Bjyytiful bodi!

Laura loves

Mutsit alko strippaan, mahtava ja törkeen hotti Minttu etunenässä. Siinä vaiheessa, kun lapsuusbestis eli vähintään yhtä hottis Riikka viskasi kuteet nurkkaan, aloin vakavasti harkita. Ja kun Kaisukin sitten hillui bileissä liki nakuna, Riimanni repi kledjut yltään sekunnissa. Kiitos ja anteeksi!

Siinä missä A Beautiful Body -haaste on poikinut roppakaupalla taitavasti valaistuja, huolella sommiteltuja, tyylikkäitä mustavalkokuvia kauniista naisista, ajattelin toteuttaa oman fotoni taattuun Lauralovestyyliin. Kun muu perhe lähti pyöräretkelle (laatikkopyörä tuli, iih!), minä jäin "tekemään töitä". Eli riisuuduin, asetin läppärin ikkunalaudalle ja painoin snäp-nappulaa. Kuva tuli. 

Sinänsä en ole ykköskandidaatti vastaamaan tähän haasteeseen. Minusta on hieman syrjivää, että kyse on äitien kehoproggiksesta. Kyllä jokaisella on erityinen suhde kehoonsa, vaikkei olisikaan kantanut sisällään beibejä ja punnertanut niitä ulos vaginastaan. Omat, järin huomaamattomat raskausarpeni hankin jo teini-iässä, kun en enää yhtäkkiä ollutkaan salamannopealla aineenvaihdunnalla siunattu ikiriuku (ja tietysti joka ikisen miespuolisen luokkatoverin sanoin lauta), vaan omppuvartaloinen neitokainen. Raskauskiloja keräsin kummassakin raskaudessa lähes 20, mutta kuten olen ennenkin kertonut, niillä ei ollut tekemistä vauvojen vaan Taffel-tuotteiden kanssa. Vaikka olen fiilistelijä Jumalan armosta, synnytykseen suhtaudun sangen proosallisesti: en ole koskaan osannut pitää kykyäni synnyttää mitenkään ihmeellisenä - kuten en pidä kykyäni hengittää tai nielläkään (toki noitakin kumpaakin voisi arvostaa) - vaan ihan luonnollisena ihmiskehon toimintamallina. Ei synnyttänyt vaatinut mitään taitoa - se vain tapahtui.

Olen elävä esimerkki siitä, että perusta kroppaidentiteetille luodaan jo varhain. Koska keikuin peruskouluvuoteni lievän alipainon rajoilla, olen mieltänyt itseni pysyvästi laihaksi ihmiseksi. Kun näen valokuvan itsestäni, tajuan, että kas, olenkin lievästi ylipainoinen. Kun saunon kavereiden kanssa tai kuntosalilla tajuan, että kas, olenkin usein joukon suurin, en pienin. (Äh, nyt kumosin senkin myytin, ettei kukaan katsele toisiaan saunassa tai pukuhuoneessa. En minä ainakaan ole mitään huomaamatta. Tarkkailu on työtäni.) Hämmästyn siis jatkuvasti siitä, että olen nykyään pikkuisen pläski. Huomaan silti olevani jotenkin armollinen itseäni kohtaan: niin niin, sähän olet siis oikeasti laiha, ihan kohta sä oot taas laiha, juu juu. Mitä pimeää itsepetosta - mutta ainakin olen sen johdosta astetta tyytyväisempi yli satasenttisen (riskiraja!) non-vyötäröni kanssa kuin liikakilojaan vuosikymmenet masennellut henkilö. Mutta myönnettäköön siis: ihan mieluusti olisin hoikempikin keskivartalon kohdalta. Mutta hyvin menee näinkin.

Jos nyt äitivinkkelistä vielä kysymystä puntaroidaan, olisi tietysti kivaa, jos olisi jemmassa jokin liikuttava anekdootti siitä, miten poikani puristelee ihrojani ja kertoo, miten ihanan pehmeä ja pullava olen. Tosiasiassa lapseni eivät kuitenkaan ole koskaan kommentoineet tai noteeranneet ruumiinmuotoani millään tavalla. Sehän se hienointa kai onkin: heillä ei ole vielä mitään käsitystä siitä, mitä on yli-, ali- tai normaalipaino, heitä ei kiinnosta painiiko heidän kanssaan matolla nelkyt- vai satanelkytkiloinen toveri, kunhan painii. (Rintojeni toimintaan kumpikin on toki ollut erinomaisen tyytyväinen ja halunnut helliä noita kapistuksia päivin öin -- erityisesti öin..)

