Tahdotko?

Ladataan...
Laura loves

Voi, en ole kirjoittamassa Tahdon2013-kampanjasta eli kansalaisaloitteesta sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta, joskin voisin tehdä niinkin. (Olen valmis taistelemaan uutterasti, jotta tämä elintärkeä laki saadaan vielä läpi.)

Tahdon sen sijaan kysyä Sinulta, arvon herra tai rouva Lukijani, notta mikä muuttui, kun menit naimisiin -- vai muuttuiko mikään? Me neiti-ihmiset pidämme nyt suumme supussa, koska emme avioelämästä tiiä sitten mittään. Jaa miksikö kiinnostaa? Suunnittelen aiheesta juttua, tietenkkii.

Ole siis kiltti ja paljasta. Miksi menit naimisiin, ja mikä sen myötä on nyt eri tavalla?

Vai onko jopa niin, että liittosi ansaitsee palstatilaa, koska se on niin timanttista tasoa? Sopii tarjoutua.

 

Huom! Vastauksia saatetaan lainata jutussani! 

 

kuva: we heart it

Share

Kommentit

Kanelibasilika

Lähtötilanne: "minä en sitten koskaan mene naimisiin!" Piste. Tai siis huutomerkki. Sitten (n.7 v yhdessä olon jälkeen) mies kosi, johon minä "luuletko, että minä muka haluan mennä naimisiin, hyvä läppä hei!". Köh. Noin puoli vuotta katumusta ja karkauspäivänä sitten oikeasti kihloihin. Ja siksi siis en meinannut haluta suostua, koska mies oli sitä mieltä, että kihlojen jälkeen mennään naimisiin. Sain onneksi kypsytellä asiaa vielä nelisen vuotta, ennen kuin naimisiin mentiin. En odottanut mitään, emme suunnitelleet juuri mitään. Ei ollut mitään hömpötyksiä, mutta oli rakas perhe, rakkaat ystävät ja aivan järjettömän mahtava päivä ja niin. Se avioelämä sitten. Eihän se ole yhtään sen kummempaa, mutta vaikka naimisiin meni 11 vuoden yhdessäolon jälkeen niin silti jotain muuttui. On kivaa olla vaimo ja sana "poikaystävä" kuulostaa nykyään hassulta, aviomies se on <3 Jos en olisi mennyt naimisiin, enpä olisi jäänyt avioliittoa kaipaamaan, mutta kun olen naimisissa niin on tämä jotenkin vain varsin mukavaa ja ollaan ehkä vielä enemmän oma pieni kahden hengen (ja yhden kissan) perheemme. (Remonttilaina oli myös kätevämpi ottaa, kun on naimisissa, jos ihan käytännön tasolle tipautetaan sieltä "naimisissa oleminen vaan on aika ihanaa" -pilvilinnoista ;) .

Kanelibasilika

Ja  miksikö, niin siksi että sattui molemmista siltä tuntumaan , fiilispohjalta "hei, mentäiskö nyt naimisiin?" :) 

Tee (Ei varmistettu)

Mentiin naimisiin tuiki-tavallisena tiistaina maistraatissa. Vai oliko se torstai? Tsekattiin kalentereista yhteinen vapaapäivä ja käytiin seisoskelemassa naama peruslukemilla muutama hassu minuutti rinnakkain. Ihan vaan siksi, että isäni ei perisi minun omaisuuttani, jos satun kuolemaan ennen häntä ja hänen hirviömäistä vaimoaan. Saattaa oikeasti pitää paikkansa se sanonta, missä pahaa ei saada hengiltä millään.

Ei meillä mikään muuttunut. Minä pidin nimeni ja mies omansa. Siviilisääty ei vaikuta millään tapaa parisuhteeseemme, en koe että olimme jollain harjoitteluajalla seurustellessamme. Meidän parisuhde kumpuaa ja ammentaa jostain ihan muusta kuin koko instituutiosta. Toki soisin saman juridisen oikeuden ja tasa-arvon kaikille! Se on ihmisoikeus!

Katie
Aika kypsä äidiksi

Tulevaisuus muuttui turvatummaksi. Mies on paljon minua varakkaampi, mutta jos hänelle nyt tapahtuisi jotain, en esimerkiksi menettäisi yhteistä kotiamme. Vaikka kai sen olisi voinut taata yhteistestamentillakin. Käsittääkseni myös lasten asema on avioliitossa yhä turvatumpi kuin avo-, vai onko laki jo sen suhteen muuttunut?

