Rakkaudella Roomalle

Laura loves

Eeva ehti ensin ja teki tämän merkinnän sangen tarpeettomaksi. Sanotaan se silti vielä kerran: Woody Allenin leffat ovat paskimmillaankin parasta.

Tai siis, parasta ja parasta: parasta samalla tapaa kuin pussillinen irtokarkkeja, joista tulee päällisin puolin ihana olo, vaikka koko ajan tietää, että tämä kiduksiini tunkema kama on aika tyhjää höttöä ja paskaa. Irtokarkkeja en tuon vuoksi juuri syö, mutta Woody- leffasta en koskaan kieltäydy. Niissä on jotain somaa ja nautinnollista, aina.

Niin To Rome With Lovessakin, vaikka juoni on kerrassaan höperö ja henkilöhahmot ärsyttäviä kautta linjan.

Tänä kesänä (vai kuuluuko näin syyskuun ensimmäisenä päivänä sanoa: viime kesänä, nyyh) näin teatterissa myös Woodyn uraa kartoittavan dokkarin, josta nautin suunnattomasti. Sen näkemisestä saakka olen ajatellut oikeastaan päivittäin (hah, nokitin: Eeva kertoi, että ajatuksensa on vain viikoittainen), miten reagoin kuullessani Woody Allenin kuolemasta. Ja että mitä sitten tapahtuu. Elokuvalle. Ja ihmiskunnalle.

Voi olla, että räjähdämme kaikki ja lakkaamme olemasta. 

 

Ps. Vielä joskus perustan sen Woody Allen -leffakerhon, jossa katsotaan herran koko tuotanto kronologisesti edeten.

Pps. Ja jollen koskaan saa panna Woodya, elämäni ei tule olemaan täydellistä.

Share

Kommentit

Eeva Kolu

Minä minä minä tuun Woody-kerhoon! Oon unelmoinu semmosesta iät.

Kommentoi