Lopuksi haluaisin kertoa, että minulla ei ole mitään tekosyitä sille, että tatuointini näyttävät kärpäsenpaskoilta. Lisäksi tulee kirjata jälkipolville ylös, että että minulla on erinomaisen ihanat sääret, jotka valitettavasti eivät mahtuneet kuvaan.

Share

Kommentit

Liljainen (Ei varmistettu)

Heiii, täällä toinen laiheliini pullerossa kropassa! Oon ollu aina alipainoinen (en tehnyt yhtään mitään muuta ku luin, luin ja luin. Oon satavarma että mun vilkas aivotoiminta kulutti kaikki ne syömiset...) ja tässä kolmekymppiä lähestyessä pikkuhiljaa kerännyt niitä kiloja, mutta pää on edelleen alipainoinen-asetuksella. Takuun sen hetkittäin kun katson vaatteideni kokolappuja ja kun sovituskopissa tajuan, että ei tää mekko käynytkään omppuvartaloiselle. Pari viikkoa sitten sukulainen tuijottelisin mun mahaa ja pohti ääneen, että onko sieltä toinen lapsi tulossa. Ei ole. Toisaalta mietin välillä että tarttis tehdä kiloille jotain mut kun suurimman osan ajasta pidän itsestäni, ni njääääh. Syöminen on kivempaa ja kuitenkin liikun paljon enkä ole muuten huonokuntoinen niin olkoon. Aina voin korostaa nilkkoja ja ranteita :D

Riikka - Hunajaista (Ei varmistettu) http://hunajaista.bellablogit.fi

Kuules Laura, täällä huutelee suklaaseen addiktoitunut lapsuusajanbestis...(syön suklaata tälläkin hetkellä vaikka poljin juuri 20 kilsaa pyörällä). Jos ei elämästä ja ruoasta nauti niin on se väärin, kiloja ehtii karistella myöhemminkin. Kuten nyt yritän. Viisi vuotta synnytyksestä kai siihen meni, että alkoi hälytyskellot soimaan, asialle voisi tehdäkin jotain muutakin kuin murehtia.

Kesän ajan oon tutkiskellut itseäni enemmän kuin koskaan, hyvässä valossa. Mennyt pylly pystyssä marjapuskissa ja maha lepattaen hyppinyt mökillä uimaan nakuna. Tässä sitä vähitellen huomaa viihtyvänsä itsensä kanssa, kovaa työtä sen eteen on tehty...ja siis nyt se kai tuottaa hedelmää. Ellen ala taas tankkaamaan talvea varten lämmikettä.

Ei oo helppoo olla nainen: tunteisiin, väsymykseen, vitutukseen, mihin vaan on kiva syödä :D Olisi kiva myös näyttää treenatulta, ruskettuneelta ja hoikalta...mutta ensin syön tämän suklaalevyn ;)

Olet kyllä valtavan kaunis nainen ja aina olen sun sääriäsi ihaillut kuvista. <3

Kanelibasilika

Ihanan tavallisesti kerrottu :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihan kiva, jos tää haaste saa naiset olemaan enemmän sinut oman vartalonsa kanssa, mutta pakko kysyä, että koskeeko tämä vaan niitä naisia, joilla ei täydellistä kehoa ole? Entä jos äiti jumalaisten vatsalihastensa ja täydellisen peppunsa kanssa iskee kehostaan kuvan internetiin? Onko kyseessä sitten kauneusihanteiden uhri, jonka pitäisi nyt syödä sitä suklaata että tulee pari vatsamakkaraa?

Milka Rantamo
Olennaisuuksia

Magicpoksin Maj julkaisi omat kuvansa ja heti tuli kommenttiboksissa kuivaa siitä että se on liian kaunis/hyväkroppainen/täydellinen osallistumaan haasteeseen. Ehkäpä ajatus olikin nimenomaan siinä diversiteetissä joka on äitikunta. Että olit millanen vaan ni aina kelpaa. :)

laurafree
Laura loves

Öhöm. Kerroitko juuri minulle, että minulla ei ole täydellistä vartaloa? Musta tämän haasteen pointti on se, että jokaisella on ihan yhtä täydellinen vartalo. Ja jatka klikkailua: mä ainakin oon nähnyt miljoonaa kuvaa ihan supertimmeistä äideistä tän haasteen tiimoilta. 

