Happea!

Ladataan...
Laura loves

Tammikuu tuntuu loputtoman pitkältä. Joulun vähäinenkin taika on ollut jo aikapäiviä tipotiessään. Meitä odottaa viikon kuluttua ihana parin yön minibreikki luksusmökissä Ahvenanmaalla. Se on ainoa asia, jonka voimalla olen porskuttanut koko loputtoman kuun. Liikuntaharrastuksen elvyttäminenkin auttaa. Mutta näistä huolimatta: väsyttää. Fyysisesti. Henkisesti.

Onneksi väsymys on eri asia kuin masennus. Olen koko ajan onnellinen siitä, että tiedän tämän olevan vain vaihe. Mutta miten kummallinen vaihe! Luen häkeltyneenä blogeista, kuinka ihmiset viettävät koko päivän viltin alla kirjan kanssa. Tai katsovat jonain päivänä kolme elokuvaa putkeen. Tottahan minäkin tein tuollaista joskus, ja kuitenkin tällä hetkellä koko konsepti tuntuu aivan absurdilta, niin kaukaiselta, niin tavattomalta luksukselta. Että noin voi tehdä. Päättää vain jonain aamuna, että nyt haen kaupasta skumppaa ja juustoja ja pinon naistenlehtiä, ja kuhertelen niiden kanssa koko päivän täydessä hiljaisuudessa.

Jos olet sellaisessa elämänvaiheessa ja -tilanteessa, ota siitä kaikki irti. Ja kuitenkin: tiedän, ettei sitä voi arvostaa niin täydellisesti, jos kyseessä on itsestäänselvyys. Perinteinen you don't know what you've got 'til it's gone. Nyt mietin esimerkiksi päivittäin, miksi en hyödyntänyt sitä tilannetta, kun minulla oli yksi iso lapsi ja olisin voinut lähteä vaikka viikoksi yksin Japaniin. Tai viikonlopuksi kylpylään ilman perhettä. Tai mitä vaan. (Totuuden nimissä teinhän minä kaikenlaista: olin monella monen yön työreissuilla ihanissa paikoissa, tyttöystävien kanssa hankolaisessa huvilassa, ties mitä, mutta silti tästä nykyhetken vinkkelistä en tarpeeksi. Ja valtaosa noista jutuista liittyi työhön.)

En ole mitenkään katkera. Nyt on näin. Vuoden päästä on eri tavalla. Toki olisi astetta antoisampaa elää vahvemmin hetkessä ja ottaa kaikki irti siitä, mitä juuri tämä päivä on: en koskaan enää tule kokemaan päiviä ihan pienen vauvan äitinä. Mutta olen aina ollut sitku-ihminen, joka suunnittelee seuraavan vuoden matkoja ja bileitä, ja se tuo minulle onnea. (Olen yrittänyt muuttua, mutta tuo piirre on minussa äärimmäisen syvällä.)

Eikä tilanne ole toivoton, sillä olen tokan lapsen kohdalla parempi irtiotoissa. Olin somassa huppelissa eräissä pikkujouluissa kokonaiset kolme tuntia (aplodit minulle!), kun Uljas oli kuusiviikkoinen. Koko tämän kuun olen käynyt kolmesti viikossa jumpassa. Olemme lanseeranneet rakkaiden naisten kanssa perjantaiviiniperinteen ja kumonneet cavaa Pinellassa ja rieslingiä E. Ekblomilla. Kyllä tää tästä.

Happea.

 

(Kumpikin kuva nuorilta, viattomilta, kiireettömiltä vuosilta ennen lapsia.)

Share

Kommentit

Emma

Aplodeja!

Mä mietin tuota hetkessä elämistä versus tulevaisuuden mielipuolista suunnittelua just eilen bussissa matkalla töihin, siinä kauppatorin laidalla. Kelasin että mitäs hittoa, on aivan ookoo kiherrellä tulevissa viikonlopuissa, juhlissa, matkoissa ja hetkissä, kun saan siitä niin paljon iloa nykyhetkeen. Se innostuminen ja malttamattomuus on just sitä, mitä mä oon! Ilman sekopäistä fiilistelyä ja tärisevää innostusta - joka, myönnän, toki voi toisinaan olla varsinkin ulkopuoliselle raivostuttavaa kärsimättömyyttäkin, sori vaan kamut! - tuntuis olo ihan muulta kuin itseltäni. 