Eikä Miehen tarvitse tunnustaa lastensa isyyttä... :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tahdottiin reilu vuosi sitten sukulaisilta salassa ja lähetettiin kuva&amp;kortti yhdistelmä vanhemmille yms läheisille. Facebookissa julkistettiin, kun ensimmäiset kauhistuneet soitot tulivat, että kortit ovat löytäneet tiensä perille. Miksi, olimme varmaan järkiperäisiä. Yhteinen lapsi tulossa, yhteinen laina ja miehellä työ mikä vie maailman ääriin, käytännön asioiden hoitaminen helpottui hänen poissaollessa kun esittelee itsensä vaimona.
Ja aloitimme kyllä säästämään ihan häitä varten, mutta olimme itsekkäitä. Tehtiin niillä rahoilla kuukauden häämatka jenkkeihin :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Pidämme juhlista ja seremonioista, ja naimisiin menemällä saimme hyvän syyn niihin. Lisäksi se oli tapa viestiä suvulle ja ystäville, että "ollaan tosissaan" - lasta ei ollut, eikä liioin asuntolainaa tai omaisuutta (eikä muuten ole vieläkään, kuuden avioliittovuoden jälkeen). En osaa sanoa enää, muuttuiko jokin. Ei ainakaan sukunimi. Luultavasti yhdessä eläminen on muuttanut meitä paljon joka tapauksessa, mutta on paha sanoa, muuttiko siviilisääty sitä. Koen kyllä vahvasti, että olemme "me", ja käsittääkseni mies on samaa mieltä. :)

Ajastaika

Mies meni jo seurustelun alkuaikoina lupaamaan, että pääsen naimisiin ennen kuin täytän 30. Asiasta puhuttiin monta kertaa ja yhteinen asuntolainakin oli otettu, kunnes mies eräänä kauniina kevätpäivänä kosi. Mitään hääpäivää ei silloin päätetty, mutta viime kesänä heitin että mennäänkö naimisiin 12.12.12 ja puolisko totesi et mennään vaan. Sille päivälle ei tiettykään enää saanut aikaa, mutta juuri ennen joulua sitten olimme sen neliminuuttisen verran maistraatissa vihkijän ja todistajien kesken. Lähisuvulle kerrottiin tyyliin arvatkaa mitä me tehtiin ja kaikki tuntuivat olevan ihan äimänkäkenä. Musta on kiva yllättää ihmisiä. ;)

Tällä aikataululla ehdin sopivasti uusia ajokorttini ennen kuin tuli muutos, että ajokortin saa vain 15 vuodeksi. :D Vaihdoin siis sukunimeni, kyllä on hienoa olla vihdoinkin ainut tällä nimikombolla kun vanhalla oli ainakin 10 kaimaa. Mikään muu ei oikeastaan ole muuttunut kuin nimi, joskin veroehdotuksen lukaistuani meinas silmät kostua kun lopussa luki maininta puolisosta... Ei sitä yleensä edes ajattele että ollaan nyt naimisissa, mutta välillä tulee hetkiä kun oikeen rupee ajattelemaan et hitto mä tosiaan olen vaimo ja toi ukko on mun aviomies.

Hääjuhlaa vietämme myöhemmin tänä vuonna, koska haluamme kuitenkin juhlia sukulaisten & ystävien kanssa, mutta ne ovat enemmänkin bileet eikä suunnitelmissa ole mitään sen kummempia hääjuhlallisuuksia. Ollaan kaikille sanottu, että pakolliset kuviot hoidettiin keskenämme jotta juhlapäivänä voi vaan keskittyä juhlimiseen!

laurafree
Laura loves

Tänks vastauksista! (Ja antakaa tulla lisää stooreja vaan -- saatan käyttää lainauksia jutussa, jos teille sopii.)

Mun rengastetut ystävät aina vouhkoavat jostakin leskeneläkkeestä ja sen tärkeydestä. Kai tuo juridinen puoli olisi ihan fiksua hoitaa "kuntoon" pitkässä, sitoutuneessa parisuhteessa.

