Kultakutrin kesätukka

Ladataan...
Laura loves

Ei, en puhu omasta kuontalostani. Ei ole uutta, hienoa stailia, jota esitellä. Oma kesätukkafilosofiani kuuluu yksinkertaisuudessaan seuraavasti: sido sivuponnarille tai letitä heti herättyäsi ja toivo näyttäväsi Pocahontasilta/muuten vaan reteältä luonnonlapselta. Katsellaan sitä kampaajalla käyntiä sitten syksymmällä. Vastahan edellisestä kerrasta on kohta vuosi.

 

Mutta Sulon tukka! Pian neljä vuotta täyttävän esikoiseni kutreja on tähän saakka saksittu silloin tällöin Fiskarseilla. Malli on ollut jonkinlainen pitkä potta. Viivasuora otsis ja pitkä, painava lopputukka. Varhain iskeneen (ja yhtä nopeasti kadonneen) kesän ensimmäiset hellepäivät herättivät kuitenkin uusia ajatuksia "Tää lapsi ei koskaan saa lyhyttä poikatukkaa, ennen kuin osaa sitä itse pyytää!" -mentaliteettini tilalle. Tukka oli pihalla touhuamisen tuloksena hiestä lipimärkä, kutiseva ja noin viiden kilon painoinen. Aloin totutella ajatukseen kauhistuttavan pelottavasta, lyhyestä kesätukasta.

Eilen marssittiin sitten ex tempore lempikampaajalleni, joka oli lasten kanssa juuri niin taitava kuin oletinkin. (Esitteli omaa poskeaan vasten, miten suriseva kerimiskone vain kutittaa, nakkasi syliin kasan kivoja lastenkirjoja, ja niin edelleen.) Sitten kuului pörinää ja saksien naksuntaa ja tadaa, tähän saakka päivittäin tytötelty lapsukaiseni näytti yhtäkkiä maailman painon harteillaan tuntevalta teiniltä. Ihan isolta ihmiseltä. Sniff.

Nyt totutellaan. En ole ihan varma. Kasvaahan se takaisin. Ja onhan tuon tunnuttava porotuksella kivemmalta. Jokin aikakausi on silti ohi, nyyh. Baibai, beibi Goldilocks.


Ps. Temperamentistaan tunnetulle kuopukselle oli tarkoitus surauttaa sama fledamalli. No, parissa minuutissa kävi selväksi, että josko ei vielä tällä kertaa käytettäisi sitä konetta. Tämä siis kuultiin kampaajan suusta. Nyökyttelin pontevasti. Kyllä, kyllä. Ensi kesänä sitten. Baby steps.

Share

Kommentoi

Ladataan...