Lapsi, jolla oli temperamentti

Ladataan...
Laura loves

Pakko puhua siitä yhdestä jätkästä. Taas. Uljas Aarre Alaska. Uljas Aarre fucking Alaska. Poika, joka pisti käsitykseni niin lapsista kuin vanhemmuudestakin uusiksi.

Tämä on vähän niinku välitilinpäätös. Tai tällainen puolitien raportti. Ensimmäisenä syntymäpäivänään kerroin täällä, miten vaikea minun on usein ymmärtää tämän tyypin mielenliikkeitä. Ajattelin toiveikkaana, että ehkä kohta helpottaa. Sillä kyllähän koliikkirääpäleenkin kanssa helpottaa, tai kipakan vauvan. No, Uljaksesta tuli taapero ja lähes puoli vuotta myöhemmin ihan yhtä haastavaa on.

 

Vasta Uljaksen myötä olen tajunnut, mikä lapsen temperamentin osuus yhtälössä on. Vielä pari vuotta sitten en voinut ymmärtää lapsia, joiden kanssa olisi stressaava mennä kahvilaan tai ravintolaan. (Tai ennemminkin niitä vanhempia siis.) Lapsia, joiden takia tekisi mieli rajoittaa menojaan (koko ajatus oli minusta säälittävä ja täysin pimeä). Lapsia, jotka ryntäilevät autotielle tai käyttäytyvät muutoin holtittomasti eivätkä kuuntele käskyjä tai ohjeita. Kaikkein vähiten ymmärsin lapsia, jotka lyövät. (Joo: Uljas lyö. Joka päivä. Sulo ei ole koskaan elämässään edes tajunnut, että jotakuta voisi lyödä.) Kuvittelin olevani niin uskomattoman taitava ja lahjakas äiti, että lempeän hippimieleni, täpäkän akateemisuuteni, poikkeuksellisen herkkyyteni, lahjakkaan sanoituskykyni ja ihanteellisen parisuhteemme (eli lapsen yleisen kasvuympäristön) johdosta kasvatin suloisia, kilttejä, säyseitä lapsia.

Ööh, no tuota. Ei.

Vaikeat päivät ovat todella vaikeita. Silloin nyyhkytän Aleksille, että mitämetehdään ja epäilen, että tuolla lapsella on jokin fyysinen vaiva, kun se on niin ärtynyt ja tuskainen koko ajan. Uljaksen suosikkipaikka on hankalina hetkinä edelleen syli ja jokainen vastoinkäyminen puolen tunnin mittainen. Kirkumista ja vääntelehtimistä rattaissa, ohimoitani pitkin valuvaa hikeä (kuulunhan Mitä noikin nyt aattelee tossa bussin viereisellä penkillä, ne pitää mua huonona äitinä -koulukuntaan, en mieheni Mitä vitun väliä mitä muut ajattelee, ei ne mistään mitään tajua -koulukuntaan, valitettavasti), täyttä kyvyttömyyttä rauhoittua (lapsella siis, äiti kyllä yrittää, näennäisesti), paiskomista, hakkaamista. Olisi jännä tietää, ovatko lapset "jakautuneet" muissa yli yhden lapsen perheissä vanhempien kesken: meillä menee selkeästi niin, että minä ja Sulo olemme tiimi (ja pyörittelemme silmiämme Uljaksen sekoiluille) ja Uljas on leimaantunut Aleksiin, jonka kärsivällisyys hänen loputonta raivoamista kohtaan on tavatonta sorttia. Hallelujaa. Muuten tästä ei tulisi mitään. Tai no, ei tietenkään niinkään: silloin olisin joutunut rakentamaan tiiviimpää suhdetta Uljaksen kanssa, ja sillä olisi varmaan ollut hyviäkin tuloksia. Nyt olen toisinaan vähän luovuttanut. Ajattelen, että bondaamme vasta, kun hän oppii puhumaan. Vielä en vaan ymmärrä. Yritän toki. Tiedän, kuulostaa vähän surulliselta.