Romantikko minussa pitäisi myös yhteisestä sukunimestä koko jengillemme, varsinkin nyt kun on lapsia. Se olisi jotenkin symbolisesti tärkeä juttu mulle. Olemme alustavasti jutelleet, että mies ottaisi silloin mun nimeni -- se on annettu lapsillemmekin jo. Hällä ei oo tunnesidettä omaan, tuikitavalliseen & superyleiseen sukunimeensä. Minä taas haluan olla Freeeeeeee for life! :D

Tasaraita

Naimisiin mentiin monestakin syystä ja vaikea oikeastaan sanoa mikä niistä oli se painavin. Ehkä se että se vaan tuntui hyvältä idealta, niin ja tietysti rakkaudesta. Naimisiin menosta oli puhuttu pitkään sillä ajatuksella että tässä parisuhteessa ollaan vakavissamme ja haluamme toistemme kanssa naimisiin, sitten joskus. Jotenkin sitten minun ollessani raskaana ajatus naimisiinmenosta alkoi voimistua. "karkasimme" salaa naimisiin maistraatissa ennen lapsen syntymää. Halusimme jostain kummasta syystä vaikkemme uskonnollisia olekaan että lapsi syntyisi avioliittoon. Että hänellä olisi heti sama sukunimi kuin meilläkin. Että olisimme heti perhe. Miehen ei tarvitsisi tunnustaa isyyttä. Sekin on kuulemma jonkinmoinen paperirumba.

Halusimme myös pitää häät. En halunnut juhlia häitäni raskaana joten häät suunniteltiin seuraavalle kesälle eli vuoden päähän siitä kun menimme salaa naimisiin. Emme kertoneet kuin läheisillemme että olimme jo naimisissa. Muut halusimme yllättää. Jouduin hieman salailemaan postejani ystävien kyläillessä sillä olinhan jo vaihtanut nimeäni. Yhdelle tarkkasilmäiselle ystävälle paljastuin mutta muuten salaisuutemme säilyi häihin asti.

Yksi syy mennä naimisiin oli lapsi. Lapsi vaikutti päätökseen varmasti monella tapaa mutta ennen kaikkea tuntui jotenkin siltä että olisimme vielä enemmän perhe ja sitoutuneita toisiimme jos olisimme naimisissa.

No mikä on sitten muuttunut tässä puolentoistavuoden avioliiton aikana. Ei kai käytännössä kovinkaan moni asia. Tai on muuttunut muttei varmastikaan avioliiton takia vaan lapsen syntymän takia. On kuitenkin jollain tapaa aivan ihanaa olla naimisissa. Tunnen aina suurta ylpeyttä ja rakkautta kun poikaystävän sijaan voin kutsua miestäni, no mieheksi. :) Pidän uudesta sukunimestä ja näin jälkikäteen tuntuisi oudolta jos meillä kaikilla ei olisi samaa sukunimeä. On ollut ihanaa olla vaimo ja olen huomannut että monella tapaa muut ihmiset suhtautuvat ehkä hieman eri tavalla suhteeseemme nyt kun olemme naimisissa ja meillä on lapsi. Niin ja ne häät, ne oli ihanat. Se oli yksi täydellisimmistä päivistä jota muistelemme lämmöllä ja rakkaudella.

Kaarna (Ei varmistettu)

Meidän suhteemme on siitä tavattomampi, että menimme naimisiin todella pian (ainakin omasta mielestäni). Tapasin mieheni ulkomailla kesätöissä ollessani. Yhteinen aikamme alussa oli hyvin lyhyt, jonka jälkeen jatkoimme molemmat tahoillemme ja olimme kaukosuhteessa puoli vuotta. Tämän jälkeen mies kyllästyi kaukosuhteiluun ja muutti Suomeen. Parin kuukauden ajan hän yritti saada töitä, mietimme muuttoa muualle tai lähtöä matkustelemaan, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Lopulta päädyimme menemään naimisiin, vasta 9 kuukautta tapaamisestamme.

