Ladataan...
Laura loves

Olen kertonut tämän tarinan jo kerran -- erään toisen postauksen loppukaneettina, mutta se - tämä ihminen - ansaitsee oman postauksensa. Olipa kerran aamu, jolloin tuntemattoman valokuvaajan piti tulla silloiseen Turun-kotiini ottamaan minusta kolumnikuva erääseen aikakauslehteen. Ja tulihan se. Mari. Eikä ole sen koommin elämästäni lähtenyt.

Ihastuin Mariin jo alkumetreillä, mutta olen absoluuttisesti hullaantunut häneen vasta sen myötä, kun hän muutti työhuoneellemme. Arkeni olisi puolikasta ilman tuota pähkähullua naista. Olen viimeiset kuukaudet vain nauranut työpisteelläni niin, että naama on kyynelissä ja pää on kopsahtaa työpöytään. Meillä on samanlainen, törkeä ja omalaatuinen, huumorintaju. Marin yleisin pokerinaamalla heitetty letkautustyyppi on: "Häpeisitsä mua, jos / Mitä sä sanoisit, jos..."
"Mitä sä sanoisit, jos mä tilaisin tossa kassalla salaatti plus keitto -sombon?
" (Listassa lukee salaatti+keitto -combo.)

Tai kun tulee kutsu karvanpoistobloggaritilaisuuteen testaamaan vahatuotteita, ja kysytään, millaisen vahauksen haluaisi. "Kirjoita siihen, että ilmoittaudun, ranskalainen viiva: tussu." "Ei, kyllä mä aattelin laittaa sääret." "Mun mielestä on kyllä parempi sanoa suoraan, mitä haluaa, eikä alkaa levittää vaivihkaa jalkojaan kesken säärien vahauksen."

Parasta viihdettä on myös kuunnella Marin ja tämän ruotsalaisen merimiessiipan päivittäisiä, pimahtaneita puhelinkeskusteluja työhuoneella.

"What do you mean 'HOW WAS YOGA?' What kind of a question is that? WHAT AM I SUPPOSED TO SAY?"

Mutta on meidän ystävyydessämme syvempikin ulottuvuus. Kenenkään kanssa ei ole niin timanttista murskata äitimyyttejä kuin tämän naisen. Mari tekee väitöskirjaa äitiysblogeista, minkä seurauksena hän lukee usein ääneen mammalandian (kuulittehan äänensävyni sinne saakka: olemme kumpikin yhtä mieltä siitä, että sana mamma on absoluuttisesti kamalinta ikinä) järkyttävimpiä postauksia ja niiden kommenttiketjuja. Sitten tuijotamme toisiamme lautasen kokoisin silmin ja pyöritämme päitämme. Miksi, miksi? Miksi naiset tekevät tämän itselleen? Blogien kritisointi on yksi lempiharrasteitamme. Emme vaan tajuu. (Keskustelun jälkeen varmistan toki aina: Mutta siis ei kai mun blogi just tollanen?)

Ja hallelujaa, Marin syvä ymmärrys vinkuroivia mieliä kohtaan. Kun tulen Finnkinon vessasta reidet krampaten maailman hirveimmän paniikkikohtauksen runtelemana, Mari maadoittaa ja kertoo, mitkä ajatukset häntä auttavat paniikin keskellä. (By the way: Olen tässä -mantran hokeminen.) Viimeksi hän kiteytti jotain, mitä en ole 25 paniikkihäiriövuonnani tajunnut. "Totta kai tuntuu joka kerta, että tämä on se pahin kohtaus ikinä. Eihän siinä olisi oikein mitään järkeä, eihän se olisi enää paniikkikohtaus, jos sillä hetkellä pystyisi ajattelemaan, että ei tämä ole niin paha kuin joku aiempi kohtaus." Tuolla hetkellä tajusin koko sairaudesta/häiriöstä/taipumuksesta jotakin ihan uutta. Ja se nainen heitti tuon tosta noin vaan. Mahtavan viisas ihminen. Palvon.

Ai niin, ja Mari on mun uusi personal trainer, joka toimittaa työpöydälleni pieteetillä raapustettuja kuntosaliohjelmia. Muistuttaa mua juomaan vettä. Pitää huolta, että kolmen tunnin välein syödään eikä pelkkää salaattia.

 

Olisi niin paljon muutakin, mutta säästääkseni teidät hehkutuslitanialta aion vuodattaa ne tälle naiselle kasvotusten, kun viimein pääsemme joskus töiden jälkeen Tintån viiniputelien ääreen, kuten aina suunnittelemme.

