Vuotta myöhemmin

Laura loves

En saanut, mitä tilasin.

Tilasin sen rennon toisen lapsen, joka menee siinä sivussa. Sen, joka todistaisi, että ensi kosketukseni vauvoihin (koliikki-Sulo) oli vain sattuman oikku -- että oikeasti vauvavuosi on ihan piece of cake ja sujuu minultakin. Että nyt olisin tällä kiekalla tyyni zen-mutsi, joka ei ahdistu itkusta, yöheräilyistä, vauvan mielialojen arpomisesta.

No, ei se niin mennyt. Taivaan tupruttaessa ensilunta Turun ylle käsivarsilleni lykättiin soma pieni pallero.  Koska kyse ei ole todellisuudessa vauvoista, vaan minusta, alku oli ihan yhtä ahdistavaa kuin viimeksikin. Happi loppuu, mä en pysty tähän, tämä symbioosin kuristavuus. Jokainen päivä tuntui vuoden mittaiselta. Se sentään on totta, että esikoinen pitää elämässä kiinni. Ei voi sortua täysin, kun pitää pitää huolta siitä vähän isommastakin. Siitä, joka todistettavasti on hyväntuulinen ja huippu taapero, vaikka alku oli hänenkin kanssaan työlästä. Kai se vähän helpotti.

Ja joo. Minulla oli sellainen käsitys, että puolivuotiaana vauvat muuttuvat leppoisiksi relamestareiksi. Ehei. Ei tämä jätkä. Hää on yhä kitinäkuningas vailla vertaa. Oisi jännä tietää, onko kysymys temperamentista vai kasvuympäristöstä. Lapsen isän mukaan kyse on vain siitä, että toinen lapsi joutuu pitämään ääntä itsestään tullakseen noteeratuksi. Esikoisen ympärillähän pörrätään kuin Jeesuksen kimpussa. Toinen ei enää olekaan maailman napa. Pakkohan siinä on kimakasti huutaa. En silti usko, että tämä on ainoa tekijä. Varmaan lopputulos ympäristö+temperamentti -yhteenlaskusta.

Uljas on erittäin hanakka kertomaan, milloin kaikki ei ole täydellistä. Hänellä on erittäin usein nälkä. Kova nälkä. Jano. Kova jano. Väsymys. Kova väsymys. Vitutus. Kova vitutus. (Vitutuksen aiheita: kylmä, kuuma, joutuu istumaan rattaissa sylin sijaan, Sulo vie lelun kädestä, jne.) Hän ei tässä vaiheessa kelpuuta sylittäjäkseen kuin äitinsä tai isänsä. Ja syliä hän kaipaa. Melkein koko ajan. Aamusta iltaan. Ei siinä mitään -- sitähän me kaikki kaipaamme. Se hänelle suotakoon. 

Tämä tiivistelmä ei ollut nyt kovin myönteinen. Johtuu varmaan siitä, että kirjoitan tätä päänsäryssä ja lievässä krapulassa. Eihän tämä koko vuosi paskaa ollut. Päinvastoin: tänään hymyilyttää. Ihmeellinen pikkupoikani.

Uljas oppi nukkumaan yöt läpeensä jo kahdeksankuisena (no, minusta se on jo, koska minusta vauvojen kuuluu heräillä koko eka vuotensa minuutin välein) lempeän unikoulutuksen eli yövieroituksen myötä. Tällaiseen en voinut koskaan uskoa. Kun Uljas alkoi nukkua, Sulo alkoi luonnollisesti heräillä, joten minä en toki ole vieläkään saanut nukkua, mutta sou not. Uljas on silti nero ja kingi. Yön ruhtinas. Rakastan.

Uljas on maailman kaunein lapsi, joka hymyilevällä päällä kääntäisi vaikka Hitlerin pään Endlösungin suhteen. Mieletön hurmuri.

Hän on utelias, persoonallinen, reteä, kiinnostava. Rakastaa ruokaa, hiekkaa, kiipeilyä, asioiden lajittelua laatikoihin. Leipätikkuja (katso kuva!), Barcelonan tunnustelemista paljain jaloin. Kutitusleikkejä, lauluja ja hassuttelua.

 

Ei helppo tyyppi, mutta kuka sitä liian helpoista tykkäiskään.

En siis saanut sitä, mitä tilasin. Sain jotain vielä parempaa.

 

Ps. Kuvassa syödään tänään synttärijäätelöä Montjuic-vuorella.

Pps. Tää matkapäiväkirja alkoi niin lupaavasti... ja sitten tyssäsi. Koetan petrata. Hang in there.

Share

Kommentit

Krisse. (Ei varmistettu) http://krissenshow.blogspot.fi/

I feel you.

Keskimmäisen, hetki sitten vielä toinen lapseni, on kasvattanut silmäpussejani ja harmaannuttanut tukkaani enemmän kuin eka ikinä. Jos esikoiseni kanssa olisin ollut ajoittain yhtä puhki ja helisemässä, mulla olisi vain yksi lapsi.

Kolmas lapseni vaikuttaa onneksi kuulleen kaikki toiveeni, ja vähän iisimmältä tyypiltä kuin isosiskonsa. Ehkä tässä on toivoa, että olo on tulevaisuudessa oikeasti levännyt enemmänkin kuin hetken ja senkin satunnaisesti.

Ja silti se toiseni on niin ihana! Miten se voi keksiä niin mainioita juttuja tai puhuttaa itselleen asioita niin mahtavalla ilmeellä? Käsittämätöntä.

ekoemo
ekoemo

Symppis juttu! Meidän Papu on tänään puolivuotias ja hyvin samankaltainen usein nälkäinen tahtoihminen. En mäkään ihan sellaista odottanut, mutta ihana se on :)

Ale (Ei varmistettu)

Uljas, tuo suurta ihailua herättävä kulinaristilapsi! Muistan nimittäin ihailleeni viime kesäkuussa mökillänne sitä pientä puolivuotta-ja-risat-vanhaa uteliasta poikaa, joka aikusten laittaessa ruokaa istui tyynesti terassin lattialla ja niin rohkeasti ja hymyssä suin popsi tuoretta parsaa, avokadoa ja muita (käsittääkseni) ei-tyypillisiä lastenruokia poskeensa, vaikka olikin muuten ihan vauva vielä. Itsehän sitä on (äärimmäisen kranttuna lapsena) näitä oppinut syömään vasta aikuisena.
Paljon onnea vielä tuolle ihanalle isosilmäiselle hurmurille!

Ladybugs mama
Puuroa tukassa

Ihanan suoraa ja rehellistä. 

Tämän postausen luettua tulee mietittyä yhden 3 kk äitinä haluaakohan sitä leikkikaveria vielä tehdä vähään aikaan. :D

Kommentoi