Ladataan...
Laura loves

Ruusut ja timantit ovat ihan kiva juttu, mutta jos todella rakastat jotakuta, ostat hänelle kyllä juustokaupan lahjakortin.

Hyvä on, hyvä on. Lupaan kertoa vielä joskus itse häistämmekin, mutta antakaa ensin ylistää yhtä ihanista häälahjoistamme. (Oikeasti: tajuan vasta jälkeenpäin, että täydelliset lahjat ovat kyllä ihan validi syy pelkästään mennä naimisiin. Just do it.)

Jos asuisin Helsingissä, hahmottaisin varmaan että vaikkapa Hakaniemen halliin jumalaiseen Lentävään lehmään voi ostaa lahjakortin, mutta jotenkin en tajunnut, että ihan mihin vaan voi, vaikka siihen Turun kauppahallin juustopuotiin. Onneksi ystävämme Anu tajusi ja hankki moisen meille. Koska kyseessä oli häälahja, ajattelin, että konseptin täytyy tietysti olla romanttinen juustoilta kahdelle -- tätä korttia ei tuhlattaisi mihinkään ison porukan illanistujaisiin.

Niinpä hain hallista viime viikonlopuksi viisi holtitonta juustopalaa itselleni ja tuoreehkolle aviomiehelleni: punavalkohomejuustoa, valkohomejuustoa (kotimaista Väinöä), Chimay-olutjuustoa (koska siipan holtiton olutinnostus), vuoden vanhaa goudaa (koska Amsterdam-rakkaus) ja iäkästä manchegoa (koska Manchego on jumala ja rakkaus!). Näitä komppaaamaan purkillinen kirsikkahilloa ja tölkillinen vissyä.

Juustot nautittiin kahtena iltana mauttomissa, mäntypaneloiduissa mökkiolosuhteissa, tylsällä veitsellä sahaten, rumalle Ikea-pöydälle levitettynä, ilman minkäänlaista esillepanoa. Who needs joku design-tarjotin, kun voi katsella ratisevaa, ruttuista voipaperia ja juustokimpaleiden keltaisen spektriä. Riitti. Ihan parasta. Jo sinänsä ihana, helteinen intiaanikesän viikonloppu nousi ihan uudelle tasolle ilman minkäänlaista kikkailuakin.

Kopsaa siis idea, kun on lahjaidis hakusessa! (Olen jo itse hankkinut itse tämän lahjan parillekin ihmiselle kesän aikana. Suosittelen erityisesti tuoreille äideille, jotka pääsevät viimein listeriapelon ikeestä ja janoavat jälleennäkemistä camembert-köntsän kanssa.) 15 eurollakin saa kahdelle hengelle hyvän setin, vaikkapa kolme kimpaletta kivoja juustoja. Ei voi mennä vikaan. Ja jos voi, eli jos tämä ei ole jollekin unelmalahja, hylkää tämä epäilyttävä ihminen välittömästi. (Ymmärrän, että lausunto on lievästi rasistinen muun muassa vegaaneja ja maitoallergisia kohtaan. I don't care.)

 

Juu-juu-juustoisaa viikonloppua! Nyt ollaan taas bloggaamisen syrjässä kiinni. Let's do this!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Kuka lähtee viikkoa ennen häitään kahlaamaan kakkaan slummeissa ja väistelemään malariahyttysiä Afrikan sydämeen? Minä, minä, minä! Kun Suomen World Vision tarjosi mahdollisuuden lähteä median edustajana tutustumaan hankealueisiinsa Keniaan, oli pakko suostua, vaikka ajankohta oli vähän haastava. Tiesin, että katuisin hulluna, jollen lähtisi.

Näin jälkeenpäin sanonkin, että onneksi lähdin. Matka oli mullistava ja uskomaton. Reissaan paljon sekä työkseni että vapaa-ajalla, mutta matkat ovat aina mallia kermaperse. Hyviä hotelleja, urbaaneja kohteita, jollei nyt luksusta, niin aina mukavaa. Afrikassa olen käynyt vain Egyptissä. Olkoonkin, että illallinen pilkkopimeässä Saharassa oli unohtumaton elämys, tämä Kenian-matka oli jotakin ihan muuta.