Milka Rantamo
Olennaisuuksia

Ahhahahaha!! Ihan paras tällainen postaus jonka olen lukenut! Perna repes viimeistään Taffel-tuotteiden kohdalla :D 

Sitten bongasin hienon pointin, jota en ite oo ees tullu ajatelleeks! Se, että oon ala-asteella ollu niiiin alipainonen, että se tuntu olevan ongelma kaikille muille paitsi mulle, ihan varmasti vaikuttaa siihen miten nään itteni peilistä! Muistan yhden illan joskus ehkä seiskaluokalla, kun oon menny suihkuun ja peilannu itseäni alasti (tyypillistä, kaikki heijastavat pinnat jne..) ja miettiny et "onneks en oo lihava, ja ONNEKS musta ei koskaan tuu lihavaa" ja ollu hirveen tyytyväinen itteeni. 

Nyt kun katon peilistä tätä melkein kaheskytkiloista vartaloa niin en jotenki osaa inhota/hävetä sitä, koska sisällä asuu se sama ripakinttuinen esiteini, jota mummo sanoi heinäsirkaksi! Vaikka selkeästi tiedostan ne paikat mitkä on rempallaan, niin silti osaan asetella itteni siihen peilin eteen niin, että ne parhaat puolet korostuu. Vasta tosiaan valokuvista nään sen totuuden, ja se kyllä viiltää aina ja syvältä :D

Samalla nyt kun oon treenannu jonkun verran, ja lihakset alkaa piirtyä vähän selkeämmin kaiken tän "pehmeyden" alta, oon huomannu että salillakin tykkään tuijottaa itteäni peilistä ja nähdä kuinka keho työskentelee ja hiki valuu! Call me what you will, mutta mieluummin näin kun että ajattelisin olevani ällöttävä ja epäkelpo...

oho, tulipas avauduttua.. Hieno teksti sulta, ja I would kill for those legs <3

Eeva Kolu

Laura tää oli aivan ihana :D

mulla on sama juttu mutta päinvastoin. Koska olin ala-asteella kaikkia muita (myös poikia) päätä pidempi, ajattelin olevani iso=lihava. Tosiasiassa olin 24-vuotiaaksi tosi hoikka, monessa vaiheessa alipainoinen, ja oon tajunnut sen vasta nyt nähtyäni vanhoja valokuvia. Sit kun iän karttuessa kiloja tuli 20 lisää en edes tajunut lihoneeni, koska ajatuksissani olin aina ollut lihava. Miten voikin ihmisen mieli ja silmät huijata!

Kadonneet Tytöt

Sinä olet kaunis ja ROHKEA!! <3

Hertta
Lilou's Crush

Oot ihana.

phocahispida

Mietin omassa jutussani suhdettani kehoon. Ja oivalsin että keho on minulle ennen kaikkea paikka olla ja väline. Ei väline muiden miellyttämiseen, suosion hakemiseen, seuran saamiseen tai muuhunkaan, mihin (naisen?) kehon välinearvo usein liitetään vaan asioiden tekemiseen.

Istumiseen auringonlaskua katsomassa, seksin harrastamiseen, juoksemiseen, pesäpallon pelaamiseen, lapsen kanssa riehumiseen... Kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Ja tekemisen ja kykenemisen kautta olen rakentanut kehonkuvaani. Harmi vaan, että olen auttamattoman kömpelä ja jähmeä, ollut lapsesta asti. Siksi olen vasta aikuisiällä alkanut pitää kehostani, kun akuutein tarve pärjätä liikuntatunnilla ja olla putoamatta telinevoimistelussa niskoilleen on väistynyt. 

Mutta allekirjoitan tosiaan täysin tuon, että kehonkuvan perusteet luodaan jo varhaislapsuudessa ja niinä piinaavina (esi)teinivuosina!

http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/07/31/tassa-kehossa-naissa-nahoissa/

ekoemo
ekoemo

Tosi tutun oloista pohdintaa. Symppis teksti :)

Papun buduaari

Aivan mahtava :) ja hirrveen tutun kuuloista... Varsinkin kun pikkuhiljaa tai jopa yhtäkkiä valaistuu ja tajuaa että onkin... pikkuisen pläski, noh pianhan minäkin laihdutan ;) ehkä ens viikolla alkaa... Ensin kun on meinaan runebergin päivät ja muut ;) no huomenna on aina hyvä päivä alottaa.

Kommentoi