkin miltei pakkasen puolella.

Kun lääkityt lapset saatiin viimein nukkumaan, ehdotin Aleksille, että Mitä jos me unohdettais se koko Tallinna ja sinniteltäisiin täällä kaksi yötä ja lähdettäisiin sitten kotiinIhan sama, saako näistä rahoja takaisin. (Myöhemmin kävi ilmi, että sai! Jäätiin suorastaan plussalle. Siis ilman vakuutustakin. Kaikki oli peruutettavissa ja Haapsalun majoittajatkin armeliaasti palauttivat rahoja, vaikkei olisi tarvinnut.)

 

Ja niin vain palasimme kolme päivää etuajassa. Olisi ketuttanut valtavasti, jos kyseessä olisi ollut Välimeren auringosta paluu. Kun kyse oli räntäisestä, hyytävästä Virosta, pystyin nielemään käänteen. Sain jopa käännettyä oivan "en ois halunnutkaan" -defenssin päälle. Hyvä minä! Ja eihän lapsia mikään haittaa, jos aikuisia ei haittaa. Me improvisoimme mummolavisiitin tilalle. Lasten mielestä tämä oli täydellistä, kuin kaksi pääsiäislomaa. Lopulta aikuisista alkoi tuntua samalta. Täähän meni just hyvin.

 

 

Ps. En siis välttämättä suosittele Haapsalua takatalven aikaan. Mutta kesällä ehdottomasti! Seuraavassa Mondossa juttua kesäisestä Virosta. Suoraan allekirjoittaneen näppikseltä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Kai tekin käytätte termiä kotikotona? Minä siis asun kotonani. Luonnollisesti. Mutta kerran parissa kuussa käymme kotikotonani. (En ole varma kirjoitusasusta: pitäisiköhän termiin sisällyttää viiva? Koti-kotona?)

Anyway: pääsiäisenä lojuimme äitini luona pari yötä. Emme olleet käyneet Hämeenlinnassa sitten joulun, joten visiitti kotikotiin oli jo kaivattu. Häme-vierailumme noudattaa aina samaa kaavaa: kuvittelen näkeväni kaupunkiin paluumuuttaneita kavereita ja ehkä jopa käyväni yhdellä baarissa, ja lopulta ainoat henkilöt, joita äitini lisäksi näemme kaupungissa, ovat isäni ja tämän vaimo. Heidät näemme aina Suomen fiineimmässä konditoriassa, Laurellilla, jossa tilaamme miljoona kuppia kahvia, miljoona lasia vettä ja miljoonaa sorttia leivoksia. Tämän täsmäkäynnin lisäksi käymme leikkipuistossa, saunomme, luemme, kirjoitamme, syömme ja leikimme. Ei mitään muuta. Äitini paasaa kuinka lasten tarvitsee ulkoilla kahdesti päivässä ja onneksi pitää topakasti itse huolen, että näin tapahtuu. Me pyörittelemme Aleksin kanssa silmiämme ja otamme vielä astetta lötkömmän asennon sohvalla. (Lapsuudenkodissa on sellaistakin taikaa, että tasan sama sohva - Muuramen Koivurengas - on meidän olkkarissamme jotenkin lysyssä ja epämukava, äidin luona taas napakka mutta pehmeä, kutsuva ja kiva. Miten tämä on fysiologisesti mahdollista?)

Lapsuudenkotihan näyttää omiin silmiin aina niin tutulta ja samalta, ja vain hetkittäin havahtuu näkemään, että helvetti, mun mutsillahan on just mahtava tyyli. Kai äitinikin on laittanut energiaa tämän sisustuksen luomiseen, mutta lapsen roolissa toki luulee, että koti on löytänyt muotonsa vahingossa. (Kuten näettem meidän blogimattokin on löytänyt uuden kodin keski-ikäisen kantahämäläisen luota. Paljon paremmin se äidille passaa. Meillä oli jotenkin liian massiivinen ja dominoiva.)

Joululahjaksi annoin äiskälle ylimmän kuvan Saanan ja Ollin Myrskyn jälkeen -kuosilla vuoratun jättityynyn, jota ehdotin lattialöhöilytyynyksi. Äitini mielestä idea oli pöyristyttävä. Keski-ikäiselle lattiatyynyn konsepti on liian kreisi. No, toimii se vierassängylläkin. Pötkötin ainakin kolme Mad Men -jaksoa sitä vasten.

 

Lisäksi äitini on mestari kausikoristelussa: samat täsmätilpehöörit näyttävät joka vuosi yhtä hyviltä eivätkä yhtään övereiltä. Pääsiäisen juttu ovat toinen toistana koreammat lasimunat, joiden kimpusta taaperoita pitää häätää toistuvasti tiehensä. Osaisinpa kuusikymppisenä sesonkituotteet yhtä taitavasti. Tavoitelistaan!

Share
Ladataan...

Pages