Ladataan...
Laura loves

Pimeät illat ovat söpöjä ja sää on ollut tänä syksynä kuvankaunis, mutta tässä kohtaa marraskuuta kenen tahansa suomalaisen elämänhalua aletaan silti koetella. Tämä pimeyden ja veden määrä on absurdia!

Siksi vanhimpien ystävieni tyttökerho treffaa aina marraskuun kammottavimpaan aikaan ja ratsaa jonkun ihanan - tai sitten ainoastaan obskuurin - kaupungin yhteisen viikonloppuvisiitin merkeissä. Ruuhkavuodet (kyllä, käytin juuri sanaa ruuhkavuodet, eli tämä nenästäni käytännössä jo valuva veri oli ihan itse anelemaani) ovat sanelleet, että nämä syysretket ovat typistyneet yön mittaisiksi, mutta sehän tarkoittaa vain, että on puhuttava tuplanopeudella ja juotava vähän nopeammin viiniä. Olo on aina jälkeenpäin ravittu ja rakkaudentäyteinen.

Niin nytkin, kun tapasimme synnyinkaupungissani, voimallista viha-rakkaus -tunnemikstuuraa pulppuavassa Hämeenlinnassa. Tällä kertaa Hämis kyllä helli meitä: aloitimme hengailut i-ha-nan LauNaun (nyt kuunteluun uusi albumi Hem. Någonstans!) keikalla tai siis kahvikonsertissa yhtä i-ha-nan Linnan Pyöräverstaan kahvilassa. Sitten parkkeerasimme sipsipussien ja skumppapullojen kanssa huoneisiimme Hotelli Aulangolla (ok, se on oikeasit kai nimeltään joku Rantasipi Aulanko, mutta tuollainen ketjunimi on tälle klassikkopuljulle pyhäinhäväistys), kävimme syömässä keskinkertaista ruokaa Hällässä (nyt on vuosi 2015: älkää laittako glögiin terästeeksi Malibua!), kipitimme maistelemaan oluita Birgeriin, Hämeenlinnan parhaaseen baariin. 

 

Huolimatta siitä, että nautimme aamiaista ehkä Suomen kauneimmassa hotellin aamiaissalissa, puitteet ovat tällä porukalla aina epäolennaiset: Instagram ei laula eikä ulkopuolisille ei puhuta, kun imeydymme kreiseihin keskusteluihimme. Teemat ovat taas halki, poikki ja pinossa, vaikka tapaaminen jäi tälläkin kertaa tietysti liian lyhyeksi. Näillä jaksaa jouluun.

 

Ai niin, Aulangolla on yllättävän kiva kylpyläkin. Jo polttareideni perusteella - mutta myös nyt - voin todistaa, että kinkkinenkin krapula paranee, kun lilluu lämpimässä altaassa ja kuulee korvissaan pelkkää klooriveden väsymätöntä liplatuslaplatusta.

Riistasaunasta ei kokemusta. Jo kyltti pelotti liikaa. Jos joku on ollut: en halua kuulla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Olen vielä 23 minuuttia solidaarisuuslakossa hallituksen leikkausten pahimpien uhrien rinnalla, joten minulla on aikaa kertoa kesken työpäivän, että tänään on suuren mielenilmauksen lisäksi muutenkin sangen erityinen päivä.

Lähdetään siitä, että suhtaudun omiin tekemisiini kantahämäläisellä ankeudella. Esimerkiksi jokainen kirjoittamani juttu on lähtökohtaisesti paska, ja luonnollisesti epäilen, että hääni saattoivat olla ihan paskat nekin. Ehkä kukaan ei vaan kehtaa sanoa.

Sitten muistelen, mitä häissäni tapahtui. Tiettävästi eräs ruotsalainen merimies-feministikomistus-lattepappa imi siellä lemmekästä ilmapiiriä sisäänsä siinä määrin, että äityi kosimaan sydänkäpystään. ("Lemmekäs ilmapiiri" ei muuten ollut eufemismi alkoholille, koska tämä kyseinen ruotsalainen on absolutisti. Damn noita länsinaapureita: pystyvät osoittamaan tunteitaan selvinpäinkin.) Häät, joissa kositaan, eivät voi olla ihan huonot! Osasimme tartuttaa rakkautta!

