Toka kerta tiineenä

Laura loves

Verhosin pallomahani muodottomiin mökkivetimiin tai säihkyviin alennuspaljetteihin, suhde pötsiin on sama: katoaisit jo.

Eka raskaus oli ihanaa aikaa. Kaikki paijasivat ja palvoivat, eritoten tietysti lapsen isä. Olin tosi hyvässä fyysisessä kunnossa, kävin hikijumpissa vielä päivää ennen synnytystä. Toki viimeisinä viikkoina sormia turvotti ja häpyluuta jomotti (no sori, mutta niin siinä käy!), mutta olo oli silti pitkälti koko ajan timanttinen ja kuolematon. Illat täytin sohvalla vauvakirjaa ja päiväkirjaa ja luin neuvolan vihkosia siitä, miten "tällä raskausviikolla lapsesi alkaa räpytellä silmiään" ja tutisin ihmetyksestä ja pakahduin siihen fiilistelyn määrään. Tunsin itseni seksikkääksi ja voin henkisesti mainiosti. Synnytys oli lasten leikkiä, eikä siitä jäänyt yhden yhtä traumaa. Sulon vauva-ajasta - tai ekoista kolmesta, neljästä kuukaudesta - taas jäi senkin edestä, mutta se on jo eri stoori.

Odotin, että tämä toinen raskaus noudattaa ekan kaavaa. Olen luullut, että on ihmisiä, joilla on vaikeita raskauksia ja ihmisiä, joilla on helppoja raskauksia. Olen suoraan sanoen suhtautunut vähän nihkeästi raskausvalittajiin, voi voi kun kaikki on niin raskasta ja vää vää.

Nyt on pakko tarkastaa asennetta, sillä haluaisin vain valittaa aamusta iltaan, kuinka paljon vihaan raskaana olemista. Näin on tyhmä sanoa, koska minulla on tuttavapiirissä keskenmenoja ja kohtukuolemia ja lapsettomuuskriisejä. Eli tähän väliin se pakollinen disclaimer siitä, että totta kai olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan olla raskaana ja ainakin toistaiseksi kantaa elävää lasta sisälläni. Mutta silti.

Iiiiiinhoan tätä kakkoskierrosta. Sulon syntymän jälkeen en ole päässyt himokuntoilumoodiin enää käsiksi. En syytä tästä lasta tai perhe-elämää: kyllä aikaa harrastuksille on, jos sitä tekee. Oma motivaatio-ongelma tämä on ollut. Niin tai näin, olen surkeassa kunnossa. Eron huomaa. Raskaus tuntuu joka hemmetin luussa ja ytimessä (mitä ne ytimet oikeastaan on?). Ei ole ennenaikaisia supistuksia tai muita radikaaleja vaivoja (kai - en muista, miltä supistukset tuntuivat), mutta kaikki on tuskaista. Olen raihnainen, väsynyt, voimaton.

Siihen osasin varautua, että tokalla kerralla kudokset antavat periksi saman tien ja maha pumpsahtaa kehiin paljon aiemmin. Mutta en silti ollut varautunut kantamaan tätä megapötsiä puolta raskausajasta. (Tällä kerralla mahakommentitkin vituttaa. Ekat 20 viikkoa jokainen päivitteli, miten minulla ei ole ollenkaan mahaa, onpa jännä. Sitten maha pullahti ulos yhdessä yössä, ja nyt kukaan ei voi uskoa, että laskettuun aikaan on vielä 3 kuukautta, koska näytän siltä, että räjähdän koska vain kahdeksi kappaleeksi. Tiedän, että raskaana olevien mahoja tulee kommentoitua ja teen sitä itsekin, mutta kuolen silti vitutukseen ja näiden analyysien määriin.) Kuten ekassa raskaudessakin, olen herkutellut päivittäin törkeästi. Ekalla kerralla se ei haitannut, koska myös kuntoilin koko ajan. Nyt olen ällöttävä, joka suuntaan levinnyt ihrakeko. Kaikki vaatteet näyttävät kamalilta päällä. Pulleuskin olisi jees, jos kroppa oisi voimakas ja jäntevä. Ei oo. En ole hyvinvoiva.