Ei sitä omaa aikaa todellakaan osaa arvostaa ennen kuin sen "menettää" :D Nyt lapsen myötä ymmärrän sen itsekkin!

iitukka

Juuri samoja ajatuksia täälläkin. Kristaliina kirjoitti Puutalobabyssa (linkkaisin tähän jos ei olis tällainen älypuhelin, jolla pelkkä kommentin kirjoittaminen on OPERAATIO) hetkessä elämisestä, ja kuinka onni on tässä nyt. Ihailen ihmisiä, jotka pystyy sellaiseen ajatteluun, kun en itse osaa olla yhtään sellainen. Toisen lapsen synnyttyä odotin, että eka vuosi menisi äkkiä, koska sehän se pahin on. Ja näin onkin, mutta nyt kun vauva on 10 kk, odotan, että menis seuraavat kolme vuotta äkkiä, koska sitten se vasta helppoa onkin! :D Vaikka eihän se tietenkään näin mene, mutta nyt vaan tuntuu siltä, kun tätä vauvavaihetta on elänyt ensimmäisen ja sitten toisen lapsen kanssa lähes taukoamatta kaksi ja puoli vuotta. Ja juu, jumppa on täälläkin nykyelämän pelastus ja henkireikä!

larppa (Ei varmistettu)

Miten jaksaa aikuinen ihminen aina valittaa??

Itsehän olet lapsesi hommannut! En muutenkaan ymmärrä tuollasta hifistelyä että leikitään olevansa vähän parempia ihmisiä kun muut ja litkitään viiniä yksin iltaisin ja ystäväporukalla ja on lapsia. Kyllä, irtiottoja on mukava tehdä välillä mutta miksi tehdä lapsia jos niiden kanssa elämisen kokee niin vaikeaksi eikä heidän kanssa halua viettää jokaista hetkeään.

Itse nautin lasteni kanssa olemisesta suunnattomasti ja nyt kun he ovat pieniä haluan antaa heille kaiken sen ajan minkä vain voin. Minulla on koko loppuikä sitten itselleni.

laurafree
Laura loves

Emma, ylävitonen! Niin just!

Papyli, niin se on. (Tosin niinhän se on kaikessa muussakin: ei opiskelijana osaa arvostaa sitä vapaa-ajan määrää ennen kuin siirtyy työelämään, jne.)

iitukka, juuri viimeisimmässä viini-iltamassa (joiden kesto siis pari tuntia, moraalinvartijoille tiedoksi! viittaan seuraavaan kommentoijaan, hra/rva larppaan) - jonka osallistujat koostuivat vain pienten lasten äideistä - tuli puheeksi, että mä pidän helppousrajana vuoden ikää, ystäväni - jonka lapset taas ovat jo hieman vanhemmat - taas kolmea vuotta. Ilmeisesti se raja siirtyy koko ajan eteenpäin :D Mutta jossain vaiheessa on sitten ainakin tosi helppoa. Ehkä sitten kun lapset on 42 ja 44?