Mutta jeesusristus. Sekaisin Marista. Aivan sekaisin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Vuoden ensimmäinen kvartaali oli ja meni. Otetaans tähän väliin pieni tuloskatsaus: joo, pikkasen kreisit kolme kuukautta oli.

Heti vuoden ekana työpäivänä mieheni sai potkut. Toisin sanoen hänelle ilmoitettiin työpaikallaan, että koko toimipiste lopetetaan YT-neuvotteluiden tuloksena. YT-sirkus on ainakin omassa korvissani vähän sanahelinää, ennen kuin osuu omalle kohdalle. Nyt vasta tajusi, miten omituista on, kun saa sekunnissa kuulla, että työpaikka - se palikka, jolle arki on rakennettu - vain katoaakin olemasta, plop. Aleksi aloitti samana päivänä työnhaun ja uusien verkkojen virittämisen. Reipas poika. Katselin ihaillen vierestä. Vuorokauden sisällä oli selvää, että oikeastaan potkut olivat parasta, mitä saattoi tapahtua -- olkoonkin, että ne laittoivat kesälomakuviot ja muut ennakoitavat jutut ihan uusiksi. Mutta oli se silti shokeeraava startti vuodelle.

Itse olen tehnyt hulluna töitä (ihania töitä, mutta ihan liikaa) Uljaksenkin aloitettua päivähoidon ja siinä sivussa ottanut koko alkuvuoden raskaus- ja imetysvuosia takaisin. Riennoissa ravaamista, kylmiä kaljapullollisia, Helsingin-öitä. Ihania, mutta kuluttavia. Toipuminen kestää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Silti tulee aina lähdettyä uudestaan.

Äskettäin kevätvalo on sekoittanut pääni. Niin käy joka vuosi, mutta tänä vuonna efekti on ollut poikkeuksellisen voimallinen. Olen keskittymiskyvytön, kuumeinen (kuvaannollisesti!), levoton ja yltiötunteellinen. Totaalisen ylikierroksilla. En malttaisi nukkuakaan ollenkaan. (Nyt jos joku valveutunut siellä aprikoi, että meneekö jo manian puolelle, niin ei. Sellaiseen tulen aina olemaan liian laiska ja passiivinen.)

Tavoitteeni oli kuitata univelat pääsiäisenä. Olla äidin luona Hämeenlinnassa kuin parantolassa. Lukea Andrei Makinen Ranskalaista testamenttia katatonisessa tilassa ja digipaastota. Ja täällä ollaan. Toistaiseksi tavoite on toteutunut... Surkeasti. Koitan tänään fokusoitua. Maalaa munia. Lue. Sulje silmäsi. Rauhoitu, nainen. RAUHOITU!

Seesteistä pääsiäistä itse kullekin! Tai villiä. Ihan kumpaa sielusi tähän väliin janoaakaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin Wes Andersonin elokuvat? (No, Woody Allenin leffat, mutta ei nyt juututa siihen.) Kun on surullinen, ne lohduttavat ja muistuttavat maailman satumaisuudesta ja lapsenomaisuudesta. Kun on iloinen, ne kohottavat vielä pari senttiä ylemmäs maasta ja julistavat: niin just, elämä on silkkaa taikaa!

The Grand Budapest Hotel on niin wesandersiaaninen, että hihityttää. Ja pillityttää. Ja hengästyttää. Soma kuin leivoslaatikko, sofistikoitunut kuin hienostohotellin aula. Eriskummallinen ja vangitseva. Viihdyttävä ja pysäyttävä. Onhan tässä leffassa ihan koherentti tarinakin, mutta se nyt jää kuitenkin hieman sivuasiaksi. Ja sivuasioista puheen ollen: Ralph Fiennes on aivan huippu. (Ralph Fiennes. Oh. Voiko Ralph Fiennes koskaan olla sivuasia. Ei oikeastaan. Miksi se ei kanna mua aavikolla jossain kaftaanissa? Sillä erotuksella, ettei se jättäisi mua kuolemaan sinne luolaan. Siis anteeks, Englantilainen potilas, puhutaan tästäkin toiste.)

Mutta oli mielialasi mikä tahansa, kirjoittaudu sisään The Grand Budapest Hoteliin, anna henkilökunnan täyttää cocktail-lasisi ja humallu pökerryttävästä tarinasta. Et tarvitse katsomoon karkkipussia kainaloon: tämä elokuva on irtokarkkivalikoima. Just sulle.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

 

Tänä aamuna Aleksi lähti kouluun, minä jäin päiväksi pötköttelemään zombiena yrjötautipotilaan kanssa (joo – kevään kolmas! Ei siitä sen enempää). Vasta puolenpäivän aikaan havahduin ja laitoin tekstarin perään: “Meillä on muuten tänään vuosipäivä. Onnea tai siis kiitos, en pärjäisi päivääkään ilman sua.

