Ladataan...
Laura loves

Aloitan tänään uudessa hommassa Imagen musiikkikolumnistina. Aivan mahtavaa! (Joo, toi oli Kingin K-Market -yrittäjän äänellä lausuttu. Joo joo, tykkään Kingistä. Miten voi samalla rivillä hankkia näin paljon cooliuspointseja ja saman tien kadottaa niistä jokaisen? Damn it!)

Takaisin asiaan: olen tuoreesta pestistäni äärimmäisen iloinen! Vuorottelen palstalla ikiaikaisen idolini & sittemmin ystäväni, maan parhaan musiikkitoimittajan Samuli Knuutin kanssa. Kovassa seurassa. Onneksi minun ei odotetakaan olevan elävä legenda tai sitaattimasiina kuten Samulin. Vaan oma kreisi itseni. Ei tässä kisassa kukaan nimittäin voisi pärjätä. Ensimmäisen kolumnini idea lähti tuttavan feikkikatkerasta Facebook-statuksesta, jossa manattiin Ville Leinosen vaikutusta nuoriin naisiin 2000-luvun alussa Tampereella. Ilmiö ei missään nimessä rajoittunut sinne, olimme kaikki Villen pauloissa, kautta kampusten kaikkialla Suomessa. (Niin, ja Leinosen uusi levy ISI on kaunis, hykerryttävä ja ihana. Lue silti kolumni -- on siinä muutakin!)

Kolumnikuvan sijasta tekstin kyljessä on kolumnistipiirros. Niin siistiä (nenäni koosta ja silmäryppyjeni määrästä huolimatta)!

 

 

Hei muuten! Nämä torstait ovat muuten myös kolumnipäiviäni Hesarissa. Sieltä löydät nassuni viikoittain TV-sivuilta nakuttamassa telkkari-ilmiöistä. Palstan nimihän on Friman katsoo TV:tä -- älkää ihan oikeasti syyttäkö minua, en keksinyt sitä itse.

 

Ihana havahtua siihen, että urani (käytän tuota sanaa yhä vähän nolostellen, perkele, vaikka voisin sanoa sen ihan ääneen ylpeästikin: URANI) on täysin pakottamatta löytänyt uomansa. Vakkarikolumnihommista on tullut merkittävä siivu toimeentuloa, koska asiakkaani ovat selkeästi huomanneet, että se on se homma, jota rakastan: napakkaa, henkilökohtaista, hauskaa, terävää, hervotonta. Usein se, mitä rakastaa, on myös se, jossa on parhaimmillaan. Niin tässäkin. En ole ollenkaan laajojen reportaasien ja tutkivan journalismin alueella pelaava journalisti, eikä kaikkien onneksi tarvitsekaan olla.

Isot henkilöjutut kyllä hoituvat -- ja kiinnostavat. Niitä on muuten luvassa lähikuukausina Trendiin ihan mahtavista tyypeistä. Stay tuned.

 

Ja tänään skoolaan -- ööh, no jollain helvetin proteiinisheikillä -- tämän päivän toteutuneelle teiniunelmalle! Teenage kicks! Taas todiste siitä, että absurdeimmatkaan visiot siitä, millaisista paloista unelmatyönkuva koostuisi, eivät välttämättä ole ollenkaan kaukana totuudesta. Yes you can -- ei sillee kokoomuslaisesti, vaan lempeästi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Olen ollut viimeisen kuukauden aikana kolmesti reissussa eli yli puolet kuukaudesta poissa. Matkalaukku on lötköttänyt kita avoinna lattialla, repusta tursuillut proteiinipatukoita, karttoja, käyntikortteja ja muistiinpanopapereita. Matkojen ja reippaan työlastin lisäksi olen koettanut sulatella sitä, että häihin on enää kolme kuukautta ja risat. (Jep -- wtf.)

Joku viisaampi voisi siis kertoa, miksi ajattelin, että tähän väliin sopisi hyvin keittiöremontti. Niinku taloudellisesti ja aikataulullisesti. Mutta niin siinä taas kävi: oli joku puiseva ilta enkä jaksanut nettishopata lapsilleni ylihinnoiteltuja merkkivaatteita. Tokaisin Aleksille, että tehdään nyt se keittiöremppa. Ikeassa työskentelevä visionäärituttu oli kieltämättä vinkannut, että keittiöviikot olivat alkamassa. Ja toki olin leikitellyt ajatuksella keittiöremontista jo muutostamme saakka. Edellisten asukkaiden jäljiltä keittiömme oli.. No, ei mitenkään absoluuttisen kamala, mutta ei meidän tyylisemme. Liian maalaisromanttinen. Ja tammitasot. Ja tumma lattia. Ideaa lykättiin kuitenkin koko ajan eteenpäin. Sitten kun on aikaa. Sitten kun on rahaa.