Veikkaan, että lyhyestä seurusteluajasta johtuen muutos avioon astumisen yhteydessä oli meillä suurempi. Alettiin entistä paremmin puhaltaa yhteen hiileen. Tuli molemmille todeksi se, että nyt ollaan kahden kimppa eikä tästä niin vain nostetakaan kytkintä. Opimme selvittämään riitatilanteita entistä paremmin, kun tuli selväksi, että ellei näitä asioita puhuta nyt halki on edessä todella pitkä aika kyräillen. Ei niin, että olisimme kumpikaan jotenkin vakaumuksellisesti avioeroa vastaan. Mutta kyllä poikaystävän kanssa eroaminen ja avioeron vireille paneminen ovat kaksi eri asiaa. Jälkimmäiseen tarvitsee painavamman syyn, että alkaa ko. härdelliin. Selvästi yhteen hiileen puhaltaminen lisääntyi ja aloimme ottaa toisemme aivan uudella tavalla huomioon omissa valinnoissamme. Aloimme myös oppia, että toinen ei ole täydellinen, mutta sen voi hyväksyä. Tämä kaikki siltikin, että päämotivaationa meillä oli kylmästi se, että naimisissa olevilla on maailmalla automaattinen oikeus oleskella samassa maassa, kunhan toisella heistä on työ, opiskelupaikka tai kansallisuus ko. paikassa.

Nopea avioliitto ikään kuin pikaliimasi meidät yhteen tavalla, joka tavallisemmin kenties vie pari vuotta. Ainakin se muutti ajatteluamme niin, että molemmat selvästi tietoisemmin tajusivat sitoutuneensa — ja aloimme toteuttaa sitä myös arjessa. Muutos ei kuitenkaan käynyt yhdessä yössä eikä tavallaan ole vieläkään valmis. Jotenkin tuntuu, että tällainen pikaliimaus on ainakin meidän kohdallamme ollut henkisesti aika rankkaa, kun yhteen sitoutuminen ei ole kypsynyt hitaasti ja luonnollisesti. On tullut hetkiä, jolloin jompi kumpi ajattelee, että nyt kyllä riittää. Sopeutumista on vaadittu joissain asioissa liian pian. Ei myös toisaalta tunne oloaan aivan vapaaksi tuntemaan parisuhteeseen kohdistuvia negatiivisia tunteita, koska tiedostaa sen, miten suuren riskin molemmat ovat ottaneet menemällä näin äkkinaimisiin ja kuinka tätä riskiä kohtaan reilua on, ettei heti ensimmäisestä rypystä luovuteta. Mutta se rengas nimettömässä tunteiden laskettua taas auttaa muistamaan, että kyllähän tässä on paljon hyvääkin ja antaa motivaatiota työstää asioita eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että tällä kokemuksella en näin pikaista liittoa suosittelisi. Sen verran karikkoista on ajoittain ollut pikakelauksella parisuhteen vaiheiden läpikäyminen, varsinkin kun elämään on mahtunut paljon muutakin murhetta samaan aikaan. Mutta toisaalta, jos toisen kanssa yleisesti elämänarvot ja tulevaisuudenkuvat ovat yhtenevät, ei siinä naimisiin hyppäämisessä nyt mitään sen suurempaa pelättävää ole. Emme ihmisinä muuttuneet mihinkään, eikä naimisiin meneminen tarkoita, että on hypättävä heti kaksi-lasta-ja koira-ja-omakotitalo-junaan (vaikkei siinäkään junassa mitään vikaa ole). Naimissakin voi olla ihan kukin vapaasti omalla tyylillään. Se on tuonut meillä sitoutumiseen toisen tason ja elämään uudenlaista turvaa siitä, että ei siitä vierestä ihan pienestä karkaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Juridiset syyt on toki mukana, meillä on myös avioehto että ihan järkikin pysyi häähumussa mukana. Olin aiemmin tyyppiä "ei koskaan naimisiin" mutta mieheni kanssa seurustelun kehittyessä tein selväksi että ainakin keskinäinen testamentti tulee tehdä koska en haluaisi hommata vaikkapa yhteistä asuntolainaa ja sitten toisen kuollessa menettäisin avopuolison ja kodin. En ollut mitään kihloja odottanut ja siksi koko homma tulikin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ja varmaan suurimmalta osalta sukulaisilta ja ystäviltä tuli ensimmäiseksi "Oho" tai "ei ois uskonut" kun kihlauksesta kerrottiin :D

Sukunimen lisäksi muuttui se että toi on tossa nyt ihan mun perhettä, lähiomainen.. Mulle henkilökohtaisesti avioliitto on ikuinen sopimus, en tosin eronneita paheksu että ei sillä mutta mua ainakin avioliitto saa tekemään enemmän tän suhteen eteen koska tästä ei niin vaan lähetäkkään. (Ei sillä että oisin avoliitostakaan mieheni kanssa halunnut lähteä)
Sen minä tiiän että avioliittoon ei pidä noin vain lähteä, se ei koskaan saisi olla pelkästään tunteisiin tai myöskään pelkästään järkeilyyn perustuva. Se ei saisi olla pakkokeino, sitä ei tulisi saada kiristämällä, kerjäämällä tai uskomalla että avoliiton muuttaminen avioliitoksi tekisi rikkinäisestä suhteesta ehjän.