larppa, miten viinin juominen ystäväporukalla on "vähän paremman ihmisen leikkimistä" tai hifistelyä? :D Ei mene jakeluun. Mutta samaa mieltä, irtiottoja on mukava tehdä välillä. Lasten (varsinkin vauvan) kanssa kuitenkin vietetään aikaa intensiivisesti kellon ympäri. En minä nauti minkään tekemisestä kellon ympäri, viikosta toiseen. Mielestäni ajatus siitä, että joku haluaa viettää jokaisen hetken lapsensa kanssa on pelottava ja jopa vahingollinen sekä vanhemmalle että lapselle. Nautin myös suunnattomasti lasten kanssa olemisesta, mutta nautin suunnattomasti aika paljon muustakin. En sullo lasten takia muuta elämääni kellariin useaksi vuodeksi, vaikka monesta menosta karsinkin. Se ei tekisi hyvää kellekään.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hieman joudun komppaamaan larppaa. Kyseessä on mielestäni niin mitätön ongelma, että meinaa iltatee mennä väärään kurkkuun. Voipi olla kliseistä, mutta uskotko kuinka moni olisi ikionnellinen, jos ylipäätänsä voisi saada lapsia? Ja vielä terveitä? Ja vielä useamman kuin yhden? Eikä kaikilla ole ystäviä tai muuta tukiverkkoa, että olisi edes mahdollista käydä äitinä olemisen ohella hieman kilistelemässä kuohuvaa ja hiprakoitumassa pikkujouluissa. Tai rahaa lähteä lukusmökkeilemään lasten kanssa. Tai tai tai.

En oikein osaa suoda empatiaa, koska olen sitä mieltä, että jos lapsia tietentahtoen hankkii, on turha valittaa. Jos hankkii kaksi, on turha valittaa että niitä on kaksi. Kukaan kun ei pakota! Jos probleema on se, että "voi kun en pysty nyt lähtemään ex-tempore Japaniin, kun on lapsia", ovat ongelmat jopa nolostuttavan pienet. Tiedän, että jokaisella on oma ongelma-asteikkonsa, mutta silti...

annim (Ei varmistettu)

Edelliset kommentoijat: mitä hittoa! Jos ihminen on itse esimerkiksi itse valinnut työnsä (niinkuin aika monet meistä varmaan!), eikö silloin koskaan saa esimerkiksi haikailla opiskeluaikojensa vapautta?! Jos ei ole syöpäsairas ja rutiköyhä, onko täysin kiellettyä sanoa että helkkari kun väsyttää, miksei ole jo viikonloppu, jne. jne. - onko tämä sitten heti kiittämättömyyden huippu?!

Hienoa tietää, että maailmassa on KAIKKEEN ELÄMÄSSÄÄN tyytyväisiä tyyppejä. Tsaisös, relatkaa.

Rock on, Laura. Yritän itse epätoivoisesti nauttia while it lasts, mutta kuten sanoit, onhan se hankalaa, kun ei ole sitä vertailukohtaa!

viva la anteeksi

Sinänsä oli maailman paras idea alkaa opiskelemaan uudestaan, miten älyttömän siistiä ku on näin paljon vapaata!! Vaikka sitä palkkaa kyllä aina välistä kaipaakin.

Ja mä toivon, että larppa on trolli eikä kukaan oikeesti huutele tollasia älyttömyyksiä.

laurafree
Laura loves

Öy nöyyyyy. Kun ei valita sitä, että minulla on lapsia. Olen ne lapset halunnut. Valitan sitä väsymystä, johon ihmiskeho ja -mieli ajautuvat, kun on herännyt tunnin välein 3 kuukautta putkeen. Sitä sitovuutta, joka liittyy vauvavuoteen. Pelkästään ex tempore -Japaninmatka ei ole mahdoton konsepti, myös ex tempore -matka postilaatikolle tai suihkuun on. Minun on erittäin vaikea tottua ja sopeutua siihen -- kuten tietääkseni aika monen muunkin.

Ja tuo on nyt aika klassikko, ettei saisi valittaa mistään, kun jollain on joku asia vielä huonommin. Saman tien voisi poistaa jokaisen blogin verkosta ja samaan syssyyn äänihuulet 99% länsimaisista ihmisistä (ei niin huono idea välttämättä). En tietenkään voi purnata siitä, että sain pakastepihvin Amarillossa, koska afrikkalaisilla lapsilla ei ole ruokaa. En tietenkään voi valittaa hengitystilan puutetta, koska en ole yksinhuoltaja ja koska minulla on varaa vuokrata mökki, jolle lähden harjoittamaan tätä non-stop-tunninväleinheräilyä. Mitääh? Ei se valitettavasti mene niin.