Nyt ei ollut aikaa. Eikä rahaakaan. Klikkailin illalla Osuuspankin verkkosivuilla laskurilla, että voisin lyhentää remppalainaa 200€ kuussa. Sillä summalla masiina antoi 9700€:n täsmäluoton. Maksukelpoisuutenne tarkistetaan. Selvä. Odotellaan. Kaksi sekuntia. Plim. Raha oli tililläni. Varmasti perusteellinen kartoitus... Mutta siinä ne raamit olivat. Luvassa oli siis laadukasta MDF-levyä ja eksklusiivisia Ikea-innovaatioita. So not. (Nyt joku tulee kertomaan, että tuolla rahalla olisit saanut myös sokean bangladeshilaisnunnan virkkaamat työtasot -- niin varmaan, mutta nyt kävi näin.)

Alusta asti oli selvää, että minä ja Aleksi emme tee mitään itse, koska meillä on lyömätön taito muuttaa anti-Midas-tyyliin kaikki koskemamme paskaksi. Epämääräinen Facebook-tsätti kaverin kanssa, jonka veli tekee remonttihommia työkseen. Kuulosti hyvältä. Soitto. "Voin aloittaa ihan koska vaan." "No, jos vaikka.. Öö.. No, ensi viikolla me lähdettäisiin Tukholmaan." Äkkiä Ikeaan. Holtittoman pitkä palaveri. Kaikki uudet kodinkoneet ("no vaikka toi ja toi", "öö joo se siltaominaisuus kuulostaa liesitasossa kivalta, joo laita se" - mikä helvetin siltaominaisuus -, "öö no vaikka tollanen kaapin sisään piilotettu liesituuletin ehkä öö en mä tiä"), valkoista valkoista valkoista. 

Palaveri remppamiehen kanssa, joka ryhtyi kunnianhimoiseksi. "No siis samallahan vois suoristaa tän vinouden ja laittaa koko lattian uusiks.." Ensin virkoin varmasti, että: "Ei, ei, liian työläältä kuulostaa." Viisi sekuntia. "Tai siis joo vaihda vaan koko lattia. Haluaisin valkoisen lautalattian." Remppamies: "Täytyy sanoa, että se valkoinen lattia on keittiössä aivan käsittämättömän epäkäytännöllinen, siinä näkyy aivan kaikki, koko ajan pitää siivota.." Minä: "Niin, no, me ei tykätä ollenkaan siivota.. Hyvä on, okei ei.."

 

Homma lyötiin silti lukkoon. Ja ensimmäisenä päivänä remppamies ilmestyi kuin ilmestyikin valkoisen maalisangon kanssa meille. "Sähän halusit sen valkoisen lattian..." Nyt se tulee! Epäkäytännöllinen tai ei, en ole koskaan ollut järki-ihminen. Ihan sama! Pian tämä ihanalta tuoksuva puu saa pintaansa valkeaa.

 

Laiskuuteen ja järjettömyyteen liittyen: väitin kivenkovaan, ettemme tarvitse remontin ajaksi keittolevyä tai muita varavekottimia. Vasta tänään tajusin käytännössä, mitä se merkitsee. Salaatti+proteiini -ruokavaliollani tätä. Ai että kun on herkullista. No, enää viikon verran..

 

Keittiöstä tulee hieno. Ja vaikka se onkin Ikea-keittiö, ei siitä aivan arvattava tule. Siitä kiitos fantastiselle suunnittelijaystävälleni Jenni Jokiniemelle, joka teidän kaikkien tulisi palkata suunnittelemaan kotinne, konttorinne ja luultavasti koko elämänne. Jenni on keksinyt tulevaan kyökkiin (en voi uskoa, että käytin tuota maailman raivostuttavinta sanaa tässä "etsi synonyymi-pakkomielteessäni) ainakin kaksi ihanaa detaljia. Siis detskua.