Varpunen (Ei varmistettu) http://villivarpunen.blogspot.com

Avioliittoa takana reilu puoli vuotta.

Minä kuvittelin, ettei sormus sormessa ja avioliitto itsessään muuttaisi juuri mitään itse parisuhteessa, mutta tadaa, kyllä vaan muuttaa. Lupaus on tehty, valat on vaihdettu ja kyllä se vaan jotenkin hiipii parisuhteen arkeenkin. Sitä yrittää olla vähän armollisempi itselleen ja puolisolleen. Kun joku pikku juttu ärsyttää, ei ensimmäisenä nosta asiaa esille, vaan miettii miten merkityksellinen nyt tämä puolison sotkema liesi oikeasti on koko avioliiton elämänkaaren mittakaavassa. Puolison näkökannan ymmärtämisestä on tullut vielä tärkeämpää kuin ennen, sillä se on avioliiton selviytymisen edellytys. Kaikessa ei tosiaankaan ole kysymys siitä "miltä minusta nyt tuntuu".

Tämä on luvattu ja tähän on sitouduttu. Avioliitossa ei olla, sitä tehdään, rakennetaan ja vahvistetaan. Välillä tulee tehtyä myös virheitä, mutta ei se mitään. Mehän vasta opetellaan ja itselleen on lupa myös nauraa.

Vakavuudestaan huolimatta avioliitto on myös kaikkein paras seikkailu, jolle olen koskaan lähtenyt. Aviomiestäni parempaa matkakumppania en voisi toivoa. Hän jaksaa aina yllättää lempeydellään ja kärsivällisyydellään, joita allekirjoittaneen kaltaisen häslääjän kanssa epäilemättä tarvitaan. Päällimmäisenä tunteena onkin siis ennen kaikkea kiitollisuus puolisoa, elämää ja myös ihan itseäni kohtaan.

Rva M (Ei varmistettu)

Kaikki vain tuntui luonnolliselta ja oikealta. Olimme seurustelleet 4-vuotta ja kumpikin tiesi, että tämä on nyt tässä. Sen vain tunsi. Mikään ei ole muuttunut sen kummemmin naimisiin menon jälkeen. Vaimona oleminen on ihanaa! :)

MRAL (Ei varmistettu)

Me mentiin kihloihin 4kk seurustelun alettua. Oltiin yhdessä 3 vuotta ja erottiin. Oltiin erossa noin puoli vuotta ja ruvettiin lämmittelemään suhdetta uudestaan, kun molemmat todettiin että ei elämä ole mitään ilman toista. Ja sitten mentiinkin uudelleen kihloihin, uusilla sormuksilla. Naimisiin mentiin puoli vuotta kihlauksesta, nyt avioelämää takana 6 vuotta. Mikäkö muuttui? No ehkä se, että nyt tietää että on tosissaan, siltikään toinen ei ole itsestään selvyys, liittoa niinkuin parisuhdettakin pitää hoitaa. Niin ja onhan se juridisesti helpompi, on kuitenki asuntolaina ja kaks lasta.

(Ei varmistettu)

Minä halusin mennä naimisiin, koska olin lapsesta asti kasvanut siihen ajatukseen. Sellaiseen ajatukseen, että on mahdollista olla yhdessä jonkun kanssa aina, ja että siinä on jotakin tavoittelemisen arvoista.

Naimisiinmenemisessä minulle merkityksellistä oli myös liittyä sellaiseen kristilliseen traditioon, jossa julkisesti luvataan rakastaa vaikka tulisi mitä ja samalla pyydetään siunausta omalle liitolle. Yhteinen lupaus tuo turvaa ja vaatii hyvässä mielessä tekemään töitä yhteisen onnellisuuden eteen. Meiltä ei kirkossa kysytty rakastammeko toisiamme, vaan tahdommeko rakastaa. Se on minusta se avioliiton juttu.