Tuolla yllä korostan, etten ole masentunut tai pettynyt elämääni, päinvastoin -- olen naurettavan, ällöttävä tyytyväinen -- vaan että elän intensiivistä vaihetta, vauvavuotta. Se ei ole kaikkien mieliaikaa, sori äitimyytin suojelijat. Onneksi lapset hankitaan koko loppuelämäksi -- vauvaosuus kestää sen 12 kuukautta. Sen jälkeiset vuosikymmenet ovat se mun juttu!

Jos tahdotte lukea blogia, jossa kellitään vauvapumpulissa ja koetaan pikkupalleron ensimmäinen elinvuosi äitiyden omimmaksi osa-alueeksi (varmasti sellaisia on hurja määrä), tämä on niin väärä osoite kuin olla ja voi (eikö tämä tosiaan ole käynyt aiemmin ilmi?).

Kympin joukko

Jee, kiitos Laura. Huomaan jälleen kerran olevani palstallasi juuri oikeassa osoitteessa. 2,5 kk vauvan  äitinä olen useat kerrat samaistunut näihin sun juttuihin ja kokenut helpotusta siitä, etten ole ainut joka ei fanita vauva-aikaa eikä  puhku vauvaeuforiaa. Uskon niin ikään, että tulevat vuosikymmenet ovat se minun juttuni, enkä oikein osaa potea siitä huonoa omaatuntoa.

Kiitos blogistasi, olet ässä. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mie näkisin niin, että Amarillon pakastepihvistä, lapsien olemassaolosta jne valittaminen on sinänsä turhaa, koska aina voi mennä muualle kuin Amarilloon ja olla hankkimatta lapsia. Molemmat päätöset on tietentahtoen tehty. Miun logiikka on se, että miksi mennä Amarilloon kun voi mennä oikeaan ravintolaan. Ja on hieman marttyyrihenkistä mennä tietentahtoen Amarilloon ja valittaa siitä.

Mutta se on hyvä, että puhutaan siitä, että äitiys on muutakin kuin pumpulia, ja siitä ei kukaan voi aina nauttia. Ja jos niin väittää niin teskentelyksi sitä väitän. Aihe sinänsä ei ole mikään uusi tai kovinkaan hätkähdyttävä, ja myös siitä aiheesta löytyy aivan erinomaisia blogeja. Mutta mielestäni silti kiinnostava ja rehellinen postaus!

Suhtaudut melko nuivasti lukijoiden kommentteihin, tyyliin että menkää muualle lukemaan. Miust se on ihan kiva, että joku aihe herättää keskustelua ja itse ainakin sellaisia blogeista etsin, enkä vaan bloginpitäjän yksinpuhelua. Luulisi, että itsekin olet tyytyväinen kommentteihin, vaikka niissä eriäviä mielipiteitä joskus olisikin. Ilmeisesti lukijioilla ei ole oikeus kritisoida tai esittää eriäviä mielipiteitä, ilmeisesti vain "jaxuhaleja" yms kommentit ovat ok. Harmi, blogissasi on paljon kiinnostavia aiheita ja juttuja!

laurafree
Laura loves

No okei, Amarillo oli  huono esimerkki, koska sinne mennessään tietää, että saa paskaa.. (En ole siis käynyt Amarillossa vuosiin, heitin hatusta tuon vertauksen. Mutta jos menee vaikka - öö - Muruun ja saa huonoa ruokaa. Valittaisin kyllä, vaikka afrikkalaisilla lapsilla ei vieläkään olisi ruokaa. Valitus. Osa ihmiselämää, ellei ole zen-munkki. Ja tämä äitysahdistusaihe ei mielestäni ole mikään kovin pieni valituksen aihe, vaan siihen liittyvä ahdistushan on aika heviä sorttia. Iso aihe, iso ahdistus. Ei verrattavissa pakastepihviin tosiaan.)