En jaksa seistä, enkä istua. Enkä liikkua. Makuullakaan mikään asento ei ole kovin hyvä. Maha on tiellä ihan koko ajan. Olo on joustamaton ja tönkkö. Sulon nosteleminen on hankalaa. Aleksi tekee kaiken puolestani koska on enkelimäinen, enkä estele. Passivoidun entisestäni. Siitä tulee sekä fyysisesti että psyykkisesti kurja olo, joka ruokkii "olen niin heikko raukkaparka" -möllötystä. Noidankehä.

Viimeksi miltei vuosi ilman alkoholia tuntui ihan kakkupalalta. Nyt vituttaa jokaikinen festari-ilta ja mökkikallioyö, jolloin muut korkkailevat skumppia ja ihania jäisiä olusia. Minä juon jotain kettusaatanan vissyä. Juoppo mikä juoppo, mutta ikävöin niin suuresti sitä pikkuriikkisen nousuhumalan euforiaa. Vaikka kaikelle tälle on aikaa loppuelämä.

Niin -- jos itseäni yhtään tunnen ja tiedän, tämä on viimeinen kerta, kun tulen olemaan raskaana. Siksi joka päivästä voisi ja pitäisi ottaa kaikki irti. Tottakai ikävöin joskus tätä aikaa ja harmittelen, miksen osannut nauttia. Mutten osaa. Kolme kuukautta tuntuu jumalattoman pitkältä ajalta. Haluan oman kehoni takaisin. Haluan sporttailla hulluna ja lähteä koko yöksi baariin. Haluan lukea kirjaa mahallani ja polttaa kännitupakan!

Toisaalta tämän voi nähdä myönteisesti. Viimeksi olin niin hulluna raskaana oloon, että koko vauva tuntui usein ihan sivuasialta. Huonosti olinkin orientoitunut siihen muutokseen. (Josko sitä koskaan ekalla kerralla ihan voi osatakaan..) Tällä kertaa olen erittäin keskittynyt päämäärään: haluan tämän lapsen ulos itsestäni, haluan tavata tämän pienen pojan (niin! Se on poika! Kaksi poikaa, kuten aina olen visioinut!), haluan aloittaa sen elämän neljän hengen perheenä, sinä kokonaisena pesueena, josta ei enää puutu ketään. Tällä kertaa taidan todella odottaa lasta, ihmistä, en pelkkää elämysmatkaa.

Tulisit, vauva, jo. Tällä kertaa saat tulla vähän etuajassakin.

Share

Kommentit

Las Zapatillas Rojas

Älä kuvaa itseäsi alakulmasta, hyvä nainen! Ei kukaan ole siitä suunnasta viehättävimmillään! :D

anna-liisa (Ei varmistettu)

On pari blogia, joiden päivitykset ovat aina ilo ilmestyessään ja toinen niistä on tämä Sinun.
Harmillista, että fiilikset ovat tuollaiset ilman mitään kunnon syytä. Jaksat sentään kirjoittaa hauskasti ja vielä aika aamutimaan; ei ne asiat niin kamalan huonosti ole.
Itse olen saanut nauttia jokaisesta kolmesta raskaudesta alusta loppuun, kolmannen kohdalla tunsin jo valmiiksi haikeutta ennen synnytystä tietäen sen jäävän viimeisekseni. Munsta oli joka kerta niin ainutlaatuista se elämän kehittyminen sisälläni ja ne jakamattomat tuntemukset sen elämän kasvaessa ja liikkuessa sisälläni...lapsen syntyminen oli joka kerta mulle myös jonkinlaista luopumista, niin kuin se äitiys sitten on jatkossakin lapsen kehittyessä ja itsenäistyessä. Vieläkin, liki 25v kuopuksen syntymän jälkeen, muistan kaiholla raskausaikojani (ja ehkä aika on vaan kullannut muistoja).
Joka tapauksessa enää se 3kk...aika menee niin hurjan nopsaan, halusi tai ei.

Hanna_E (Ei varmistettu)

Mulla oli justiinsa samat fiilikset Kakkosta odottaessani. Edellinen odotus oli liian hyvässä muistissa eikä odotus todellakaan ollut ihanuuden ihmettelyä! Inhosin koko hommaa, ja asiaa ei yhtään helpottanut että Ykkönen oli samaa ikäluokkaa kun teillä - eli siis pistää mutsin kyökkimään ja leikkimään ja harrastaan hoitotoimenpiteitä.