Ei, tuon sanan myötä hävettää liikaa. Poistun rouskuttamaan kuivaa porkkanaa. Mutta remppapäiväkirja palaa ruutuun lähiviikkoina. Tai siis -päivinä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Hei, olen Balmainin suolasuihke. Saatatte tuntea minut kotimaista huippublogeista. (Joskaan niissä korkkini ei repsota.) Olen parhaimmillani kuvattuna valkoisissa hotellilakanoissa, joten täältä pesee. Olen the puteli.

Se, joka on oltava kylppärin hyllyllä, tai mistään ei tule mitään. En puhu vaikutuksestani ihmiskuontaloihin, vaan merkityksestäni sosiaaliselle statukselle. Aateloin naisen kuin naisen. Erottelen jyvät akanoista. Olen kallis huomioon ottaen, että olen vettä ja suolaa. Vesi ja suola eivät maksa vittu mitään. Mutta minussa on myös häivähdys äitelää parfyymia. Siitä tässä maksetaan. Ja tietysti tästä askeettisesta etiketistä. Ennen kaikkea siitä. Hienohan se on, myöntäkää ny.

Kantajani hiuksista teen holtittoman peikonpesän ja laitan hänet muikistelemaan peiliselfien merkeissä. Koska olen Balmainin suolasuihke ja loihdin kenestä tahansa rennon kaunokin. Saman efektin saisitte kyllä hieromalla pelkkää suolavettä tukkaanne, mutta hei, olen Balmainin suolasuihke.

Ei tässä nyt sitten paljon muuta. Ei ole paljoa kerrottavaa. Olen tosiaan vain muoviputeli, melko tyyris ja melko yliarvostettu, vaikkakin lajissani pätevä. Mutta lajissaan pätevä on myös Pirkan suolasuihke (muistaakseni neljä euroa).

 

Koska omistajani kirjoitti minusta sarkastiseen sävyyn, hän irtisanoutui juuri massapsykoosista, jossa ostetaan muotituotteita vain niiden symbolisen arvon takia. Hän on aivan erilainen kuin muut, eikä lainkaan markkinatalouden vietävissä. Tuliko selväksi?

 

Parhain terveisin,

Balmainin suolasuihke

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Hyvää ystävänpäivää, rakas, laiminlyöty Laura loves ja sen lukijat!


Tämän se vaati: ystävänpäivän. Tarkemmin sanottuna ystävänpäivän illan, jona vedin Hetan neulomat villasukat jalkaan, juoksin lähimmästä kioskista pitsaviipaleen (ensimmäisen ikiaikoihin -- olen ollut kuukauden personal trainerin kreisillä fitness-ruokavaliolla), kävin hiplailemaan upouusia kirjaostoksia ja laitoin NBC:ltä pyörimään Datelinen, jossa puidaan kaksi tuntia jotain perhesurmakeissiä hyvin pateettiseen sävyyn. Nyt on aikaa kirjoittaa, Valentine's Dayn iltana Times Squarella, New Yorkin kaoottisessa sydämessä.

Olen täällä alle viikon työmatkalla. Työpäivien jälkeen (ja jetlagin ansiosta myös niitä ennen, nimim. Heräsin 3.40 ihan pirtsakkana) viipotan tietysti maanisena kaupungilla ja imen Nyy Jookkia sisääni antaumuksella. Ei se pelkästään helppoa ole, kun on tällä psyykellä siunattu (äskeisen sanan ympärille voi myös asettaa lainausmerkit): agorafobikolle ja yleisesti panikoivalle Midtown ja juuri Times Square (en todellakaan valinnut itse tätä majoitussijaintia) ovat aikamoinen haaste, kun pilvenpiirtäjät tuntuvat kaatuvan joka puolelta päälle ja avenuet ovat huimaavan leveitä. Neonvalot välkkyvät sänkyyn asti ja viriketulva on ylikuormittava.

Mutta samaan aikaan kun tämä kaikki on liikaa ja hurjaa ja ahistavaa, se on myös hullaannuttavaa, kauneinta ja parasta. Ei tällaista kaupunkia vain ole maailmassa toista. Luvassa siis vielä miljoona New York -tarinaa -- mutta paljon muutakin.

 

Olen täällä taas, ihan oikeasti. 

