Ladataan...
Laura loves

Mieheni vaihtoi kesän kynnyksellä työpaikkaa. Tai siis: sai työpaikan oltuaan työttömänä. Kiva juttu sinänsä, mutta lomapläänit menivät kokonaan uusiksi. Sovittu ulkomaanmatka jäi, muu meni. Olen siis palloillut viimeiset viisi viikkoa keskenäni lasten kanssa, emmekä ole viihtyneet kotona montaakaan päivää putkeen. Vielä joskus ajatus olisi ollut täyttä horroria, mutta Uljas alkaa olla siinä iässä, että uskallan jo lähteä noiden kahden kanssa kolmisin retkille. Ja voi pojat, me olemme retkeilleet. Huomenna lähdetään taas.

Mutta katsotaan tovi taaksepäin ja tunnustetaan se julkisesti: me hippeiltiin taaskuten parina viime vuonnakin (linkin takana muistelo kahden vuoden takaa -- viimevuotista en tähän hätään löytänyt, mutta sihen liittyi kaksikymmentäviisi laatikollista vegepizzaa toijalalaisesta kebabberiasta). Toisin sanoen matkasimme Akaan perukoille kaverileirille pariksi yöksi ja nautimme tutuista jutuista: mansikkakakusta, järvipulikoinnista, satutuokioista, maalausworkshopeista, vesi-ilmapalloleikeistä, päiväunista ja muiden kokkailuista. (Mekin kokattiin: litra punajuuripestoa ja kaksi ja puoli kiloa pastaa. Hyvin riitti 32 hengelle.)

Koska pyrin säilyttämään positioni keeping it real -bloggaajana (keeping it kiiltokuva -bloggaajat ovat erikseen), voin kertoa, ettei elämys ei missään nimessä ollut niin harmoninen kuin kuvat antavat ymmärtää. Esikoinen äityi symbioottiseksi ja roikkui helmoissani (okei, sortsien lahkeissani) vähintäänkin puolet ajasta. Uljas nukkui katkonaisesti. Minulla oli paljon töitä mukana, joten muiden aikuisten illalla grillatessa ja tyhjentäessä viinipulloja leirinuotiolla minä istuin hiostavassa, semi-homeisessa huoneessamme ja nakutin kolumneja. Yhtenä päivänä työstressi, kokkausvuoro ja lasten hyysääminen kävivät niin uuvuttavaksi komboksi, että olin vähällä saada mojovan paniikkikohtauksen. Vannoutuneena suorittajana pusken vastaavissa tilanteissa yleensä eteenpäin tuskanhikeä valuen, näkö sumentuen ja hammasta purren. Nyt tajusin, että olen seurassa, jossa voin sanoa, että nyt on kuulkaas vähän paha olla. Ja kun niin uskalsin tehdä, olo helpotti heti. (Jääkylmällä olutpullolla oli toki myös osuutta asiaan.)

 

Lievästä hermoromahtelusta siis huoliamtta: hippileiri forever ja ensi vuonna uudelleen, tietysti. Jännää on se, että ensi vuonna aiomme etsiä leirillemme uuden paikan. Vinkit suurista, edullisista, idyllisistä leirikeskuksista Etelä-Suomen kieppehillä tähän alle, kiitos!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Minulla on vissejä kesäperiaatteita. Tämä on niistä tärkein: ulkomaanmatkoja lukuun ottamatta viikonloput on pyhitetty mökkeilylle. Baareissa ehtii rampata koko vuoden. Saaressa taas ei ole kivaa marraskuussa.

Mutta sitten tulee tapahtumia, joiden vuoksi on taivuttava: niin kuin nyt Ilmiö-festarin jatkaja, H2Ö. En koskaan ehtinyt käydä Ilmiössä (kts. aiempi periaatejulistus), mutta H2Ö:n esiintyjälista oli sen sortin timanttiutta pullollaan, että vielä vannoutuneempi mökkihöperömiehenikin oli sitä mieltä, että jousto säännöstä on nyt tarpeen. Lisäksi festari veti kaupunkiin niin ison kourallisen rakkaita niin pääkaupunkiseudun suunnalta kuin Tampereeltakin (moi Tampere, miten menee? Oot paras. Jos asut Tampereella, onnea sinulle. Kaupunkien aatelia!), että pakkohan tähän oli osallistua.

Eikä kaduta! Ihania keikkoja, hurmaavia tuttuja (paljon tyyppejä, joita en ollut nähnyt vuosiin! Yhtäkkiä Kallio-jengi vuosikymmenen takaa olikin kotihoodeillani) ja suloisin, kekseliäin, kaunein festarimiljöö, jonka olen koskaan kokenut. Ruissalon telakka, vanha veneveistämö, leppoisasti liplattava meri, Turun linnan siluetti, esitykset laiturin nokassa, takomon rautapöly, peilipalloin koristetut puut, voi jessus. Satamaromantiikka veti sydämen sykkyrälle. Festarissa tökki vain kehno ruokatarjonta, kaikki muu oli priimaa. Jatkossa kesämökki saa heinäkuun puolivälissä hengähdystauon. Minä olen aina täällä. Pitkää ikää, H2Ö!