En tarkoita, etteikö voisi pysyä ainiaan yhdessä tai olla parisuhteessa onnellinen ilman avioliittoakin, mutta minulle ja meille naimisiinmeno oli itsestäänselvä valinta. Meille se ei varsinaisesti ollut juridinen kysymys, vaikka toki ne hyödyt siinä sivussa tulivatkin. Yhteinen sukunimi oli toki molemmille tosi tärkeä asia tulevaisuutta ja mahdollista perhettäkin ajatellen.

Olimme aloittaneet seurustelun aika nuorina, asuneet yhdessä ja samalla kasvaneet aikuisiksi toistemme kanssa, mutta silti avioliitto toi meidän suhteeseemme sellaista pysyvyyden tunnetta ja onnellisuutta, jota on vaikea selittää. Se, että hän valitsi minut ja minä valitsin hänet ja nyt me olemme tässä, on ehkä maailman siistein juttu.

Ja että tämä mennyt kolme ja puoli vuotta oli vasta alkua.

Nainen, 25v

Milka (Ei varmistettu)

Homma meni hyvin luonnollisesti, eikä hääjuhliakaan jaksettu stressata. Kaksi vuotta avioliittoa takana ja suurin muutos oli uuden nimen oppiminen.

Minusta on ihan tervettä, että avioliitto ei juurikaan muuta suhdetta. Ja jos sen odottaa muuttavan kaiken ruusuisemmaksi, on todennäköisesti parempi olla menemättä naimisiin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Menimme naimisiin 3,5 vuoden seurustelun jälkeen, molempien ollessa vasta 22-vuotiaita. Olimme tunteneet jo ennen seurustelun alkamista, mutta hengailleet vain ystävinä. Naimisiin menimme rakkaudesta ja halusta ennen kaikkea sitoutua vakavissamme toisiimme. Nyt olemme olleet naimisissa melkein neljä vuotta ja tuntuu että vuosi vuodelta meininki vain paranee :) Olemme kasvaneet vielä enemmän yhteen ja tuntuu, että perus arki on juhlaa kun saa jakaa sen eniten ihailemansa ihmisen kanssa. Vaikka suurin osa ihmisistä on skeptisiä nuorena naimisiin menevien kohdalla, meillä homma on skulannut koko ajan erityisen hyvin. Olemme olleet avoimia toisillemme, ja samalla parhaita ystäviä. Koen olevani erityisen onnekas, koska olen löytänyt näin toimivan parisuhteen ja tasapainoisen miehen (itse en sitä ole välttämättä aina ollut..) Parisuhde on omalla kohdallani mahdollistanut myös oman menneisyyden käsittelemistä ja tätä kautta eheyttänyt ihmisenä.

Meitä yhdistää myös sama vakaumus. On lohdullista tietää, että minulla läheisin ihminen ajattelee uskosta samalla tavalla kuin minä ja ymmärtää minua kokonaisena. Yhdessä rukoileminen epätoivoisissakin tilanteissa on tiivistänyt parisuhdettamme ja auttaa olemaan armollinen sekä itselleen, puolisolleen ja muille.

Kommentoin vasta nyt vaikka luin juttusi jo monta päivää sitten. Jäin nimittäin miettimään syitä miksi halusin 3,5 vuotta sitten naimisiin. Olimme olleet siinä vaiheessa yhdessä reilu 5 vuotta. 

Olin aina ollut innokkaampi menemään naimisiin kuin puolisoni. Minulla ei ollut tarvetta tai halua vaihtaa sukunimeä ja tehdä meistä sitä kautta ns. "oikea perhe". Meillä ei ollut siinä vaiheessa yhteistä asuntolainaa tms.. Tärkein yksittäinen syy oli tietenkin rakkaus. Naimisiinmeno on osoitus kypsyydestä sitoutua, ehdottomasta rakkaudesta toiseen ja osoituksesta viettää loppuelämä yhdessä. Toki tiedän, että samat asiat voivat toteutua yhtä lailla avoliitossa ja nämä voivat epäonnistua avioliitossa, mutta halusin että teemme ennen kaikkea toisillemme tämän lupauksen. Se oli tärkeää.