Vierailimme viikon aikana niin kouluissa, terveysklinikalla, Nairobin hurjimmassa slummissa kuin HIV-positiivisten naisten perustamassa turvatalossakin. Emme nähneet ostoskeskuksia, pilvenpiirtäjiä (paitsi horisontissa) tai mitään muutakaan modernia ja kliinistä. Posotimme jeepillä kuoppaisilla teillä, joiden liepeillä käyskenteli uljaita seeproja ja touhukkaita apinoita. Akaasiapuiden siluetit, vehreys ja kenialaisten uskomattomat hymyt tekivät sellaisen vaikutuksen, että jokainen matkaseurueesta vannoi, että tänne on päästävä uudelleen. Osa seurueesta olikin maassa jo miljoonatta kertaa. He tekivät reissusta onnistuneen -- ilman World Visionin valtavan ammattitaitoista henkilökuntaa olisimme tulleet mm. kiväärijengin ryöstämäksi ja varmaan myös delanneet kreisissä liikenteessä. Noin alkajaisiksi. Kiitos, kiitos, kiitos. Mieletön ammattitaito, sosiaalinen äly, kulttuurillinen tuntemus. Arvostan.

Joskus törmää fiksujenkin ihmisten keskuudessa nurinaan siitä, kuinka mä suhtaudun niinku kriittisesti kehitysyhteistyöhön et niinku meneekse apu ees perille, eiks se mee vaan hallinnollisiin kuluihin. Ei siinä mitään, kriittisyys on aina paikallaan, mutta useimmiten tämä sössötys on myös a) ennakkoluuloista mutu-shittiä ja b) ennen kaikkea vaivaton tapa selitellä sitä, ettei tee yhtään mitään auttaakseen. Meidän matkamme ei ollut siloiteltu kiiltokuvamatka, vaan realistinen katsaus siihen, millaista World Visionin työ on ja mitä sillä on saavutettu. Ei ole helppoa, ei, mutta menee perille. (Toki olen itsekin joskus skeptinen: yllätyin matkalla muutamasta yksityiskohdasta, kuten siitä, että virtuaalisen lahjakaupan lahjavuohi ei ole mikään symbolinen summa about vuohen arvoisesta lahjasta, vaan se on aina konkreettinen vuohi. Jos vuohia ei ole joskus tarpeeksi tarjolla, ne ovat "loppu" myös lahjakaupasta. Itse olin tällaisessa tapauksessa ihan valmis katsomaan sormieni lävitse sitä, mihin rahani tarkalleen menee, vuoheen vai kanaan, mutta kyllä tämä homma pelaa ihan pienimpiä detaljeita myöten.) Vaikka jokainen kenialainen slumminuorikaan ei voi olla tuleva presidentti, kohtasimme matkallamme tarpeeksi monta inspiroivaa tositarinaa siitä, miten koulutus ja taloudellinen avustus avaavat ovia toivottomissa oloissa ja siivittävät ties mihin.

Matkan jäljiltä minussa kytee entistäkin voimakkaampi raivo käsittämätöntä "OMAN MAAN ASIAT ENSIN KUNTOON" -fraasia kohtaan. Miksi? Miksi helvetissä? One world, dudet. Sovitaanko, että oman planeetan asiat ensin kuntoon? (Olen ihan valmis syrjimään esim. marsilaisia toistaiseksi. Ellei niillä sitten mene vielä huonommin kuin meillä.) Perspektiivi on kiva asia.