 

 

Ps. Aleksin uusi bändi, TV-Resistorin raunioilta kohonnut Hiljaiset kallot soitti myös. Katsokaa nyt veistämön kauneutta! Ja kuunnelkaa Kalloja. Vilpitön suositus, ilman tyttöystävälisää!

 

Pps. Moi, me ollaan Pekka ja Pätkä ja me ollaan lähdössä festareille! Nimim. Gaselli-Emmin festariheilana on hyvä olla -80

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Tämä kevät on ollut töiden osalta elämäni paras. Olen ollut koko freelance-urani (jo seitsemisen vuotta, jestas!) tavattoman onnekas toimeentulo sekä työn määrän ja laadun suhteen: toimeksiantoja on ollut aina riittävästi ja valtaosa niistä on ollut mielekkäitä. Mutta tänä keväänä tuntuu, että olen saanut tehdä oikeastaan vain erityisen kivoja töitä, ja niitä on pudonnut taivaasta suoraan syliin aina juuri sillä sekunnilla, kun niitä on toivonut.

Työhuonetoverini voivat tässä kohtaa puhahdella, että anteeksi, mutta miksi sitten hoet joka toinen päivä, kuinka sulla on kiire ja kuinka voi vittu en taaskaan keksi jutulle otsikkoo ja en mä ehdi lounaalle ja ties mitä turhaa kakkaa. Sellaista se on, länsimainen kiittämätön ihmisyys, kun unohtaa pysähtyä miettimään, että hetkinen, voisin tehdä aika montaa juttua työkseni. Teen tätä. Tätä, josta olen haaveillut pikkutytöstä saakka. Tätä, jossa olen hyvä, vaikka välillä muuta luulenkin.

Tätä, jossa saa toisinaan kokea jopa taianomaisia hetkiä. Katsokaahan: julkkisten treffaaminen on olennainen osa työtäni. Olen viimeisten viikkojen aikana lörpötellyt niin maalaislääkäri Kiminkisen (mahtava ihminen!), Noora Hautakankaan (mitä sympaattisin ihminen!), Seppo Hovin (no herranjumala, seppofuckinghovi!) kuin Dannynkin (jeesusristus, ISO DEE!), ja nämä muistuivat vain ensimmäisinä mieleen. Kuten listasta voi päätellä, nämä julkkikset eivät useinkaan ole niitä, joiden kuvilla tapetoin teininä seinäni. Tirskahdus.

Mutta sitten, toisinaan. Ne ovat just niitä.

Kiitos, Jumala, tai siis tässä tapauksessa Rumba-lehti, että kuljetitte minut Manic Street Preachersin takahuoneeseen ja suoraan James Dean Bradfieldin kainaloon. No, ei kainaloon, se oli liioittelua. James ei ole kainaloon kaappaavaa tyyppiä, vaan varautunut walesilaisherrasmies -- joskin rento ja sairaan mukava juttukumppani. Tämän tiesin jo etukäteen, koska tunnen Manics-jäsenet kuin omat sukulaiseni -- sen verran monta kymmentä, ellei sataa, lehtijuttua olen 20 vuoden ajan yhtyeestä päntännyt ulkoa. Yksi elämäni bändejä. Syitä listasin ennen keikkaa Rumballe tänne, mikäli kiinnostaa tarkemmin.

 

Mutta Mänicsit (ja harvinainen fanikuva, en oikeasti ole näin epäammattimainen! Olen tehnyt tämän aiemmin vain Jenni Vartiaisen kanssa, koska no hei, Jenni Vartiainen on jumalatar!) olivat oikeastaan sivuasia. Tarkoitus oli hokea itselle ja muillekin, että tee työtäs laulellen, iloitse siitä, että saat tehdä sitä, mitä rakastat, ja ellet saa, niin ota loparit huomenna ("tänään" olisi ollut liian radikaalia -- saat yön yli miettimisaikaa). Elämä on liian lyhyt päivätyönsä vihaamiselle. Se oikea odottaa tuolla jossain, itse asiassa ihan nurkan takana. Kurkkaa vaan! Minä lupaan pyhittää jokaisesta päivästä pienen sivun kiitollisuudelle siitä, että James Dean Bradfieldin kanssa EU-vaaleista pälättämisestä voidaan maksaa minulle rahaa. Hallelujaa. Elämä on hyvä, työ on hyvä.