Toisaalta tuo pieni kasvaa kohinalla. Kun hän viimein oppi kävelemään (vuoden ja kolmen kuukauden kieppeillä), hän selkeästi vapautui. Nyt hän viipottaa tukka putkella omia aikojaan pitkin poikin eikä enää luuhaa kainalossa koko aikaa. Puhetta odotan niin hirvittävästi. Se avaa uudet tasot.

Jotenkin nämä Uljas-postaukset päättyvät aina pahoitteleviin disclaimereihin: ihana, veikeä velikultahan se kuitenkin onRakastan, rakastan. En osaa muuta nytkään. Koska en missään nimessä halua identifioitua sellaiseksi kammottavaksi mun laps on niin vaikee -mutsiksi. Lapset eivät ole vaikeita, ihmissuhteet ovat. Ja jos nyt mutkia vetää suoriksi, niin: lapset eivät ole vaikeita, aikuiset ovat.

Ja tässä me nytkin istutaan vierekkäin sohvalla ja selaillaan Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjaa ihan sulassa sovussa ja pussaillen. (Päiväkodista puheen ollen: tätä taustaa vasten on hupaisaa, että Uljaksen päiväkotistartti sujui aivan sata kertaa helpommin kuin Sulolla ja siellä hän on kuulemma aamusta iltaan aivan aurinkoinen. Figures.)

 

Palataan taas puolen vuoden päästä. Tämän stoorin käänteistä ei ole allekirjoittaneella mitään hajua. Tuskin tarinan päähenkilölläkään.

Ja niin uljas, kiehtova, käsittämätön matka jatkuu. Kiinnittäkää turvavyönne.

Share

Kommentit

Vau, tämä kirjoitus sai mut vielä enemmän jännäämään minkälainen mun toinen lapsi, poika vielä, tulee olemaan. Sen lievän fyysisen poikkeavuuden lisäksi (kt. eilinen päivitykseni). Pikkusiskoni on Monet kerrat sanonut, et toivoo mulle poikaa, jotta tiedän sitten miten haastavaa voi olla. Tuollainen gender -ajattelu, että tytöt on luonnollisesti säyseämpiä, on ärsyttänyt ja ärsyttää edelleen. Luulen, että kyse on juuri vain persoonallisuuseroista, vaikka totta on, että jonkin verran yhteiskunnassa poikia kannustetaan 'olemaan miehiä' ja jotenkin kovempia kun taas tytöille on sallitumpaa tietynlainen herkkyys ja tunteellisuus. Ei siis kyllä meidän perheessä, väitän: Meillä saa olla yhtä paksunahkainen herkkis kuin haluaa sukupuoleen katsomatta. En usko monenkaan henkisen/persoonallisuusasian määräytyvän automaattisesti sukupuolesta riippuen. Jos minkään.

Niin, ja nyt lisää niitä pojannimiehdotuksia Runon lisäksi! Tässä uudessa valossa Tahvo ei enää tunnukaan niin hyvältä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos Laura, kun avaat äitiyttä ja suhdetta lapsiin näin, että lapsetonkin ymmärtää miten monia sävyjä maailmaan mahtuu! :)))

MinEna
Kasvukäyrillä

Wau. Sä puit just mun ajatukset sanoiksi ja kiitos, sillä meidän puolitoistavuotiaan tempperamenttilapsen kanssa taistelu on taas vähän helpompaa kun tiedän, että hän ei ole haastavuudessaan ainoa laatuaan ❤️ Rakastan, rakastan ❤️ 

Puhumista mäkin odotan, josko kommunikaation tason nousu vähentäisi niitä "kolareita".