Voin vannoa, että jos joku käyttää joskus termiä jaxuhali, huudan kovaäänisesti, että TUOSSA ON OVI! ÄLÄKÄ TULE TAKAISIN! Suhtaudun nuivasti nuiviin kommentteihin, komppaavat kommentit ovat ihan kivoja, mutta en ylipäätään ole ollenkaan kommenttiorientoitunut bloggaaja (anteeksi, en useinkaan vastaa niihin mitään, kun en ehdi/muista) -- minulle palsta on ennen kaikkea päiväkirja, ei niinkään vuorovaikutekanava -- vaikka onhan se toki väistämättä sitäkin, kun kommentointimahdollisuuden sallii. Esimerkiksi tuo larpan kommentti yllä on kuitenkin niin kuitenkin niin töykeä, etten ala laatimaan siihen mitään siloiteltua vastausta. Myös salonkikelpoiset bloggaajat ja kommentteihin vastaajat toisissa osoitteissa. Oon aika nuiva ja takakireä (myös etukireä) ihminen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Heh, no joo. Mie myönnän, että larppa olisi kyllä voinut esittää asian toisella tavalla. Ja töykeys ei ole sallittua kommentoijilta, siitä olen samaa mieltä, niihin ei tarvitse vastata kohteliaasti.

No omapahan on mielipiteesi, jos et kommentteja halua. Voihan se olla, etten mie ymmärrä bloggaamisen perusajatusta, kun olen kuvitellut että päiväkirja on päiväkirja, mitä pidetään itselle ja blogi on itsensä lisäksi myös muille. Mutta ollaan sitten jatkossa suu supussa =X.

laurafree
Laura loves

Eiku kyllä se oon minä, joka ei oo ymmärtänyt bloggaamisen perusajatusta :D Tai olen sen osuuden tajunnut, että jaetaan muille, mutta en jaa muille herättääkseni keskustelua. Viittaan siis viesti osaan "Luulisi, että itsekin olet tyytyväinen kommentteihin", joka kuulostaa siltä, että bloggaajan toive on kerätä mahdollisimman paljon kommentteja jollakin raflaavalla postauksella. Se ei ole koskaan tarkoitukseni. Minulle on ihan yksi ja sama, tuleeko postaukseen 1 vai 100 kommenttia. Sinänsä olen aivan ulkona tästä blogimaailmasta ja näen tämän hieman harhaisesti juuri päiväkirjana.

En silti pane pahakseni kommenteista, tietenkään. Onhan niitä kiva lukea! Ja ne saavat olla miten kriittisiä hyvänsä, kunhan ovat sivistyneesti/asiallisesti muotoiltuja. Keskustelen esimerkiksi älyttömän mielelläni äitien kanssa, jotka rakastavat aivan huurupäisinä pikkuvauvoja ja vauva-aikaa! Se on niin jännää ja kiehtovaa. Voin siis ihan hyvin ymmärtää, että sellaisiakin ihmisiä on, vaikken itse kuulu tuohon kategoriaan. Mutta vastakkaisen mielipiteenkin voi muotoilla niin monella tavalla.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Voipi olla kliseistä, mutta uskotko kuinka moni olisi ikionnellinen, jos ylipäätänsä voisi saada lapsia? Ja vielä terveitä? Ja vielä useamman kuin yhden? Eikä kaikilla ole ystäviä tai muuta tukiverkkoa, että olisi edes mahdollista käydä äitinä olemisen ohella hieman kilistelemässä kuohuvaa ja hiprakoitumassa pikkujouluissa. Tai rahaa lähteä lukusmökkeilemään lasten kanssa. Tai tai tai."

Tämä on se juttu, joka minua jaksaa kerta toisensa jälkeen ihmetyttää. Se, ettei saa olla jotain mieltä tai ainakaan tuoda julki mielipidettään, koska joku toinen, tuntematon jossain, elämääsi hyvin vähän jos ollenkaan liittyvä henkilö saattaa siitä pahastua. Se tuskin on minun vikani, että on ihmisiä jotka kärsivät lapsettomuudesta. Tai eivät ole unelma-ammatissaan, asu hyvien kulkuyhteyksien varrella, saa toteuttaa unelmaansa, ovat elämäänsä tyytymättömiä jne.