 

(Ps. Pidätän silti oikeuden hokea päivittäin "vittu mä en keksi tälle otsikkoo" -fraasin hokemiselle. Sillä vittu mä en oikeestikaan keksi.)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Minä ja kihlattuni olemme historiallisen surkeita lykkäämään lapsiamme yöhoitoon. Kutsutaan sitä kiintymysvanhemmuudeksi, tai ihan vaan maalaisjärkeksi, tai toisen koulukunnan mukaan hysterisoinniksi, ihan miksi tahansa: ajatus siitä, että alle vuoden ikäinen lapsi on yötä erossa kummastakin vanhemmastaan yhtä aikaa, sattuu syrämeeni. Aiheuttaa rintalihaksissa kramppia. Ei tunnu kivalta. Okei, olet eri mieltä, mutta ei takerruta tähän!

Olen nimittäin saapumassa merkittävään uutisosioon: nyt, Uljaksen ollessa puolitoista, koimme Aleksin kanssa vihdoin mahdolliseksi sen, että lapsemme menisivät yhdessä äidilleni yökylään. Kaksi yötä tuntuisi yhä ihan mahdottomalta, mutta yksi yö. Se tuntui jo siedettävältä. Mieletön merkkipaalu! Varasimme matkan lempihotelliimme, Ahvenanmaan mielettömään Havsviddeniin. Laivalla sinne, yksi yö yksinäisessä sviittihuvilassa meren yllä, seuraavana päivänä laivalla takaisin. Laivalta samppanjat ja suklaat mukaan, illalla saunomista ja kylpemistä ja mitä näitä nyt on.

Kun matka oli varattu, maailmankaikkeus alkoi viskellä bonuksia peliin: tuli yllätyskutsu bilehäihin, ei lapsia. Tuli rakastetun kaveribändin paluukeikka Tampereelle. Nämä kaikki kolmena peräkkäisenä viikonloppuna. Arvoimme, pähkäilimme ja lopulta tuuletimme: lapset yhden yön hoitoon kolmena peräkkäisenä viikonloppuna, wtf, kreisii, siistii, wohoo. Seksiloma, seksiloma, seksilooooomaaaa, rallattelin viikkokaupalla.

Ei siinä mitään, lapsilla ja heidän nonnallaan (äitini) meni kyllä kaikkina kolmena viikonloppuna hyvin. Oli ylenpalttista ulkoilua ja reippailua, lettukestejä, leikkejä.

Mutta me! Meillä ei mennyt hyvin. Emme riitele arjessa juurikaan. Jos tämä ei olisi perheohjelma, voisin kertoa, ettei seksielämässämmekään ole moittimista. (Mutta koska tämä on, ette juuri lukeneet tuota.) Mutta herran pieksut! Kolmen viikonlopun seksilomillamme emme muuta tehneetkään kuin riidelleet ja olleet harrastamatta seksiä. Räkätän tätä kirjoittaessani: nyt naurattaa. Mutta kuukauden kolme ekaa viikonloppua ainoastaan ja vain itketti

Tiedän kyllä kliseet siitä, että kun astutaan äidin ja isän roolista vapaalle ja taas mieheksi ja naiseksi ja pariskunnaksi, kaikki menee mönkään. On liikaa odotuksia. Vuorokaudessa ei ehditä virittäytyä romanttisiin tunnelmiin. Arkeen hautautunut kuona ja suhteen kipupisteet puskevat pintaan. Luulin kuitenkin, että koska tiedostan kyseiset sudenkuopat, ne eivät kosketa minua. Että eihän me nyt noin typeriä olla. Meillä menee kaikki smoothisti. Tsiisös. Juu ei.

Ahvenanmaa oli pahin. Ehkä siksi, että sitä olimme odottaneet hulluna. Tiedättekö sen tunteen, kun istuu ihanan hotellihuoneen sängyllä kädet puuskassa ja otsa kurtussa (tai karkeampaa ilmaisua käyttääksemme: naama norsunvitulla) ja mököttää mököttämistään vilkuillen välillä kelloa ja tajuten, että kallisarvoinen kahdenkeskeinen aika raksuttaa vääjäämättä kohti loppuaan? Tekisi niin mieli leppyä ja antaa periksi, mutta joku inhottava demoni sisässä ei suostu käyttäytymään järkevästi. On pakko pilata kaikkien paikallaolevien ilta, vaikka katuu jo valmiiksi käytöstään. Jep.

Viimeisimmän fiaskon jälkeen julistin, että nämä seksilomat olivat mun osalta tässä. Tiedä sitten, olinko tosissani. Vuoden päästä pitäisi lähteä häämatkalle. Toivon kasvavani siihen mennessä henkisesti noin kolme metriä ja noin kolmekymmentä vuotta. Esitän tässä julkisen toiveen itselleni siitä, etten menisi pilaamaan sitä lomaa ainakaan ihan kokonaan. Viitsisitsä mitenkään?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Mikä on the mielenmaisemasi? Se, jonka ajatteleminen saa sielusi tapailemaan ylistyshymnejä. Se, johon mielikuvamatkustat hammaslääkärin odotushuoneessa, kun ahdistus on äitymässä holtittomaksi.