Mutta oli myös eräs yksittäinen asia joka silloin tuki ja sai tietyllä tapaa myös vauhtia naimisiinmenoon. Olimme hakeutumassa adoptiojonoon ja adoptiota varten pariskunnan tulee olla naimisissa. Tätä moni ei ehkä tiedä ennen kuin joutuu harkitsemaan adoptiota. Adoptiopaperit lähtivät toimistoon seuraavalla viikolla naimisiin menosta ja kolme kuukautta sen jälkeen saimme kuulla, että odotan esikoistamme. Ja niin 3,5 vuoden lapsettomuus tuli päätökseen. 

Jaana / Leuhkat eväät (Ei varmistettu) http://www.leuhkatevaat.blogspot.fi

Mikään ei muuttunut kun menin naimisiin. Elämä oli silloin niin kiireistä talon oston, gradun kirjoituksen ja uuteen maalaisarkeen totuttelun kanssa, ettei naimisiinmenon jälkeen ehtinyt fiilistellä asiaa sen kummemmin. Kesti kyllä kauan, ennen kuin opin sanomaan miestä mieheksi enkä poikaystäväksi. Meidän uusi nimi astui voimaan vasta puoli vuotta naimisiinmenon jälkeen, joten juuri kun siihen rouva-ajatukseen oli ehtinyt tottua, piti totutella vielä uuteen sukunimeen. Nyt puolitoista vuotta naimisiinmenon jälkeen sanoisin, että mikään ei todellakaan muuttunut avioitumisesta, onneksi.

Me mentiin naimisiin hyvin tavallisista syistä. Rakastetaan toisiamme, uusi nimi olis kivaa vaihtelua, olis hauskaa järkätä bileet läheisille, haluttiin tulla toistemme lähiomaisiksi ja olis myös hauskaa olla herra ja rouva.

Siljakoo (Ei varmistettu)

Ollaan oltu 9 vuotta yhdessä josta kohta 5 vuotta naimisissa, eli siis mentiin noin neljän vuoden ja kahden lapsen jälkeen naimisiin. Mentiin vaan, oli kiva olla morsian ja järkätä ne pippalot. Sata kertaa sen jälkeen ollaan mietitty että eipä se paljon mitään muuttanut. Kunnes, isäni kuoli uuden vuoden aikoihin, äiti jäi yksin ja sillon tuli ekaa kertaa mietittyä ( siis sen kaiken hirveyden keskellä )että jos he eivät olisi naimisissa olleet, olisi muutama jos toinenkin asia ollut hankalaa, vaikeaa ja jopa mahdotonta ädilleni, oikeesti. Siinä vaiheessa viimeistään on hyötyä olla naimisissa sen ihmisen kanssa jonka kanssa on ollut yli puolet elämästään.

Anni G
Live a Little

Naimisiin meno, se on jänn juttu se. Itsekään en ikuisena nomadina ajatellut koskaan meneväni naimisiin, etenkin kun se tuntui lähinnä instituutiolta. Jos tykkää toisesta ja on kiva olla yhdessä miksi olisi pakko mennä naimisiin?

No sitten löytyi mies toiselta puolen palloa. Ja kun yhdessä haluttiin olla mutta ilman virallisia papereita emme toistemme kotimaissa saisi rajattomasti elää tuli eteen se valinta, että jatketaanko kaukosuhteena vai  mennäänkö naimisiin. Kaukosuhdetta oli tässä vaiheessa kestänyt nelisen vuotta, pari vuotta ystävinä ja pari vuotta vähän muunlaisessa kuin kaveruussuhteessaN o arvatenkin päätettiin mennä naimsiiin. Kutsunkin liittoamme usein järjestetyksi rakkausavioliitoksi. Virallinen paperi haettiin miehen kotomaassa ja meinasi siinä jäädä naimiset väliin kun se ei ollut mitenkään romanttista tai kaunista, pikemminkin tehty niin hankalaksi että joku saattaa varmaan luovuttaa. Liitto varmistettiin sillä että iso mies ison pöydän takana (sen jälkeen kun olemme ravanneet ainakin kuuden muun ison miehen luona) kysyy minulta: Oletko nyt ihan varma, että haluat tämän kanssa naimisiin? Vastaan kyllä ja mies allekirjoittaa paperin ja sanoo selvä.

