Kuusi jälkkäriä

Laura loves

Vain toinen gastroturisti voi ymmärtää, mitä pääsin eilen kokemaan. Söin Ticketsissä. Kyllä, Ferran Adriàn Ticketsissä. Kyllä, El Bullin Ferran Adrián Ticketsissä. Siis kokkineron uudessa raflassa.

Ei se helppoa ollut. Ticketsiin pääsee ainoastaan pöytävarauksella, ja pöytävarauksen voi tehdä ainoastaan 60 päivän päähän. Varausaika alkaa aina keskiyöllä -- Espanjan aikaa keskiyöllä, eli Suomen aikaa kello 01.00. Aamuseiskalta heräävä kotiäiti on aika harvoin tuohon aikaan hereillä. Aamulla pöydät tarkalleen 60 päivän päähän ovat aina menneet.

Tarkoitus oli saada pöytä sille ajalle, kun äitini oli täällä kylässä ja olisimme päässeet Aleksin kanssa ravintolatreffeille. No, niinä varausiltoina olin jopa hereillä yhdeltä. Mutta satuin olemaan Helsingissä humputtelemassa ja unohdin autuaasti koko buukkausruljanssin. Ei auttanut kuin painaa päivätolkulla refreshiä peruutusten varalta sata kertaa päivässä -- ja lopulta se onnistui, joskin sain pöydän espanjalaisittain naurettavalla illallisajalle (klo 19:30 -- täällä lähdetään illalliselle arkisinkin klo 22), juuri sille päivälle, kun äitini lähti. Ei sitten romanttisia treffejä. Onneksi minulla on Barcelonassa suomalainen ystävä, joka lähti mieluusti seuralaiseksi.

Pöytävaraus otettiin tosissaan. Varauspäivänä sain meilin, jossa pyydettin vielä varmistamaan saapuminen netissä. Varmistin. Kului tunti, ja tuntemattomasta numerosta soitettiin kolme kertaa. Oli pakko vastata. Saapuminen pyydettiin vahvistamaan vielä puhelimitsekin. Kyllä, olen tulossa! En kai minä nyt hullu ole ja jätä tulematta!


Ja niin me menimme. Ja söimme. Jaa mitä me söimme? Voi pojat, mitä me emme syöneet.

Alkuun joimme cavaa (minulle) ja olutta (Sennille). Punkuksi valkkasimme tanakan, mehukkaan Détras de la Casa Syrahin (2007). Sitten starttasivat itse syömingit.

Tilasimme Ticketsin kuuluisia oliiveja, joiden sisään oli ujutettu niin appelsiinia kuin vaniljaakin. Oliivien tekstuurilla oli pelattu niin (ei mitään hajua, miten -- molekyyligastronomia ynnä muu ei ole vahvuuteni), että ne olivat suussa hajoavia, aivan pehmeitä ja "niljakkaita". Kun pääsi silmämuna-assosiaatiosta yli ja antautui maulle, niin avot.

Oliivien seurauksi tilasimme tomaattileipiä (näitä syödään jokaisella Epsanja-aterialla, mutta näissä salaisuutena oli aivan läpirapeaksi paistettu bruschetta, mainio!), paperinohueksi litistettyä ja sipsimäiseksi paistettua, sahramilla maustettua mustekalaa ja pistaasitempuraa.

Sitten seurasi aterian miltei paras osuus, "mini airbags stuffed with manchego cheese foam". Ihanan taikinakuoren sisään oli piilotettu machegosta ja hasselpähkinäöljystä sörssättyä kastiketta, joka räjähti suuhun kuorta puraistaessa. Voihkimme yhteen ääneen.

Seuraavaksi pöytään kannettiin paikallista kinkkua, joka suli suuhun. Sille seuraa pitivät perunasiivut ja jonkinlainen ylellinen läskisoosi. Seuraava laji oli "avokado-rapucannelloni", jossa avokado toimitti pastaputken virkaa. Sen sisällä asusti mahtavaa raputahnaa. Avokadon kypsyysaste oli luonnollisesti juuri oikea, ja rulla oli valeltu yrttiöljyllä. Voihkimme taas.

Sitten nassutettiin absurdia keksintöä, parmesaanijäätelö-sandwichia. Kahden rapean taikinalevyn väliin oli istutettu laatta parmesaanijäätelöä, joka kenties kuulostaa epäilyttävältä kikkailulta, mutta oli niin hyvää. Niin. Hyvää. Olimme juuri keskustelleet siitä, millä ruoalla voisimme elää loppuelämämme. Pizzat, pastat ja muut perusjutut mainittu. Mutta kun parmesaanijäätelö suli suussani, julistin, että itse asiassa TÄÄ on nyt se juttu, jolla voisin elää loppuelämäni. Voi Ferran, minkä teit.