Ovatko ne törkeän turkoosit tyrskyt pienellä saarella keskellä Karibianmerta? Koristeellinen, kukkaruukuin koristettu parveke Pariisin somimmalla arondissementilla (puhun sinusta, Eeva Kolu!)? Vai peilityynen erämaajärven pinta ruskasesongin seesteisimpänä päivänä? No, minulle ei mikään noista. (Ei millään pahalla noista maisemista millekään -- kaikki kivoja. Peace out, Tunturi-Lappi, Belleville ja St. Nevis!)

Minun virallinen onnenmaisemani löytyy Astrid Lindgrenin lastenkirjojen sivuilta. Melukylä. Saariston lasten Saltkråkan. Missä ikinä Marikki asuukaan. Peppi Pitkätossun kotikaupunki. Soma, idyllinen, eläväinen, silti rauhaisa. Maalla, mutta kaupungissa. Sopivasti ihmisiä. Merituulta, mutta ei kitukasvuista männikköä. Vehreää, söpöä. Mutta villejä kallioita. Ja mieluiten Ruotsissa, kuten kaikki tietävät, Ruotsissa kaikki nyt vaan on huomattavasti paremmin.

Siksi työkeikka Tukholman saaristoon sai minut pomppimaan riemusta jo etukäteen -- eikä itse elämys pettänyt. Vietin suus viime viikon kierrellen toinen toistaan söötimpiä saaria. Siinä sivussa sain muutaman mahtavan uuden ystävän, kuten parhailla työkeikoilla aina käy. 

Valitettvasti tämä postaus on pelkkä kismittävä tiiseri ja raivostuttava, ilovemyjob -häshtägin alaisuuteen kuuluva hehkutus. Tarkat koordinaatit täydelliselle turneelle Tukholman saaristossa saatte vasta ensi kesäksi. Jep -- tällaisilla aikatauluilla matkajuttuja tehdään. Vinkkaan lähempänä, kun kannattaa hakea lehtikiskalta uusin Mondo. (No, fiksu tietysti tilaa lehden muutenkin, koska matkaunelmointi on harrastuksista jaloin.)

Tukholman saaristoon voi toki suunnata ilman niksipakettiani jo tänä kesänä -- suosittelen. Pyörällä, autolla, jalkaisin, kajakilla, yhteysaluksella, purjeveneellä -- mahdollisuuksia on miljoona. Oli matkavälineesi mikä tahansa, perillä on vaikea uskoa silmiään, korviaan tai suutaan. Kaikki on niin perkeleen täydellistä. Koska Ruotsi. Työmatkan vakkarihokemaksi muodostuikin epäuskoinen "Only in Sweden".

Kato, mikä kahvila. Only in Sweden! Kato, sikanopee wifi kuppaisella yhteysaluksella! Only in Sweden. Kato, miten naurettavan kauniita ihmisiä huvivenesataman laiturilla. Only in Sweden.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Julistan Peipposen, vaatimattoman saaristomöksämme, kesän avatuksi. Viime lauantaina pöristeltiin veneellä rantaan, hypättiin laiturille, korkattiin cava ja sekoitettiin sisältö appelsiinimehun kanssa kivaksi cocktailiksi, haettiin tossunpohjillamme tuntumaa tuttuihin kallioihin.

Vasta puolivälissä päivää tajusin, että Uljas oli vuosi sitten samoissa maisemissa kahdeksankuinen, ryömivä vauva, jota vain kiikutettiin pitkin poikin ja imeteltiin pitkin kannonnokkia. Nyt tuo pieni ihminen käveli, tasapainoili, poimi käpyjä ja huljutti sormiaan meressä. Näki ja koki ensimmäistä kertaa mökkimaailmamme ihan tosissaan. Tämän tajuttuani onneni moninkertaistui. Uusi aikakausi. Uusi, tomera merimies.

Olin tänä vuonna hieman huolissani, sillä en potenut talvella juuri minkäänlaista mökkikuumetta. Pelkäsin kadottaneeni sisäisen saaristonysvääjäni. Murehtiminen osoittautui ajanhukaksi. Asetettuani ahterini kuumaa kiveä vasten ja oikaistuani kinttuni kalliolle huoahdin syvään ja olin hetkessä nirvanan ytimessä. Muistin välittömästi, että möksäsuhde ei ole niitä suhteita, joita tarvitsee hoitaa. Tämä lempi leiskuu ihan itsestään, kun antaa sille mahdollisuuden. Eli saapuu paikalle. Rimpuilu loppuu siihen paikkaan.

Saari, I'm yours.

Share
Ladataan...

Pages