Lopulta saimme kuitenkin pitää myös kauniin seremonian ystäviemme läsnäollessa, miehen kulttuuriperimän mukaisesti. Kattoterassi nuotio ja jatkot saivat tuntemaan että oikealla tiellä ollaan. Ja sillä jatketaan, onnellisesti saman katon alla samassa maassa ihan luvallisesti :)

 

 

Riikka-Hunajaista (Ei varmistettu) http://hunajaista.bellablogit.fi

Täällä kyltymätön romantikko hei!

villen kanssa päädyttiin naikkariin niinkin erikoisesta syystä että olimme umpirakastuneita ja jotenkin vaan molemmat halusivat sitä. Kihloihin mentiin Messenger-kosinnan jälkeen kun ikävissämme viruimme eri kaupungeissa ja julistimme haluavamme olla aina yhdessä...naimisiinmenokeskustelu alkoi jouluaattona Risto-isäni kyydissä autossa matkalla hautausmaalle. En tiedä kuka sen aloitti, äitikö? Mutta autossa sitten päätettiin koko perheen voimin, että menemme tulevana kesänä naimisiin. Taisi olla päätös rahallista tukea vailla. Ollut siis Villen ja minun suunnitelmissa alusta asti. Ollaan kai hyvin perinteisiä arvoja kunnioittavia,lapset pitää syntyä avioliitossa ja niin sitten myöhemmin kävikin.

Mitä se muutti, hmmm...turvallisuudentunteeni kasvoi, tuntui luonnollisemmalle ottaa vielä isompia askeleita, kuten asuntolainaan sitoutuminen yhdessä. En tosin ole koskaan miettinyt juridista puolta. se vaan on ollut pikkutytön unelma ja prinsessasatu.

Nykyään en osaisi kuvitellakaan elämääni ilman Villeä vaikka juu, ei elämä helppoa aina ole. Päät kolisee yhteen ja molemmat jopa alkaneet tehdä omia juttujaan ja harrastuksiaan enemmän. Silti koti on se paikka johon tiedän kuuluvani, Villen ansiosta. Se on varmin asia elämässä. Tai se tuntuu sille.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihania tarinoita! Tulin vain sanomaan, että kiva olisi ollut lukea myös ajatuksiasi sukupuolineutraalista avioliittolaista. Minä tein blogini linjasta poikkeavan kirjoituksen aiheen puolesta ja sain muutaman kriittisen kommentin -itsehän tilaisin ;) Hieno ponnistus oli kansalaisaloite, toivottavasti asia etenee eduskunnassa.

Kiitokset aivan ihanasta, rehellisestä ja elämänmakuisesta blogista. Tänne on aina ilo tulla!

Kerttu / Modernisti Kodikas (Ei varmistettu) http://modernistikodikas.blogspot.fi

Ja edellinen vierailija Modernisti Kodikkaan Kerttu :)

Sannuli (Ei varmistettu)

Naimisiinmeno, niinpä niin. Ei kuulunut suunnitelmiin, ei unelmiin -ei naimisiinmeno, ei omakotitalo eikä varsinkaan hissuksiin jonkun kanssa kahdestaan vietty perusarki. Kohtalo kuitenkin päätti toisin:

Tapasin aviomiehini melko tarkalleen kuusi vuotta sitten, yllättäen ja pyytämättä perinteisellä baarireissulla. Ensimmäisestä katseesta lähtien tiesin, että se on nyt sitten tässä, tuleva aviomieheni. Elämäni elokuvakohtaus, jota en uskoisi todeksi jos en olisi itse ollut paikalla. Totta kai tässä on matkan varrella sarvia kolisteltu ja pahimpia kulmia hiottu, mutta sisimmässä on koko ajan ollut turvallinen varmuus siitä että me kuulumme yhteen.

Naimisiin menimme puolitoista vuotta sitten: en etukäteen edes ajatellut että naimisiin meno enää muuttaa suhteessamme mitään, varmuus yhteenkuulumisesta oli jo olemassa. Mutta kyllä arki silti muttui: olemme entistä enemmän pieni kahden hengen perhe, rakkaus, varmuus ja turvallisuuden tunne ovat vahvistuneet entisestään. Vaikka elämä miten ympärillä myllertäisi, meillä on oma maailma joka on ja pysyy - Hunajaista Riikan sanoin, se on varminta elämässäni.

On maailman ihaninta olla vaimo ja ihmettelen vieläkin, miten minua on tällainen onni kohdannut. Perusarki, perjantai-sipsit ja lauantai-illan sauna - ei voi parempaa olla &lt;3

Kommentoi

Ladataan...