Asiaan: miten keississä kävi? Kosinnan kohde tiuskaisi jotain okein kaltaista sanottuaan ensin no way.

Muitakin ehtoja oli: vihkimisen täytyi tietysti tapahtua maistraatissa, ja farkut jalassa, todistajaksi ei saanut kutsua ketään, joka saattaisi itkeä (kas, minua ei ole kutsuttu tilaisuuteen), ja sormuksen sijasta morsio vaati mätsäävät tatuoinnit. Ne haettiin: niiden tähti on perheen silmäterä, jackrusseli nimeltä Nikke. Ovat muuten komeimmat kihla'sormukset' koskaan.

 

Tänä aamuna myrskysi huolella. Ja hääpäivä koitti. Kipakka morsio tokaisi tietysti, että vaikka itkeminen oli tiukasti kielletty, taivas antoi tietysti tulla täysillä vettä. Tunti sitten heidät vihittiin persialaisella matolla (muistan maton omalta käynniltä toukokuulta) ja ties missä he huitelevat nyt huolettomana tuoreena avioparina.

Onnittelen heitä sydämeni pohjasta & lähetämme heidät Oonan ja Annin kanssa lahjaksi syömään pitkän kaavan mukaan Turun parhaaseen ravintolaan, Kaskikseen. Lahjakortin saatte heti, kun palaatte ihmisten ilmoille, rakkaat.

 

Postauksen mystinen morsian on tietysti työhuonekaveri, työpari ja aikuisiän yksi tärkeimmistä ystävistä, Mari the mulkvisti. Tunteilua kaihtavaa toveria on helliteltävä nimellä MULKKU, koska muu ei läpäise hänen seulaansa. Käy mulle. Mutta jos nyt ihan nopsaan sanon, niin rakas armas mussukka se on silti. Ja uunituore ROUVA, josta toki aion vittuilla hänen loppuelämänsä. Rouvalta rouvalle.

 

Onnea vielä, Mari ja Christer. Ikään kuin sitä tarvitsisitte. Suhteenne seuraaminen on yhtä juhlaa. Kiitos, kun olette! (Okei. Hempeilyraja ylitetty. Poistun.)

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Ecce homo: syksyn synnyttämä ihminen 2.0.!


Joillakin se starttaa elokuun puolivälissä, kun teillä alkaa keikkua liian isoja reppuja liikuttavan pienten ihmisten selissä, joillakin kalenterintarkasti vasta syyskuun ensimmäisenä. Ilmiö on kuitenkin sama: nyt pistetään elämä uusiksi.

 

En ole ollenkaan immuuni tälle, vaan päinvastoin pahinta sorttia. Viime vuonna aloitin ainakin suuruudenhullun Jutta-dieetin (joka oli muuten mielettömän hyvä juttu!). Jonain syksynä aloitin espanjan opiskelun, toisena ranskan ja kuvataideopinnot. Tänä vuonna tajusin, että työelämäni sisältää ihan tarpeeksi ramppaamista pitkin Suomea ja maailmaa, iltaisin kaipaan vapautta. Lapseni aloittivat luovan tanssin, josta olen vähintään yhtä innoissani kuin he itse, mutta minä päätin olla sitoutumatta yhteenkään viikoittaiseen iltaharrastukseen. Käyn salilla aamupäivisin vietyäni lapset päiväkotiin, illat tahdon jättää perheen kanssa nysväämiselle ja kaverimenoille. Ranskan verbit eivät enää taivu suussani mihinkään suuntaan, mutta oloni on tavattoman kevyt, kun kalenteri on iltojen osalta joustava.