 

Eiku tällä kertaa ihan oikeasti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Lupaan, että tämä on viimeinen kerta, kun koskaan laulan Cheekkkkkiä: timantit on ikuisiaaa-aaa-aaaaaa! 

Sori!

Ja kun eivät ne edes ole. Saattavat ne ydintuhosta selvitä, mutta minun hajamielisen pääni kanssa selviäminen -- tsaijai, selkeä haaste. Olen siis aivan varma, että tulen hukkaamaan rakkaan kihlatimanttini vielä joskus. Sen verran monta korua, kelloa, puhelinta ja lompakkoa on jo mennyt. En vaan osaa. En ota sormustani koskaan sormestani, mutta eittämättä onnistun silti tässä kaameassa tempussa joskus.

Ei se mitään! Keksin ratkaisun. Kaivoin kirjahyllystä Tiffany & Co:n asiakirjanivaskan, jollaisella timanttisormuksen ostajaa kuormitetaan Fifth Avenuen liikkeessä asioidessa. Tiffanynturkoosi kansio sisältää muun muassa millintarkan leikkauskuvan prinsessamallisen timanttini hionnasta. Nappasin siitä kuvan, lähetin lempitatskaajalleni Tuulalle ja jokusta viikkoa myöhemmin pötkötin neulansa rapsutettavana. Sain käsivarteeni niin fiiniä, ohutta, kaunista viivaa, etten osannut kuvitellakaan. Kymppi plus!

Haa. Nyt ne timantit todella on ikuisia.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Vuosien lössöilyn jälkeen olen löytänyt liikunnan takaisin elämääni. Se tuntuu hy-väl-tä.

En ole immuuni kuntoilutrendeille: minäkin, vannoutunut ryhmäliikuntalissu, olen vaihtanut zumbatunnit salilla käymiseen. Ja joo, minäkin treenaan siellä vapaalla alueella ihmeellisten vimpaiden ja härpäkkeiden keskellä. Jopa täysi ummikko näkee, että kuntoilukulttuuri on kyllä valtavassa murroksessa: kun hankin ensimmäisen kuntokeskusjäsenyyteni vuonna 2008, ryhmäliikuntatunnit olivat se juttu ja ne, jotka kävivät salilla, kiersivät harmaalta laitteelta toiselle lukemassa Seiskaa reidenloitontapenkissä. Nyt ounastelen, että laitteet poistuvat viiden vuoden sisällä kuntokeskuksista kokonaan. Siellähän ne möllöttävät surullisen koskemattomina. Jännää! (Oletteko myös huomanneet, että tän vapaan harjoittelun lisääntymsen myötä seksiäänet ovat lisääntyneet salilla jotain 200%?)

Työhuonetoverini, fitness-kuningatar ja omituisesti suoranaisen bestiksen rooliin sujahtanut Marini teki minulle kolmiosaisen harjoitusohjelman, jota kolmesti viikossa suorittelen. Tällä viikolla Elixiaan on saanut viedä kaverin ilmaiseksi. Olen onnistunut aika hyvin: sain Sonjan bodaamaan kanssani tiistaina ja liittymään jäseneksi keskiviikkona. Tänään mukaan saatiin Marikin ja johan piisasi boxihyppyä. (Siis ne -- en minä. Voin vannoa, etten koskaan elämässäni tule hyppäämään boksille tai olemaan missään tekemisissä sen rautaisen häkkyrän kanssa, josta roikkuu kuminauhoja ja ties mitä vitkuttimia. Joku roti!)

Treenaan yhä naurettavan pienillä painoilla enkä tule koskaan olemaan timmi mimmi, mutta olo on sata kertaa freesimpi ja jäntevämpi, ja sitä tunnetta hienompaa ei olekaan.


Mutta! Kuntoilua tärkeämpää on se, että olen samalla alkanut hyötyliikkua. Hylkäsin bussikortin ja kävelen töihin ja takaisin joka päivä -- säästä viis. Se tekee seitsemisen kilometriä kävelyä päivässä. Just sopivasti. Mikä omituisinta, olen alkanut suorastaan odottaa kävelyitäni ja salitreenejäni. Sen lisäksi, että saan ottaa tuntumaa kehooni, hetket toimivat popmusiikin kuuntelumeditaationa. Keho ravittu, check, sielu ravittu, check!

Share
Ladataan...

Pages