Tarkoitus oli tässä vaiheessa siirtyä jälkkäreihin (kaikkea edellä mainittua oli siis tilattu yksi kappale, ja jaettu), mutta tarjoilija ehdotti, että voisimme maistaa vielä Ticketsin (ei-listalla-esiintyviä) minihampurilaisia mozzarellalla. No totta mooses! Parin puraisun pikkupurilaiset rapisevissa paperitaskuissaan olivat mainiot. 

Sitten siihen jälkiruokaan. Jälkkärilistan kanssa oli vaikeaa. Niin moni ruokalistan noin kahdeksasta vaihtoehdosta houkutti. Senni sanoi sen ensiksi ääneen: "Otetaan nää kaikki. Koko sivu." Nyökkäsin. Ainoa oikea vaihtoehto.

Valitettavasti tarjoilija oli kanssamme eri mieltä. "En voi tuoda teille kaikkia jälkiruokia. Ette te pysty siihen." No, katsotaan. Tuo, mitä tykkäät. Ticketsin linja on muutenkin se, että tarjoilijalle annetaan halutessa vapaat kädet ja tämä rakentaa aterian asiakkaan toiveiden pohjalta -- tai ihan sataprosenttisesti sooloillen. Me tahdoimme valkkailla ite, joten emme käyttäneet optiota, mutta vaihtoehto olisi varmaan ollut hyvä sekin. Nyt luotimme kuitenkin tarjoilijan arvioon siitä, että koko lista olisi liikaa. (Ehkä tämä vaatii pienen taustoituksen: Tickets on siis jälkkäreitä myöten tapasravintola, joten annokset ovat haukun tai parin kokoisia -- siksi kymmenen lajiketta ei siis olisi ollut ihan niin pähkähullu idea kuin se, että tilaisi Rossossa kymmenen suklaakakkupalaa.) Eikä meillä erityinen nälkä siis ollutkaan, mutta koska kyseessä oli once-in-a-lifetime -juttu, oli polte kokeilla kaikkea!

Kuusi jälkiruokaa jaksoimme ihan mainiosti: jogurttikuorrutteisia kuppikakkuja vadilla. (Mangovuoan sai syödä.)

Vadelmamarenkia. Baileys-suklaasikari ja frappea kukallisesta teepannusta. Suklaatanko, jonka sisällä rapsakka keksipohja ja sitkeää nougatia. Harmaita, eriskummallisia, tekstuuriltaan styroksia muistuttaneita hattarapaloja tarjoiltuna vulkaaniselta kiveltä. Perus.

Vihon viimeiseksi "DIY-juustokakkua", joka koottiin itse levittämällä jumalaista, pehmeää juustoa rapeaksi paahdetulle keksille ja kruunaamalla setti voimakkaalla vadelmahillokkeella.

Ei hyvät hyttyset. Siinä se oli. Kaksi ja puoli tuntia siihen taisi mennä.

 

No! Oliko kyseessä elämäni ateria? Ei ehkä ylitse muiden, mutta yksi niistä.

Entäs lasku? Niin. Miettikäähän, mikä määrä lajikkeita pöytäämme kannettiin. Plus cava, plus olut. Plus kokonainen puteli viiniä. Ne kuusi jälkkäriä.

Laskun loppusumma oli 142 euroa, eli 71 euroa per naama. Käsittämätöntä. Tuon verranhan pulittaa joskus Suomessa ihan keskiverrosta tai kehnostakin ateriasta, jos juo vähän viintä ja ottaa jälkkärin jne. Huhheijaa.

 


Pökerryttävän aterian jälkeen erehdyimme vielä kotikadun ginibaarin Lou Reed -tribuutti-iltamiin maistelemaan kiinnostavia ginejä, ja tuon suloisen vikatikin myötä tämä päivä on mennyt aivan harakoille. Se on jo toinen tarina. Mutta Tickets -- se on nähty ja koettu. Toivottavasti ei viimeistä kertaa.

Share

Kommentit

Kapa (Ei varmistettu)

Oh my god eli OMG OMG!! Tahtoo kans. Ja miten toi voi olla niin halpa? Onnekas sinä!

annemi

Ooooooooooo, ihan vähän kateellisena luin tätä postausta ;) nam mitä herkkuja ja mikä HINTA!

heta margareta
Viinillä

Aivan käsittämättömän ihanan näköistä. Ja herkullinen kuuloista. Mä niin meditoin itseni tuonne taas kun paskan arkiruoan viikko yllättää pyytämättä.

viiru13 (Ei varmistettu)

Taivaallisen kuuloista ja tosiaan, mikä hinta!!! SINNE!

Kommentoi