Tarkoittaako tämä, etten olisi rakennellut ihania pilvilinnoja syksyn suhteen? Ehei. Kanavoin elämänmuutostarmoni arkeeni. Puntaroin tarkasti, mikä arjessani mättää. Kismitys kulminoitui kahteen kohtaan:
 

1) vihaan aamuja ja vihaan heräämistä (unentarpeeni on 9-10 tuntia yössä ja se täyttää aniharvoin). Aamut ovat tuskallista kiireen hokemista ja sekoilua.

2) illat kuluvat some-koukussa niin, että nukkumaan mennessä vituttaa, kun on vain runkannut Facebookissa koko illan.

 

Minä olen neurootikko, joka suitsii suurpiirteisyytensä vain ehdottomilla säännöillä. Muuten mistään ei tule mitään. Siksi rakensin kaavat täydellisille - tai ainakin entistä sujuvammille - arkiaamuille ja -illoille (viikonloppuina voi ryöstellä pankkeja ja vetää heroiinia as usual, who cares):

 

1) Herää varttia aiemmin, jotta saat herätä rauhassa. En pysty toimimaan, jollen saa maata varttia paikallani ennen nousemista. Nykyään kello soi 07:30 entisen 07:45 sijasta. Ehditään pussailla ja höpöttää lasten kanssa (joiden välistä poikkeuksetta herään, ja mieheni huitelee jo töissä) ja kaikki ovat paremmalla tuulella. Lasten ja omat vaatteet on valittu jo edellisenä iltana - ja tämä seuraava on kreiseintä: viikattu jo valmiiksi sängyn päätyyn käden ulottuville. Joskus laitan jopa piilarirasiani valmiiksi lipaston päälle, jotta saan tuikattua ne heti silmiini. Jos jaksan, olen laittanut myös keittiössä lasten jogurtti-/myslikulhot valmiiksi työtasolle lusikoiden kera. (Enää puuttuu, että sekoitan jogurttimyslisörsselin jo illalla jääkaappiin..) Pakkaan myös oman repun valmiiksi (jumppakamoineen tai muina spessutarvikkeineen), koska pahinta on aamuinen pakkaamiskiukkuni. Lisäksi laitan lasten ulkovaatteet valmiiksi lattialle kaikkia typeriä pikku asusteita myöten.

2) Lapset menevät nukkumaan 20.30. Hyödynnän loppuillan viisaasti. Klo 21-22 on varattu sarjojen katselulle eli valikoidulle tv-addiktiolle. Sain vasta Orange Is The New Blackin katsottua (tiedän -- pikkaisenko olen myöhässä), nyt arvon sille seuraajaa. Koko viime kevään hoin, että en ehdi katsoa mitään. Nyt nautin suunnattomasti pötkötystunnistani, jolloin en tee muuta kuin tuijotan telkkaria. Klo 22 menen sänkyyn ja jätän älypuhelimen alakertaan. Puhelimeen ei saa koskea kymmenen jälkeen. Klo 22-23 ainoastaan ja vain luen. Tai harrastan seksiä. Mutta teen jotain kivaa sängyssä. Useimmiten luen. Sain äskettäin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen päätökseen, nyt luen Eugenidesin Naimapuuhia. Olen ihan eri tavalla ihanasti uninen ja rauhallinen, kun en kuluta viimeisiä valveillaolominuuttia tuijottaen punaista notifikaatiopalloa. Suo-sit-te-len. Pari kertaa olen mennyt nukkumaankin jo kympiltä. Aamulla olo on kuin jeesuksella. Vau.

 

Luitte tämän litanian nyt säälivästi naureskellen. Eihän kukaan voi tuollaista säännöstöä noudattaa.

Mutta kuulkaas! Nyt kuukautta myöhemmin valtaosa illoista ja aamuista on sujunut prikulleen tämän mallin mukaisesti ja aivan jumalattoman hienosti. Uskomatonta, mutta totta! No: eilen lipsuin ja länkytin iPhonea yhteentoista silmät sirrillään peiton alla. En saanut unta, olin levoton ja olo oli huomattavasti vähemmän zen kuin lukuiltoinani. Tänään palaan saman tien ruotuun. Entiseen paskaan ei ole paluuta. Tämä toimii!

Share

Pages