Nyt kun Kolmonen on hautumassa (kolme kuukautta jäljellä täälläkin), niin asenne on lähempänä ykkösraskautta. 1+2 on jo niin isoja että ne leikkii itekseen eikä mun tarvi pyyhkiä kuin toisen hanuri. Saan maata sohvalla ja tunnustella tuntemuksia mahan suunnalta, lueskella kauan sitten unohdettuja raskausviikolla-tämä-ja-se-tapahtuu-nyt-sitä-sun-tätä -juttuja.

Niin että ei se välttämättä aina ihanaa ole. Mutta onneksi lopputulos on! :o)

Ja piti vielä sanomani, että kirjoitat mahtavasti!

laurafree
Laura loves

Muriel, ei toden totta ole. Mutta näihin fiiliksiin alakulma on just se juttu: yläviistosta maha näyttää maltilliselta, neito kapoisemmalta kuin todellisuudessa eikä leukojen määrä (kaksi tai kolme) välity. Tarkoituksena on esitellä realistinen kuva möhkälekropasta!

Vierailija, toki sen ainutlaatuisuuden käsittää ja onhan tässä onneksi onnenhetkiä, päivittäinkin. Mutta yleisfiilis ei todellakaan ole niin jumalaisen ihana ja ihmeellinen kuin ekalla kerralla.

Hanna_E, oo, kunpa haaveilisin kolmannesta. Uskon tosiaan, että silloin taas voisi keskittyä paremmin siihen fiilistelypuoleen, jos numerot yksi ja kaksi oisivat jo vähän isompia. Ehkä vielä sekoan ja pyöräytän jonkun iltatähden. Vahva ehkä. :D

W/ love from me 2 you

 

Vaikka nautin raskaana olosta (vitsailen aina, että se on ainutta aikaa kun olen keskivartalosta yhtään kiinteä), niin tunnistan hyvin tuon ketutuksen alkoholin suhteen ja jokapaikkaisen jomotuksen jo alkumetreiltä. Olin jopa fyysisesti paremmassa kunnossa nyt kakkosen aikaan mutta kai se ykkönen oli ne paikat niin pehmeiksi pistänyt tai jotain, että rutiruti ja valivali oli meillä sen 8,5 kk (kakkonen pistettiin tulemaan 2vkoa etuajassa) vakiovirttä aamusta iltaan mun suunnalta.
 
Meidän ykkönen on 2,5vee (kakkonen nyt 7 viikkoa) ja kyllä..kaikenlainen nostaminen, pukeminen ja ennenkaikkea vääntäminen (uhmaa tai temperamenttia - en tiedä mutta vääntää saa ja koko ajan) otti niin paljon mahaan ja pattiin ja joka paikkaan..
 
Enpä taida osata lohduttaa millään..en ainakaan keksi mitään niin sopivan räväkkää joka oikeasti lohduttaisi eikä pistäisi vituttamaan enempää, mutta voin vaikka pakottaa kanssani juoksulenkille sitten kun teidän kakkonen on ulkona (tosin täytynee itse alkaa heti treenailla, koska tuskin muistan mitä juokseminen edes on..)..

Hampaat irvessä

voikamala, älä pelottele! mun raskaus oli juuri tollainen kun kuvailet ensimmäistäsi: urheilin hullun tavalla alusta loppuun ja voin tosi hyvin ja pyörittelin silmiä raskausruikuttajille, sitten synnytin 41+5 helposti ja nopeasti ja luomuna (vaikka olin vannonut ottavani vastaan kaiken, mitä lääketieteellä on tarjota kivunlievitykseen; en vain sitten siinä tuntenut tarvitsevani mitään). nyt olen käytännössä lopettanut kaiken liikunnan harrastamisen enkä kyllä voi syyttää ajanpuutetta, priorisointikysymys. pitää varmaan mennä kiireesti salille valmistautumaan mahdolliseen tulevaan!