Ai niin, ja mikä se 27 euron haaste oli? Hanki kummilapsi World Visionin kautta (tai vaikka Planin, miten tykkäätkään!). Mikäli olet työssäkäyvä tyyppi, pystyt luultavasti irroittamaan tuon summan kuussa. Pari tuoppia ja kynsilakka. Yes we can. Nauti vaikka itsekkäästi siitä jeesusmaisesta tunteesta, kun luovut jostakin kivasta. Voin luvata, että pientä pihistelyä vastaan tuotat yhdelle lapselle vähintään kymmenenkertaisen määrän onnea. Tapasin nimittäin matkalla myös oman kummilapseni Kipkemoin, jota olen sponssannut (vaikka tuo sponsoroida-verbi vähän karu onkin) vuosikausia, ja kohtaaminen oli järjettömän liikuttava. Tajusin, että outoa kyllä, kyse ei ole edes pelkästä taloudellisesta tuesta: aika rankoissa oloissa kasvavalle lapselle ja perheelle voi olla uskomattoman tärkeää, että joku toisella puolen maailmaa ajattelee ja tsemppaa heitä (aina parempi, jos olet lahjakas rukoilija: kenialaiset rakastavat Jumalaa ja uskonto näkyy heidän elämässään viehättävällä, riemukkaalla tavalla). Pelkkää tsemppiä ei kuitenkaan voi syödä. Joten veny siihen kuukausilahjoitukseenkin.

 

Ja hyvästi, Kenia. Pää on täynnä ideoita sille, miten voisin auttaa lisää. Me kohtaamme vielä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Viikkoa myöhemmin: jokohan sitä pystyisi kirjoittamaan? Jep, minulla oli viikonloppuna polttarit.

Älkää pelätkö, en aio tuskastuttaa teitä minuutti-minuutilta -raportilla (sitä varten on Instagramin häshtäg #lauralovespolttarit, kunnianosoitus Lily-blogilleni tuo nimikin, tänks!), mutta antakaa nyt vähän mehustella.

Jo polttarien startti oli kreisi -- ja siihen oli muuten värvätty mukaan rakas pomomuija, Trendin toimituspäällikkö Laura Kangasluoma ja eräskin mahtimimmi Maria Veitola. Minä siis luulin olevani menossa tekemään Trendiin isoa henkilöjuttua Veitolasta lauantaina. Turussa. Hänen hotellihuoneessaan. Olihan se vähän outoa, että Veitolan kalenterissa oli tasan yksi avoin slotti koko loppukeväälle. Ja lauantaiaamuna.. Mutta huoh, outoja nuo julkkikset, minkäs teet. Sain perusteellisen briiffin, kaikki oli viimeisen päälle hiottua. Aloin sumplia tarkempaa aikaa Veitolan kanssa. Kirjoitin kivan meilin, jossa esittäydyin, harmittelin ettei olla aiemmin tavattu laajasta yhteisestä tuttavapiiristä huolimatta, jne. Veitolan vastaus oli äärimmäisen lyhyt, kuivakka ja tympeä. Menin aivan paniikkiin. Valitin Lauralle Trendiin, että yhyy, ei tästä tule mitään, mitä mä teen. Ystäville päivittelin, että ois luullut, että se Veitola on kiva, se onkin ihan mulkku, ja mikse vihaa mua? Liittyykö tää siihen, kun haukuin Hesarissa Tähdet, tähdet? (By the way, perun siis sanani: Maria Veitola on yhä luultavasti ihana. Ei ollenkaan mulkku!) Ystävät pidättelivät nauruaan ja komppailivat. Trendin Laura tsemppasi. 