PS. Meilläkin hoidon aloitus sujui kaikista odotuksista huolimatta Superhyvin ja neiti on siellä yksi aurinko, kotona on sitten vähän haastavampaa.

vilppumaan erika (Ei varmistettu) http://ihmeitavilppumaassa.blogspot.fi

Nyt kuljetaan alueilla, jotka on mulle erittäin tuttuja. Isoveli lupposa kuin mikä, ei koskaan reagoi väkivaltaisesti vaikka on ollut uhmaa ja kiukkua. Lyömistä ei kuitenkaan, eikä repimistä tms. Pikkuveli, nyt vähän päälle kolme, huhhuh. Olen antanut itselleni kertoa useasta eri lähteestä, että iso osa tuosta selittyy toisen lapsen "syndroomalla": huomiota on haettava enemmän, kun on sisaruksia. Toki temperamenttikin vaikuttaa, mutta tuo eka on melkein aina pääsyy.
Me ei pelätä julkisille paikoille menoa, koska pikkuveli on yhtä aurinkoa ja parasta sävyisää seuramiestä "ulkomaailmassa", tämä on alkanut korostua vielä syksyllä aloitetun päivähoidon jälkeen. Tavallaan se helpottaa, että "se on siis tämmönen vaan kotona", mutta kyllä mäkin oon hokenut mitämetehdään aika paljon. Meillä tosin tiimit jakautuu niin, että minä jaksan "vähän" paremmin näiytä pienemmän kiukkuja, mies pärjää 6-vuotiaan kaikkivoipatahtoihmisen kanssa.
Ja todellakin, jonkin verran puheen tuleminen kuvaan on auttanut asiaa, mutta lyömistä se ei ole poistanut kokonaan. Nyt on sentään tullut suusanallistamista: "Minä tahdon nyt lyödä sinua", joka on eräänlainen vetoomus tyyliin "estä mua, ole hyvä", koska sitä stabiilia, rauhallista aikuista tuo tuntuu silloin olevan vailla.
Että palataan vaan puolen vuoden päästä, mäkin mietin, että ollaanko lähempänä neljää vuotta missä ihmeen tilanteessa. Sanovat, että aina on menossa joku vaihe, se menee kyllä ohi, mutta sitä seuraa taas joku toinen vaihe :) Niiden kanssa sitten tsemppiä, aina vaan!

iitukka

Tuttua, tuttua. Esikoisen (poika) vasu-papereihin kirjoitin juuri, että "tasainen, säyseä ja fiksu". Kuopuksen (tyttö) papereihin yritin muotoilin: "määrätietoinen ja itsepäinen". Mies käski lisätä, että iloinen, ettei kuulosta niin pahalta :D No, onhan se joskus.

Molemmat osaa kyllä lyödä, valitettavasti, mutta silti ovat olleet kuin yö ja päivä. Kuopus osaa kyllä puhua kohta kaksivuotiaaksi paljon, mutta ei se puhe ole ihan hirveästi tilannetta helpottanut. Kyllä se silti kiljuu ja raivoaa ja no, huutaa myös "tyhmä äiti", kun kerran osaa. Murrosikää odotellessa...

Ja niin, lisätään nyt vielä, kun kerran tapana on, että on se myös ihana ja rakas. Kovin voimakastahtoinen vaan, mikä toki myös on elämässä pärjäämisessä hyödyllinen taito!