Koskaan aiemmin ei olla unohdettu vuosipäiväämme edes puolen päivän ajaksi: olen kova tyttö juhlimaan kaikkea, mitä vain voi juhlia – eritoten, jos siihen liittyy rakkaus ja röymäntiikkä. Nyt kitkerät oksennuslitrat huuhtoivat päämme hetkeksi tyhjiksi, mutta juhlitaan sitten myöhemmin, kun vatsalihakset eivät enää kramppaa kivusta. Ensi viikon perjantaina menemme Turun ikiparhaaseen Mamiin syömään kaksistaan, ja oikeastaan koko Amsterdamin-reissu oli aikamoista lovex-juhlaa, kun pääsimme illallistamaan rauhassa monena iltana peräkkäin.

 

Eikä niillä juhlailloilla lopulta ole niin kovasti väliä: tärkeintä on, että arki tuntuu parhaalta ja toimii. Ja se tuntuu, ja toimii. Vaikka minulla on levoton, helposti ihastuva sydän, vaiheiludialogit itseni kanssa päättyvät aina samaan pisteeseen: kohtelisiko yksikään mies minua yhtä hyvin kuin Aleksi? Ei. Niin mauttomalta kuin se kuulostaakin, minua kohdellaan nykysuhteessani poikkeuksetta kuin kuningatarta. Onko maailmassa komeampaa, hauskempaa, fiksumpaa, inspiroivampaa, sopivampaa ihmistä, jota potkia yöllä, jotta se lopettaisi helvetinmoisen kuorsaamisen? Ei, ei ole.

Olen puhunut monen tutun kanssa äskettäin Kodin Kuvalehden tuoreehkosta, aivan ihanasta haastiksesta, jossa Martti Suosalo ja Virpi Suutari kertoivat suhteestaan. Martti (puhun nyt näistä henkilöistä etunimellä kuin olisimme hyviäkin tuttavia..) kertoi ottaneensa aikanaan vihkipapin sanat tosissaan ja tehneensä niistä elämänohjeensa: kilvoitelkaa toistenne palvelemisessa. Niinpä Martti toteuttaa Virpin unelmat vauhdilla ja kokkaa lapsilleen joka aamu runsaan aamiaisen. Kantaa sohvalle peiton sisässä heräämään. Eikä odota palveluksistaan kiitosta, eikä tee niitä alistuneena. Palvelija on ylpeä ja arvokas! Siinä jutun juju – tossun alla palvelevassa rakastetussa ei ole juuri mitään hienoa tai tavoiteltavaa, ennemminkin surullista, mutta ylpeä palvelija on itse asiassa itsekin kuningas. Virpi taas odottaa “mitalikahveja” suoritettuaan jonkin epämiellyttävän tehtävän. Juuri tällainen on meidänkin dynamiikka. Onneksi osaan nauraa itselleni – edes jonkin verran.

 

 

Näillä mennään. Ja luulisin, että aika pitkälle.

Kuten ala-asteaikaisissa onnittelukorteissa luki: kahdeksan vuotta – eikä suotta!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Höpsö minä. Unohdin kertoa, mikä viime viikon Amsterdamin matkassa oli sittenkin kaikista parasta. Ne sitruunaviipaleilla ryyditetyt Hoegaarden-tuopposet?* Luomumarketin juustovalikoima? Laivamuseon suloisella tyylitilpehöörillä lastattu museokauppa?

 

Ei, vaan tämä nainen (jonka lautaselta sorkin lounasmaistiaisia, koska äidit nyt vaan antaa sun syödä puolet annoksestaan mukisematta.)

Mun äiti. Joka pakattiin siis mukaan lapsenvahdiksi majoitusta ja satunnaisia kakkupaloja vastaan. (Tarkoitus kyllä oli, että minä maksan kaikki ruoat, mutta te tiiätte äidit: ne lykkää hössöttäen jotain seteliä kouraan harva se hetki, kun eivät kuitenkaan osaa heittäytyä ihan hemmoteltaviksi.) Ollaan tätä konseptia ennenkin hyödynnetty, mutta tällä kertaa se toimi erityisen hyvin: lapset ovat nyt niin isoja, että ei tarvinnut enää olla sydän syrjällään ravintolassa ja vilkuilla puhelinta ja pelätä pahinta ("mitä jos se itkee siellä ko-ko a-jan"). Jopa kitinäkalle extraordinaire, herra Uljas, vilkutti ihan tyytyväisenä, kun lähdimme iltareissuillemme. Se vapautti: täähän onnistuu! Saimme siis luksustella ihan kaksin pitkin kaupunkia ja illallistaa rauhassa miettimättä, saako joku hermoromahduksen, väsymyshuutokohtauksen tai muita lapsille tyypillisiä ravintolareaktioita illallisaikaan. (Kyllä, liputan yhä lasten kanssa ravintoloissa käymisen puolesta, mutta onhan se nyt eri asia.)