Vappupäivän iltana otin vihkon ja kynän käteen ja kävelin kohti sohvan nurkkaa. Tekisin nyt kysymykset sille goddamn mariaveitolalle, joka vihaa minua yli kaiken jo etukäteen jostain syystä. Ja juuri silloin kajahtaa olkkarin ovelta "VIIS MINUUTTIA AIKAA JA LÄHTÖ!" Ja siinä nököttää Kaisu the kaaso ja 17 elämän rakasta naista. Hirveen kokoinen jengi. Menin aivan tolaltani. Ensimmäiseen puoleen tuntiin en voinut ottaa edes skumppalasia käteeni, kun tärisin niin paljon. Vielä tässäkään vaiheessa en tajunnut, että työkeikka oli kusetusta. Kun olin pakannut kassini (vai olikohan tämä ennen sitä, ei mitään käsitystä) ja ihana naisjoukko levittäytynyt olkkariimme istumaan kuohuviensa kanssa, Kaisu laittoi kännykän ruudulta videon pyörimään. Videolla Laura pahoitteli, että oli joutunut huijaamaan minua perusteellisesti. Hän puhui niin kauniisti työsuhteestamme ja oudoista ensitreffeistämme newyorkilaisessa hotellibaarissa (jep, olemme tavanneet tasan kerran livenä -- siellä), että sain jo tässä vaiheessa vedet silmiini. Sitten kamera kääntyi Maria Veitolaan! Oli tämän vuoro pahoitella lahjakasta näyttelijäsuoritustaan kusipäänä. Kumpikin toivotti minulle hauskoja polttareita. Olin tässäkin vaiheessa aivan sekaisin helpotuksesta ja shokista. Vaikka kädet tärisivät, skumppaa pystyi onneksi vetämään pillillä. Alkoi luistaa.

Esittäydyttiin rauhassa. Taas itketti joka kohdassa. Silmäni sidottiin ja minua kieputettiin. Käppäilimme kilsan verran -- minun mielestäni keskustan suuntaan, mutta ehei. Viking Linen terminaalille. No niin. Tähän kohtaan 24 tuntia holtitonta syömistä ja  juomista laivalla. Tanssimista, tarot-kortteja, haikuja exille, ystävyyden muisteloita, tulevan aviomieheni ylistämistä. Risteilimme lempilaivallani Viking Gracella ja ideahan oli mahtava: laivalla jengi pysyy koossa, siirtymisiin ei mene aikaa, ulkovaatteille ei tartte suoda ajatustakaan, viina on halpaa, musiikki diskossa taatusti nostalgista, Gracen tapauksessa myös ruoka laadukasta. Hyvin mahtui koko kööri yhteen Premium-hyttiin höpöttämään ja perkaamaan rakkauden syvintä olemusta. Ihan superia ja lähes liian idyllistä oli myös maata hierottavana ja kasvonaamiossa, nauttia mansikoita ja skumppaa katsellen aurinkoista Itämerta, lillua kaikki samassa spa-poreammeessa ja käyskennellä yhdessä neitseellisen valkeissa kylpytakeissa onnelliset hymyt naamoilla. Luksus!

Maissa lauantai-iltana rukoilin, ettei tarttisi enää bailata. Mysteeriauto kuljetti minut rakkaan Riikan kotiin, jossa seuraan liittyi vielä yksi ihana ystävä. Perillä odotti humalluttava pino pizzalaatikoita ja kylmä kalja. Yhden kieppeillä otettiin taksi lempibaariini Dynamoon, jonka iki-ihana ravintoloitsijakin oli mukana juonessa: meille oli järkätty sujuva sisäänpääsy (olkoonkin, että vältimme jonon muutenkin) ja minulle vielä jäinen skumppapullo. Voi jestas! Koko ajan piti taivastella, että miten ihmiset ovat voineet kuluttaa kallista aikaansa järkätäkseen ja säätääkseen yllätyksiä toisensa perään. (Ne olivat miettineet jopa legendaarisia krapuloitani, jolloin en pysty nielemään mitään riisinjyvän kokoistakaan: burana oli murskattu jauheeksi valmiiksi! Rakastan sinua, Sonja! Ja sille oli muuten käyttöä.) Tanssittiin. Otettiin aivan liikaa selfieitä kreisien, kauniiden ihmisten kanssa. Fisutarjotinta tuppasi nenän eteen koko ajan. Pilkun jälkeen sain vielä hampurilaisaterian paperipussissa syliini. Vielä siinäkin vaiheessa kainalossa oli piccolokuohari. Miksi, oi miksi? (Ei todellakaan muistikuvia. Liittyiköhän Liisa tähän?)

