Pitkässä juoksussa

Ladataan...
Laura loves

Bussi pysähtyi liikennevaloihin Mannerheimintiellä. Siristelin silmiäni: mitä tuolla Töölönlahdella oikein tapahtuu? Ah, tuo virtaava muurahaisletka koostuukin ihmisistä. Ne pinkovat minkä jaloistaan pääsevät. Aa, juoksijoita.

Juoksijat. Ihan oma ihmisrotunsa -- olkoonkin, että "rotu" on jo pitkään ollut tiedemaailmassa tyystin kumottu ja kielletty termi. Nyt ei ollakaan tiedemaailmassa, vaan lenkkipolulla. Tai siis Ne ovat, minä en. Tiedemaailmassa nimittäin tiedetään myös, että ihmismielelle ominainen ominaisuus on me/ne -jaottelu. Pitää tietää, mihin ryhmään kuuluu ja mihin ei. Vastakkainasetella.

Minä niin kovasti haluaisin kuulua juoksijoihin. Niillä on hienoja lenkkareita ja teknisiä toppeja. Niillä on helppo harrastus, jota ne muistavat hehkuttaa: voi harrastaa missä vain ja milloin vain. Voi lähteä kotiovelta, ei ole sidottu aikatauluihin. Jaadijaada. Ja kun tuo kaikki on vielä totta. Samperi. Niiden korvissa soi hyvä musa ja askel rullaa rytmikkäästi. Endorfiinit pulppuavat ja kasvot hehkuvat. Miten ihanan simppeli harrastus: rajalliset mahdollisuudet kilpavarusteluun, voi harjoittaa luonnossa (joskin koiranilmalla myös ankealla matolla salilla). Jalkapohja vasten Maaemoa: jotenkin zen juttu.

Joitain vuosia sitten harjoittelin hölkkäämistä parin kuukauden ajan. Kerran juoksin (juoksin = hölökätä jolkottelin) 28 minuuttia putkeen ja se oli about uskomattominta, mitä oli koskaan tehnyt. Mitään endorfiinipöllyä en tosin silloinkaan kokenut ja jotenkin orastava harrastus jäi. Tekisin mitä vain, jos saisin sen taas elvytettyä. Tarkennettakoon, että mitä vain ei tässä tapauksessa sisällä sitä yksinkertaisinta: vedä ne halvatun lenkkarit jälkeen ja run, Forrest, run! Koska muutenhan kirmaisin Aurajoen vartta nytkin.

 

Huokaus. Aika ei ole kypsä. Mutta vielä joskus. Olen yksi niistä. Te, jotka juoksette jo: palvon teitä. Viilettäkää kuin tuuli.

Share
Ladataan...

Kommentit

minniK (Ei varmistettu)

Ymmärrän täysin, itse haluaisin niiiiiiiiiiin kovasti tykätä juoksemisesta (varsinkin köyhänä opiskelijana parempi diili kuin kuntokeskukset) mutta ruumini on sitä mieltä että juokseminen on hullun hommaa. Harrastan kyllä kaikenmoista muuta, olen esimerkiksi esimerkillinen joogaaja ja hyvä tanssija. Leukojakin vedän viisi. Herättääkin muissakin kuin minussa hämmästystä, kun naamapunoittaen myönnän että ihan oikeasti en PYSTY juoksemaan viittä minuuttia pidempää. En tiedä mikä siinä on, ei vaan toimi.

laurafree
Laura loves

No se just! Mutta oi että, tanssijat ja joogaajat on kyllä miltei yhtä korkealla palvontalistallani. Miksi, oi miksi, minusta ei luotu luontaista sporttaajaa? 

FFFifi
Fitness Führer

Kaikki pystyy juoksemaan. Jos on naama punaisena ja ei saa henkeä pitää hidastaa vauhtia. Kun menee tarpeeksi hitaasti pystyy jatkamaan pidempään, ja kun sitä jatkaa tarpeeksi usein, pystyy sitten lisäämään vauhtiakin.

Ne endorfiinit tulee joko juoksemalla tarpeeksi pitkään tai tarpeeksi kovaa. Ilmeisesti runner's high tulee nimenomaan pitkässä juoksussa, ja jostain syystä mikään muu kestävyyslaji ei sitä aiheuta. Muistan kun ekalla puolimaratonilla oli vaikea olla nauramatta ääneen viimeiset 2 kilsaa, kyllä siinä jotain tapahtuu (joskaan ei joka kerta).

Niin ja juoksijat erottaa muista ihmisistä ainoastaan se, että juoksijat juoksee. Ei siihen muuta tarvita :)

Täältä löytyy mun sohvanpohjalta juoksemaan -postaussarja, jos on aika yrittää uudestaan :)

Katie
Aika kypsä äidiksi

Ei pysty kaikki juoksemaan. Mulla on polvet hajalla. :(

FFFifi
Fitness Führer

No ei tietty pysty jos ei esim. ole jalkoja tai joku sairaus/vamma joka estää, mutta kyllä kaikki perusterveet pystyy. "Mun kroppa ei sovi juoksuun" on harhaluulo jolla turhaan rajoittaa itseään, se tässä on se pointtini :) Tuolla on joka juoksutapahtuman viivalla niitä, jotka ovat koko siihenastisen elämänsä luulleet, että he eivät pysty juoksemaan ja tunnin-muutaman päästä ovat maalissa että oho mitä tapahtui.

Juoksu on kuitenkin niin luonnollinen liikkumisen tapa, että en pysty on melko sama kuin sanoisi että mun kroppa ei sovi kävelyyn. Kuinka nopeasti, kuinka paljon ja millaisilla alustoilla juoksua kenenkin kroppa kestää on sitten eri asia, mutta juoksemisesta voi oikein hyvin nauttia vaikka ei kipittäisikään 100 kilsaa viikossa tai 3500 m Cooperissa.

Onneksi myös aika ison osan hajonneista polvista/muista osista pystyy kuntouttamaan :)

laurafree
Laura loves

Aber ja, mein Führer! Heti kiinnostuin palstastasi, vai blogistasi, mitä nää nykyään on. Kiitos vinkistä! En siis kuvittele, ettei minun kroppani soveltuisi juoksemiseen, mutta joo, turhia mentaalisia esteitä tässä on tiellä, ne pitää nyt ylittää. Olen nimittäin maailman mukavuudenhaluisin ihminen ja haen ennen kaikkea helppoa (siis logistisesti helppoa) sporttiharrastusta. Juoksu voisi olla just se juttu. Avot.

-anna (Ei varmistettu)

En tiedä onko tää enemmän toivoa vai epätoivoa aiheuttava toteamus, mutta mulla kesti vuosi ennen kuin oikeesti aloin pitää juoksemisesta. Siis väkisin hölköttelin, tietenkin säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes eräs kaunis kevätpäivä huomasin että hei, kroppa on ollut jo pitkään valmis tykkäämään juoksemisesta, nyt on mielen vuoro.

Ei se lenkille lähtö edelleenkään aina herkuinta ole, mutta tosiaan ensimmäinen vuosi meni sellaisessa ketutuksessa, että mietin onko tässä edes mitään järkeä. Ja sitten, salama kirkkaalta taivaalta. Aaah...

Varmaan ensimmäiset viikot on niitä hankalimpia: polvet kipeytyy, reidet kipeytyy, pakarat kipeytyy, pakarat hölskyy ikävästi, reidetkin löllyy. Mutta kummasti sitä vaan tottuu.

Kommentoi

Ladataan...