Ennen matkaa ennustin synkkänä ystävilleni, että hennoisimme irtautua pirpanoista ehkä kerran, korkeintaan kahdesti viikon aikana. Vielä mitä! Olimme syömässä joka iltana paitsi yhtenä. Noilta reissuilta jäi takataskuun hyviä raflasuosituksiakin, esimerkiksi elämäni italialaisten ravintelien listalle yltänyt Koevet -- mieletön ruoka mielettömän symppiksessä miljöössä. Pieni, pimeä paikka piilossa hiljaisella kadulla. Sopivasti nuhjuisa, ältsin laadukas. Ruoka sai meidät vain tuijottamaan toisiamme epäuskoisina. Ei tää voi olla näin hyvää. Varsin symppis oli myös hollantilaista perinnesafkaa tarjoillut Moeders, jossa söimme maan kansallisruokaa stamppottia (perunamuusia höystein: lehtikaaliperunamuusia, porkkanaperunamuusia, hapankaaliperunamuusia..) ja vauvan pään kokoisia lihapullia sekä speculaas-maustekeksimuruilla maustettua jätskiä, oijoi.

Taivaallisinta oli kuitenkin käppäillä käsi kädessä liplattavain kanaalien varsia pimeässä kevätillassa, ylitellä kauniita kaarisiltoja, kurkistella idyllisiin koteihin (amsterdamilaiset = yhä maailman tyylikkäintä sakkia) ja pälättää kerrankin ajan kanssa. Tuijottaa rauhassa kumppaniaan pöydän toisella puolen ja kuunnella mitä se puhuu. Nähdä se taas erillisenä, aikuisena ihmisenä. Ei vain lastesi isänä. Poikaystävänä!

Tiedän, kuulostaa toisessa elämäntilanteessa olevalle absurdilta. Meille se oli luksusta, vaikka ollaanhan me kotonakin kaksistaan joka ilta, kun lapset menevät nukkumaan. Loma, vapaus ja hullaannuttava vieras kaupunki ovat kuitenkin ihan eri juttu ja setting kuin ne pari tuntia, jotka jaksaa arki-iltana valvoa sohvalla yhdessä. Silloin kuunnellaan vain Neil Patrick Harrisin naisvihaista läppää (How I Met Your Mother -harrastus on vihdoin aloitettu) ja hiplataan zombieina Apple-tuotteita. Aina ei pysty muuhun. Mutta nyt. Nyt muisti taas, että jessus, tää yhteys ton tyypin kanssa, ja nää yhteiset hetket, kun katsotaan ikkunaruudun läpi maailman kauneimman kaljakuppilan Het Papeneilandin katosta ryöppyävää valosarjaröykkiötä ja vieressä unisina kelluvia Brouwersgrachtin vanhoja laivoja ja toinen tokaisee haltioituneena:  "Vaikka mentäis mihin, paratiisisaarelle Karibialle tai Kuuhun, missään ei voisi olla kauniimpaa maisemaa, ei koskaan." Ja toinen vastaa saman tien: "Ei niin. Ei vaan vois." On samat unelmat ja samat onnellistuttavat jutut. Sama aaltopituus ja polku. Takana ja edessä. Vähänkö kaunista!

 

Mmmmutta anteeksi tuota tuota hei! Mun piti puhua äidistäni! Mutsi mutsi, tuo tunnin välein kofeiinikupillista vaativa, aamuisin hilloleipiä syövä, touhukas, sopivassa suhteessa raivostuttava ja rakastettava olento. Joka aateloi matkamme. Sanoin menomatkalla lentokoneessa ääneen, että en aio riidellä sun kanssa koko matkan aikana. Se oli minulta aika paljon, koska olen ihan klassinen teiniregressiotapaus, joka raivoaa keuhkojensa täydeltä vanhemmilleen, kun ensimmäinen yhteinen tunti on kulunut. Nyt pyristelin taipumustani vastaan - ihan onnistuneesti. Eikä ollut ollenkaan hullumpaa. Ja onhan se nyt hienoa, että on näin skarppi, topakka, ihana äiskä, joka lähtee mukaan ja tahtoo auttaa. Kiitos, kiitos, kiitos.

* Mutta let's face it: ne sitruunaviipaleilla ryyditetyt Hoegaarden-tuopposet olivat melkein parasta.

Share
Ladataan...

Pages