Voisin kirjoittaa viikonlopusta ikuisesti, mutta keskityn vaalimaan sitä sydämessäni. Onnellisempaa paripäiväistä tulen tuskin kokemaan monasti tässä elämässä. Eikä tarvitsekaan. Tuon voimalla menee ainakin pari vuosikymmentä. Polttarit ovat jännä juttu: vaikka ne linkittyvät parisuhteeseen ja avioitumiseen, ne ovat ennen kaikkea ystävyyden juhla. On uskomatonta nähdä omin silmin parikymmentä rakkainta ystävää samassa huoneessa, yhyttää heitä keskustelemaan keskenään, inspiroitumaan toisistaan ja ehkä ystävystymään syvemminkin. Mun tyypit! Haluaisin samalla porukalla jatkossa joka vuosi juhlimaan. Ja miksei niin voisi tehdäkin!

Kiitos on niin mitättömän kuuloinen sana. Haluaisin rutistaa rakkaistani jokaista ja sössöttää korviinsa, mikä juuri heissä on niin uskomattoman ihmeellistä ja tärkeää minulle. Onneksi taisin niin tehdäkin. Mutta kiitos nyt vielä.

 

Ps. Krapulani kesti sellaiset nelisen päivää. No, ruoat eivät siis palanneet suuhun kuin sunnuntaina (mitäs lähdin keulimaan ja söin ruokalusikallisen jogurttia), mutta olo oli päiväkaupalla hutera, huimaava ja absoluuttisen järkyttävä. Oikeastaan väittäisin, etten vieläkään ole aivan palautunut koettelemuksesta, mutta toivottavasti tässä lähivuosina.

Niin tai näin, se oli sen arvoista. Tuli miltei olo, että mitä niillä itse häillä. Tässä elämä on.

 

Pps. Jaa niin. Jos jaksatte lukea aiheesta vielä lisää, Marikin tiivisti viikonlopun postaukseen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Hallelujaa: uusi keittiömme on valmis! No okei, se on ollut valmis jo kuukauden, mutta en ole saanut aikaiseksi postata siitä, miten fiilareissa siitä olen. Superfiilareissa! (Katsokaa vaikka, meinaan mennä kaksin kerroin onnesta.)

Lupasin taannoin kertoa, miten persoonattomasta Ikea-keittiöstä (meidänkin tapauksessamme pelkkää simppeliä, mattapintaista valkoista moduulia) loihditaan pikkuniksein ihastuttava ja uniikki. Ystäväni Jenni Jokiniemi suunnitteli siis keittiömme ja on näiden neronleimausten takana. Jos minut olisi laitettu asialle, ties mitä olisi käynyt. (En oikeasti halua edes ajatella.)

Tässä ovat meidän keittiömme jekut:

1) Laatoitus. Tuo laatoitus! Eikö se nyt ole yksinkertaisesti makeinta, mitä olet tänä vuonna (okei, koko elämässäsi) nähnyt? En oisi koskaan keksinyt tuollaista ladontaa itse. Koko välitilan konsepti sai minut ahdistuneeksi. Mitä hittoa siihen laittaisi? Vaihtoehtokirjo oli järkyttävän laaja ja minä aivan sekaisin. Jenni linkkasi Pinterest-kuvan, joka sai minut tolaltani. Niin hieno sikinsokin-kalanruoto-homma. Olen yhä joka kerta täysin vaikuttunut kävellessäni keittiöön ja tuon nähdessäni.

 

 

 

2) Vetimet. Ikean lankavetimiä muistuttavat Ulvsbot ovat ihan kivat, mutta olin silti hysteerisen onnellinen, kun Jenni keksi nämä nahkavetimet. Niihin tarvittiin vain nudenvärisiä nahkapaloja, josta leikattiin mattoveitsellä suikaleita. Ne taiteltiin kaksin kerroin, tehtiin reikä, kiinnitettiin kauniilla mutterilla. Maailman helpointa. Ja toivat kliiniseen keittiöön ihanan orgaanista fiilistä (häpeän tuota ilmaisua, kohta alan varmaan puhua ihan rennosti ajan patinasta). Minulla oli pakkomielle pelkästä valkoisesta mutta Luojan kiitos Jenni jyräsi nämä vetimet läpi.