Saimme esikoislapsemme ns. pyytämättä ja yllättäin. Lähipiiriini kuulunut ihminen katkaisi välinsä minuun, koska ei kuulemma ollut oikein, että me saimme lapsen, kun emme olleet sitä yrittäneet. Minä en ole tähän päivään asti keksinyt vastata kyseiselle henkilölle mitään, neljä vuotta olen miettinyt mitä tekemistä minulla on hänen lapsettomuutensa kanssa.

Yksilöiden ongelmat ja murheet ovat aina sidoksissa ympäristöön. Niin paljon kuin lastani rakastankin, eli yli kaiken, olen toisinaan väsynyt, töiden kuormittama ja ärtynyt. Enkä piru vie suostu tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että olen väsynyt vaikka lapseni on terve ja sänkyni ehjä. Enkä siitä, että työni toisinaan stressaa, vaikka olenkin jonkinlaisessa kutsumustyössä. En myöskään tunne vieväni keneltäkään mitään tai olevani itsekäs, jos käytän hyväkseni toimivaa tukiverkostoani ja itse ansaitsemillani rahoillani juon pullon viiniä hyvässä seurassa ja nauran ääneen.

En tiedä onko marttyyrius-kateus-kompleksi vain meidän suloisen Suomenmaan asukkaiden erityispiirre, vai onko tämä joku kaiken maankuoren kattava ilmiö. Piittaamattomuus on eri asia ja se on kuin syöpä, mutta omasta elämästä nauttiminen, sen tarkastelu ja tunnustelu, rehellinen itsereflektointi ei vahingoita ketään. Lapsien rakastaminen, läsnäolo, rakkaus, huolenpito ja välittäminen eivät kärsi millään tapaa siitä, että äiti on oikea ihminen oikeine ja oikeutettuine tunteineen.

Huh.

Vierailija (Ei varmistettu)

Samaa mieltä, itsereflektointi on sallittua ja jopa toivottavaa. Ja muut varmasti saavat vertaistuellista hyötyäkin lukiessaan muiden tunnoista. Ehdottomasti äiditkin ovat oikeutettuja kaikkiin tunteisiin. Kertakaikkisen outoa tuo sinun läheisesi käytös, eihän hänen lapsettomuutensa ole sinun vikasi! Ja muutenkin harmittaa sellainen hyssyttely, etteivät äidit saisi rehellisesti kertoa esim. väsymyksestään, vaan pitäisi olla aina niin onnellista. Nykyään taitaa olla jopa hieman mediaseksikästä olla ns. huono äiti ja panostaa uraan ja tuoda näitä fiiliksiä julki. Tuli mieleeni esimerkiksi Anna-Leena Härkösen tuorein kirja.

Mutta voiko joku rehellisesti väittää, ettei koskaan olisi tullut fiilistä, että mitä sinä siinä valitat. Minä ainakin kieriskelin niissä tunteissa, kun läheiseni sairastui vakavasti ja kun toisen läheiseni lapsi kuoli. Vitutti suunnattomasti kun samaan aikaan tuttavani päivitteli elämänsä raskautta, koska lapsi oli flunssassa ja heidän piti viettää koko päivä sisällä. En tuntenut kateutta, vaan puhdasta ja aitoa vitutusta. Enkä todellakaan ajatellut, että se on jonkun vika, tuntui vaan epäreilulta. Missään nimessä en ajattele niin, että jos joku juo lasin viiniä hyvässä seurassa, nauttii elämästä jne, että se on epäreilua!

Asioilla on kaksi puolta!

larppa (Ei varmistettu)

Miksi minun pitäisi esittää asiani toisella tavalla?

Onko niin että vain "asiallisesti"/kiltisti/ystävällisesti kirjoitet kommentit ovat huomioitavia ja varteenotettavia?