Heikunkeikun

Kiitos kirjoituksestasi! Uskomatonta, että muillakin todellakin on meidän esikoisen kaltaisia lapsia. En ole heihin koskaan törmännyt, tiedän toki, että eihän hän voi ainoa laatuaan olla. En tiedä varmuudella onko lapsemme suuritarpeinen, mutta suuren on kyllä olleet tarpeet jo vauvasta asti. Kyllä on vanhemmat olleet päivästä toiseen huuli pyöreinä....on saanut ottaa kaikki keinot käyttöön, jotta pärjätään. Nyt vasta olen ihan oikeasti alkanut ymmärtämään, että en minä olekaan se huono äiti, vaan esikoistyttelimme vain on hieman tulisempi ja temperamenttisempi luonne...lujatahtoinen, super päättäväinen, määrätietoinen, touhukas, vilkas, yliaktiivinen, mutta KUITENKIN NIIN HURMAAVA, vaikka haastaakin vanhemmat joka päivä. Kuopus, joka on nyt hieman yli 5kk, osoittautui hyvin pian maailmaan putkahdettuaan aivan päinvastaiseksi luonteeksi. Siitä olen ymmärtänyt, että vauvatkin ovat jo syntymästään lähtien aivan omia yksilöitään ja luonne alkaa näkyä hyvin pian syntymän jälkeen. Pitkään ajattelin, etten vain osaa enkä pärjää... Nyt jo tiedän, että osaan. Meillä alkoi helpottamaan taaperon lähestyessä toista ikävuottaan ja koko ajan on hieman helpottunut, koska tyttö on oppinut puhumaan. Hän on nyt 2v 2kk ja hiljalleen olemme oppineet toimimaan hänen kanssaan. Helppoa se ei ole, mutta eipä puutu meidän elämästä yllätyksiä, vauhtia tai vaarallisia tilanteita!! Ja nauraakin saa joka päivä!

Voimia sinne. Kärsivällisyys palkitaan.

Minttu jo (Ei varmistettu)

Pakko laittaa tämäkin klisee: odotahan kun tällainen temperamentikas (eikös ole kuvaava sana) lapsukainen tulee murrosikään! Aika paljon sanomisiani olen joutunut pyörtämään siinä vaiheessa. Pienempänä auttoi ennakointi, ei tykännyt yllätyksistä vaan halusi tietää etukäteen mitä tapahtuu. Nukkuminen ja syöminen auttaa kans, säännöllinen elämä siis. Murrosiässä tuntuu joskus, että mikään ei auta. Juuri kun luulee luovuttavansa, toinen onkin täydellisen ihana (:

Nemmu (Ei varmistettu)

Musta tuntuu, että kirjoitit meidän Einosta. Tosin tää meidän valtavan luonteen omaava pikkutyyppi on vasta 1v3kk. Niin vaikee ja haastava, niin raskas. Niin ihana, meidän koko maailma. Einomies, Eikkakeikka, Einomääntsimään. Uhmaikää odotellessa...

Ihana lukea näitä Uljas-postauksia! :) Kaikki lapset ei todellakaan ole samasta puusta veistettyjä, ei niitä maailman helpoimpia tyyppejä.

Hosuli
Hömppäblogi

Kiiitos avoimuudesta ja kiinnostavasta postauksesta (taas). Tosi jännää luettavaa nämä kasvatus-, sisarus- ja temperamenttipohdinnat. Tsemppiä uhma- ja kiukkuhommiin, toivottavasti ne puhetaidon kehittymisen myötä helpottavat.

Odotan jo innolla Uljas-sarjan seuraavaa osaa. Kirjoita ihmeessä myös Sulon persoonasta erikseen joskus!

P.S. Tuo lapsi on aivan luvattoman söpö!

TV (Ei varmistettu)

Kiitos rehellisyydestäsi :) Kuullostaa valitettavan tutulta.. Noo, nopeestihan ne kasvaa..

Vierailija (Ei varmistettu)

Mietin nyt käytävää keskustelua lapsen oikeudesta yksityisyyteen ja näitä mammalifestyleblogeja. Olishan se nimittäin hassua jos tilittäisin vaikka haastavaa äitisuhdettani tällä tavalla: "Terttu Kyllikki fucking Maaria." Oikealla nimellä ja henkilön tunnistettavalla kuvalla. Jotenkin tollaista ei tehdä. Tertultakin pitäis ehkä kysyä.

Lapselta ei voi kysyä. Siksi lapsi ei ilmeisesti ole ihminen, vaan pelkkä suhde, osa toista ihmistä. Jos lapsesta joskus tulee ihminen (12-vuotiaana? Riparilla? 18-vuotiaana?), silloin on myöhäistä perua saavutettua julkisuutta. Siellä se vaikea, ihana, helposti googlattu lapsi-ihminen menee.

Kommentoi

Ladataan...