 

 

3) Ryijy! Ok, tämän keksin itse. Keittiö kaipasi jotain katseltavaa. Yhtä katseenvangitsijaa seinälle. Törmäsin netissä mahtavan Riikka Kantinkosken tekemään ryijyyn ja tarrasin siihen kiinni. Nyt joku fiksumpi varmaan kertoo, että ryijy on täysin soveltumaton keittiöön. Voin kuvitella, kuinka se imee rasvankäryt itseensä.. Mutta kattellaan. Toistaiseksi se on täydellinen tuossa. Tuo mummolafiilistä. Taas sitä orgaanisuutta tähän linjakkaaseen laatikkomaailmaan.

 

 

4) Lattia. Ruskea muovimatto teki tilaa valkoiselle laudalle. Kuten remppamies varoitti, se on täysin epäkäytännöllinen ja näyttää jo päivän arkielon jälkeen törkyiseltä. Se on silti maailman kaunein enkä kadu valintaa ollenkaan. Arvon vielä, palautanko Pappelinan mustavalkoraidallisen maton keittiöön. Nyt se on miltei turhan paljaan näköinen. Akustiikkakin on liian kaikuisa. Mutta toisaalta.. Äh.

 

 

Kaiken kaikkiaan olen törkeän tyytyväinen. Aikaa meni kaksi viikkoa ja pari päivää, rahaa alle 10 000 euroa (vaikka esim. jokainen kodinkone uusittiin). Parasta on, että kaikelle on nyt oma paikkansa ja keittiö on uskomattoman käytännöllinen. Mietin joka kardemummapurkille ja kahvimukille paikan, jossa se on juuri sopivalla hetkellä käden ulottuvilla. Mikä uskomaton nautinto.

Lopetan, ennen kuin alan kuulostaa jotenkin perverssiltä. Mutta keittiö. Oi keittiö!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Kuopukseni on 2.5-vuotias. Siinä missä lapsi elää vaihetta, jossa irtaannutaan vanhemmista ja etsitään omia rajoja, elän minäkin. Miltei viiden putkeen vedetyn vauva- ja taaperovuoden jälkeen olen löytämässä itseäni uudelleen. Olen symbioosista irrallinen henkilö, jonka rinnat eivät ruoki ketään ja jonka vatsassa ei potki enää kukaan. Luulin eläväni tätä vaihetta jo vuosi sitten, mutta se oli silloin vielä hektistä rimpuilua ja puoliksi väkinäistä. Nyt olen oikeasti vapaa. On kapasiteettia ajatella uusia juttuja. Ennen kaikkea olen työreissannut reippaasti ja hullaantuneempi työhöni kuin koskaan.

Tämän kaiken seurauksena vauvablogit eivät voisi kiinnosta yhtään vähempää -- eivätkä oikeastaan perheblogitkaan. Aihepiiriin liittyviä aikakauslehtiä luen kyllä mielelläni, mutta sekin linkittyy työhön. Tämä näkynee myös omassa blogissani. Minulla ei ole mitään intressiä jaaritella säännöllisesti lasteni ruokailu- tai nukkumistottumuksista. En siis julista, ettei näitä teemoja sivuttaisi postauksissani koskaan, mutta ne eivät ole merkittävä kiinnostuksen kohteeni. Ei lukijana, ei tekstin tuottajana.

 

Tämä liittyy siis vain bloggaukseen eikä tietenkään tarkoita, että elämäni ei oikeasti pyörisi pitkälti noiden kahden huipun tyypin ympärillä. Totta kai se pyörii. Olen lapsistani naurettavan tohkeissani joka sekunti ja jumalattoman rakastunut kumpaankin.