Hampaat irvessä

niin, ja tosiaan pikkuvauva-aika oli minullekin aika painajaismaista. taaperoikäisen kanssa on paljon helpompaa ja hauskempaa.

laurafree
Laura loves

Veera, voin kyllä itsekin iloita siitä, että kerrankin maha on pinkeä kuin pallo - yleensä ei ole, koskaan. Ja niin se taitaa olla, että kakkosraskaus on helpommin vähän vaikeempi, kun kroppa on jo valmiiksi vähän niinku tuusannuuskana edellisestä kerrasta. Ouh. Juoksupolulla nähdään. Eiku mitä ne on. Pururatoja.

Nna, selvästikin olet kaikilta osin kadonnut kaksoseni, joten voin kertoa, että toinen raskautesi tulee olemaan karsea! Synnytyksestä en osaa vielä sanoa, mutta tällä hetkellä oletan, että nyt sekin menee sitten perseelleen. Raportoin tuonnempana :D

Kaverin kaveri (Ei varmistettu)

Meillä on lapset myös pienellä ikäerolla, 1 v. 9 kk. Ekan raskausaikana olin kyllä aika vaivainen, mutta toisaalta tunnistin kyllä tekstistä tuon jatkuvan euforisen olotilan. Synnytys oli ihan ok, ja muistan ajatelleeni heti perään, että tämän voisi kyllä ottaa uusiksikin aika pian, siis sekä raskauden että synnytyksen.

Toisen kanssa liitoskivut alkoivat jo raskausviikolla 6. Jösses. Opin raskauden aikana ainakin sen, että virtsanpidätys ja vatsanpohjanlihakset ovat yhteydessä liitoskipuihin. Olin kirjaimellisesti hätää kärsimässä koko raskauden ajan. Sain kyynärsauvat auttamaan kävelyä, mutta mitäpä niillä tekee pienen taaperon kanssa. Lopuksi vauvakin sitten yritti tulla ennen aikojaan. Loppuraskaudessa piti uskoa kotihoidettu taapero sukulaisten hoitoon päivisin ja itse maata vain sohvalla päivät. Etukäteen olin miettinyt lapsiluvusta, että saa nähdä, miten jaksaa kahden lapsen kanssa, mutta raskauden loppupuolella aloin tajuta, että eiköhän tämä nyt ollut toivottavasti tässä.

Synnytys oli hujauksessa ohi. Kolmas synnytyskin itse asiassa hirvittää ajatuksena, kun miettii, ehtiikö sitä sitten edes sairaalaan. Nyt siinä vaiheessa, kun pyysin kivunlievitystä, sanottiin, että eikun nyt ponnistat.

Neuvoisin, että kannattaa henkisesti valmistautua siihen, ettei kroppa todennäköisesti palaudu raskaudesta ja synnytyksestä yhtä nopeasti kuin ensimmäisen kanssa. Ensimmäisen kanssa maha jäi Tyksiin. Nyt toisen kanssa minulla on kolmen kuukauden ikäinen vauva ja näyttää, että olisin taas raskaana. Samoin kärsin yhä liitoskivuista kävelyn tai kantamisen jälkeen, vaikka viimeksi vaivat jäivät synnytykseen.

En siis kuitenkaan missään nimessä kadu. Ihana vauva tuli perheeseen. Mahdollinen seuraava raskaus kuitenkin edellyttäisi tilannetta, jossa lapset ovat omatoimisia ja minun tehtäväni raskausaikana olisi ainoastaan maata divaanilla syöden viinirypäleitä ja lukien kirjaa. Tai no ei viinirypäleitä, kun saattaisi puhjeta raskausdiabetes, mutta vesimelonia.

Vierailija (Ei varmistettu)

KIITOS. Tulin niin iloiseksi että itkin vähän. Koska tuota se juuri on.

Vierailija (Ei varmistettu)

Täällä valvon mahan kanssa (ensimmäinen) ja vaikka lapsi tuntuukin jo rakkaalta ja toivotulta, vihaan mahaa ja raskaana olemista. Fyysisesti raskaus on ollut helppo, mutta henkisesti ottaa jotenkin ihmeen koville. No, enää puolitoista kuukautta jäljellä...

Kiitos tästä tekstistä, piristi vähän.

Kommentoi