Termini hifistely ei liity juuri kyseiseen tekstiin vaan kirjoituksiisi yleensä. Haluaisin nähdä sinut livenä koska sillon saisin oikean käsityksen visiostani että katsot "tavallisia" ihmisiä alaspäin. Ehkä se on vain kirjoitustyylisi mutta ei voi tietää.

laurafree
Laura loves

Vastaus ensimmäiseen kysymykseesi on toisella rivillä. Kyllä, vain asiallisesti kirjoitetut kommentit ovat huomioitavia ja varteenotettavia. Kyse on ihan normaaleista käytöstavoista, tiätkös. Et kai sä kadulla tulisi kommentoimaan siihen tyyliin, jolla täällä kirjoitat?

Mikä on tavallinen ihminen? Olenko epätavallinen ihminen?

Pistä meiliä, jos haluat tavata livenä! Sopii aivan hyvin. Tarjoan kahvit. Olen erittäin mukava ihminen :D

laurafree
Laura loves

Ai niin, ja Vierailija 22:43. "Mutta voiko joku rehellisesti väittää, ettei koskaan olisi tullut fiilistä, että mitä sinä siinä valitat?"

Ei tietenkään voi väittää, tottahan minäkin niin (useinkin) ajattelen. Varsinkin kun tämä maa on mielestäni täynnä turhasta valittajia. Nyt on toki käynyt ilmi, että muutaman lukijan mielestä olen itse tällainen henkilö (useammin minua syytetään överihehkuttamisesta ja yltiöpositiivisuudesta, mutta kai näitä voi olla samaan aikaankin..), eli joo, näkökulmasta riippuu. Ja sinun kommenttisihan oli nyt juuri sitä, mitä peräänkuulutettiin: sisältää kenties kriittisen pointin, mutta kauniisti ja kohteliaasti muotoiltuna. Jee!

Marile (Ei varmistettu)

Niin Larppa, muakin kiinnostaa: mikä on tavallinen ihminen?

Vierailija Maria (Ei varmistettu)

Elämä on mielestäni juuri sellaista, että välillä on mielettömän ihanaa, ja välillä kamalaa. Ei se mun mielestä ole valittamista jos sen toteaa ääneen (tai tässä tapauksessa kirjoittaa). Kyllä onnellinen ihminen voi olla välillä ahdistunut, pettynyt tai masentunutkin. En usko että on sellaista ihmistä olemassa joka olisi aivan koko ajan kiitollinen ja tyytyväinen kaikkeen. Työssäni olen tavannut paljon juuri pienten lasten/vauvojen vanhempia, jotka kokevat väsymystä ja pettymystä juuri väsymyksestä ja elämäntilanteen sitovuudesta johtuen. Silti useimmat ovat onnellisia! Ehkä elämäntaitoa on se, että osaa nauttia elämästä (ja tässä tapauksessa vauvasta) ajoittaisista negatiivisista tunteista huolimatta.

juno (Ei varmistettu) http://vaippakayrilla.blogspot.fi/

Mä ihmettelen sitä, että kun jokus facebookissa valitin aikoinani darraa, kaikki tsemppas ja komppas, mutta sit kun valitin että itkettää, kun vauva ei nuku, oli vastaus että iteppä hankit (tai että eka vuosi on paskin, kyl se siitä). Niin kyl hankin sen krapulankin.

Kyllä se niin on, että kaikenlaiset ekan maailman ongelmat jengiä ärsyttää, mutta ei mikään niin paljon kuin äiti, joka ei jaksa.

Ja luppohetkinäni haaveilen päiväkännistä, jonain kirkkaana ja raikkaana kevätpäivänä.

jaanakatariina (Ei varmistettu)

Laura ihanaa kun uskallat sanoa niinkuin asiat on, koruttoman todellista =) Kuitenkin tuosta kaikesta huokuu onnellisuus! Ei noin suoraan voi kirjoittaa kuin vain onnellinen ihminen. Tykkäsin tästä jutusta mielettömästi!
Melkein yhtä paljon kuin reilu vuosi takaperin, kuvailit niin hienosti syksyä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Happea katkerilta kommentoijilta! Kirjoitat ihanan rehellisesti, harmi että se kerää ärsyttäviä, anonyymeja nilittäjiä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä Laura, you rock!

Kommentoi

Ladataan...