Saan yhä joka päivä huomata, miten vanhemmuus muokkaa vaivihkaa. Voi vain taivastella vierestä, että miten minusta tuli tämä tyyppi.

Siis mikä tyyppi? No tämä, joka pillittää, kun päiväkodista kannetaan jotain helevetin rairuohomaitotölkkihökötyksiä.

Mutta jotenkin olen herännyt hahmottamaan, että nämä maitotölkit puhuttelevat vain minua. Eivät janicaa Kivenlahdessa tai juuliliisaa Pieksämäellä tai keitä te siellä olettekin. Minun ei tarvitse rankaista näillä teitä.

 

Paitsi tämän yhden kerran.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Olen onnenlikka. Ystäväni ovat poikkeuksetta superlahjakkuuksia. He ovat tyylikkäitä, fiksuja, sööttejä ja skarppeja. Kukin on työssään mestarillinen. Mutta ennen kaikkea he osaavat hemmetin hyviä keksimään erilaisia kerhoja. (Täytyy sanoa, että olen itsekin tässä lajissa aika hyvä. No sori.)

Kukaan ei vielä ole keksinyt ulkoilukerhoa (no niin! Keksin just nyt juoksukerhon!), joten valoisina kevätpäivinä meillä on jos jonkinlaisia syitä sulkeutua sisätiloihin kerhoilemaan ties minkä teeman tiimoilta. Mahtimuija Jannan luona kokoonnutaan lautapelikerhoon ja Gilmore Girls -kerhoon (johon en ole ehtinyt vielä kertaakaan, mikä on kammottavaa). Brunssikerhon elvytämme ihan kohta, jahka tässä...

 

Lautapelikerho on veikeintä, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ensinnäkin pelaaminen on yksinkertaisesti sairaan mukava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Toisekseen meillä on ihan ok setti lautapelejä, mutta jostain syystä jumitumme aina pelaamaan vain muutamaa. Olen vähän huono jutuissa, joita en osaa valmiiksi, ja uusien sääntöjen pänttääminen tuntuu rasittavalta. Tai siis niin luulin. Nyt olen opetellut pelaamaan lautapelikerhossa sekä Menolippua (tiedän -- olen maailman viimeinen ihminen, joka ei ole pelannut sitä -- mutta nyt oon, ja sehän oli just niin huippu kuin koko maailma on kertonut jo vuositolkulla) että viimeisimpinä Pekingin mysteerejä, jota en jostain syystä koskaan pikkukoululaisena päässyt pelaamaan (ikuinen trauma). Pelin marmorinvihreän kannenhan muistaa unissaankin jokainen 80-luvulla syntynyt. 

Olin muuten luullut, että ne mysteerit ovat kylmäverisiä henkirikoksia. Järkytykseni oli suuri, kun Janna luki mysteerivihosta Leuhkan sihteerin tapauksesta sekä Kolmivuotiaan kolmipyöräisen kaatamisesta. Kunnon rötöksiä kehiin! Oli siellä sentään jonkun pandapolon juomavesi myrkytetty.

Ei liene tarpeen kertoa erikseen, että pelaamisen lomassa yhtä olennaista on juoruta hillittömästi, juoda teetä ja syödä herkkuja. Olen koko vuoden ahdistanut ihmisiä terveysfriikahduksellani, jonka ansiosta kaikkiin kerhoihin on rantautunut pysyvästi sipsien ja karkkien rinnalle vadillinen dippivihanneksia sekä Jannan järkyttävän hyvä hummuskulhollinen. (Miksi en saa mennä naimisiin hummuksen kanssa? Vaihtaisin Aleksin hummussammioon koska tahansa.)

 

Mutta kopsatkaa konsepti, lautapelikerho kokoon joka kylässä! (Älkääkä luulko, että lastenpeleiksi kategorisoidut tuotteet eivät viihdyttäisi aikuisia. Onhan se nyt hiivatin jännittävää lukea salakoodeja sellaisen mystisen punaisen kalvon läpi. Kamoon. Myönnä.)

Share
Ladataan...

Pages