Paremmat näkymät

Laura loves

Olen ollut tämän viikon aika hiljaa, sillä toin Gotlannista yllätystuliaisen itselleni: paluuyöbussista poistuminen meinasi käydä mahdottomakti, kun en vain saanut silmiä auki. Kyse ei ollut siitä, että kello oli kolme aamuyöllä - vaan siitä, että bussin kattovalot häikäisivät tolkuttomasti. Luulin olevani vain väsynyt, mutta kun vasemman silmän räpyttely alkoi käydä työstä ja tuntui, että luomen alla on kivenmurikka, tajusin, että kyse on silmätulehduksesta. Monta päivää meni toipilaana.

En vieläkään tiedä, tulehtuiko sidekalvo, sarveiskalvo, värikalvo vai joku muu, mikä, mutta karseaa oli. Hain lääkäriltä antibioottirasvaa, googlasin "herpes hyppäsi silmästä aivoihin" -tyyppisiä juttuja, olin monta päivää täysin maani myynyt, masentunut, ahdistunut ja paniikissa.

Olen maailman huonoin käsittelemään minkäänlaisia fyysisiä kremppoja -- pelkään aina pahinta ja itsediagnosoin ja olen hysteerinen. En siis nytkään syönyt päiviin, enkä voinut ajatella tulevaisuutta edes seuraavaan päivään saakka, koska olin varma, että olen silloin sokea/kuollut. Tämä oli erityisen hauskaa, kun mahassa potki samaan aikaan tarmokas vauva. Silloin kaikki sairaudet ovat tuplasti kurjempia ja peljottavampia.

Hypokondrikon elämä ei ole helppoa.

Kummallista kyllä, lopulta salva tepsi, eikä toinen silmäni näytä enää kirsikkatomaatilta. (Toki hieman vielä ounastelen, että aivoissa se herpes jyllää ja kohta taju lähtee, mutta ei siitä nyt sen enempää.)

Sairauksissa on kyllä se hyvä puoli, että ne saavat kiinnittämään huomiota kehoon ja sen kiukutteleviin osiin. Miettimään, miten voisi kohdella itseään paremmin.

Tässä tapauksessa nukuin 10 tunnin yöunia ja 2 tunnin päiväunia Sulon kanssa lepuuttaakseni silmiäni. Tuijotin tietokoneen ruutua vain minimimäärän. Käytin viikon silmälaseja (yleensä käytän seitsemänä päivänä viikossa piilareita - I know, ei fiksua). En tapittanut telkkaria, en edes juuri lukenut. Yritin keksiä, mitä tehdä silmiä rasittamatta. Lepäsin antaumuksella. Lupasin omaksua arkeeni jotain uutta tämän myötä. Niin kuin päiväunia. Ja silmälaseja (tartten kyllä uudet, koska vihaan nykyisiäni). Ja vähemmän läppäriä. Ja näöntarkastuksen. Ja aina aurinkolasit paisteessa. Ja puhtaat sormet piilareissa. Ja ja ja. Sairaus inspiroi. Hyvä niin.

Ja miten onnellinen ihminen voi olla, kun näkee peilissä aamulla valkoisen silmämunan. Aamen.  Tällä kertaa: ei kuvia.

Share

Kommentit

mama (Ei varmistettu)

Eräs ystäväni, joka tuntee rakkaan tyttäreni aika hyvin - ei henkilökohtaisesti, vaan kertomusteni kautta, sai tietysti raportin tästä ko. silmätulehdustaudista sekä Lauran megareaktioista. Hän kysyi tyynen rauhallisesti: "Joks hän on liittynyt Näkövammaisten keskusliittoon?" Että silleen. Sanoin, etten tiedä, mutta valkoinen keppi on varmaan laitettu Aleksille kauppalistaan.

Kommentoi