Paluu saareen

Laura loves

Julistan Peipposen, vaatimattoman saaristomöksämme, kesän avatuksi. Viime lauantaina pöristeltiin veneellä rantaan, hypättiin laiturille, korkattiin cava ja sekoitettiin sisältö appelsiinimehun kanssa kivaksi cocktailiksi, haettiin tossunpohjillamme tuntumaa tuttuihin kallioihin.

Vasta puolivälissä päivää tajusin, että Uljas oli vuosi sitten samoissa maisemissa kahdeksankuinen, ryömivä vauva, jota vain kiikutettiin pitkin poikin ja imeteltiin pitkin kannonnokkia. Nyt tuo pieni ihminen käveli, tasapainoili, poimi käpyjä ja huljutti sormiaan meressä. Näki ja koki ensimmäistä kertaa mökkimaailmamme ihan tosissaan. Tämän tajuttuani onneni moninkertaistui. Uusi aikakausi. Uusi, tomera merimies.

Olin tänä vuonna hieman huolissani, sillä en potenut talvella juuri minkäänlaista mökkikuumetta. Pelkäsin kadottaneeni sisäisen saaristonysvääjäni. Murehtiminen osoittautui ajanhukaksi. Asetettuani ahterini kuumaa kiveä vasten ja oikaistuani kinttuni kalliolle huoahdin syvään ja olin hetkessä nirvanan ytimessä. Muistin välittömästi, että möksäsuhde ei ole niitä suhteita, joita tarvitsee hoitaa. Tämä lempi leiskuu ihan itsestään, kun antaa sille mahdollisuuden. Eli saapuu paikalle. Rimpuilu loppuu siihen paikkaan.

Saari, I'm yours.

Share

Kommentoi