Ladataan...
Laura loves

Lukija hoputti kertomaan, että mitä sieltä Bossaliinan hautajaisista tuli aikanaan ostettua. Tosiaan, unohdin palata asiaan. No, tämä "tietenkin": baaritiskin kupeessa sijainnut, vanhasta tassuammeesta valmistettu sohva!

Järjetön heräteostos huomioon ottaen, että haluan olkkarini sisustuksen olevan ehdottoman kulmikasta ja ehdottoman valkoista/musta/kirkasväristä - en mitään sekasikiö-musta-kulta-punaa. Niinpä olenkin jo pariin otteeseen kironnut koko ostoksen: se ei oikein ole löytänyt paikkaansa meidän pääsalongistamme.

Korkeudeltaan amme on kuin tehty lapsille: siihen kiipeää pieninkin nappula. Lokoiluun ja lukemiseen se on omiaan - niin kuin kylpyammeet nyt tuppaavat olemaan. Mutta se väri. Unelmoin, että jaksaisin joskus spreijata sen kokonaan mustaksi tai kaikkein mieluiten valkoiseksi: sitten olisin kyllä oikein tyytyväinen. Nykymuodossaan se solahtaisi hienosti johonkin burleski-buduaariin, mutta kun minun kodissani ei ole sellaista. (Tässä kohtaa voisi taas kurkottaa utopialaariin ja unelmoida kahdensadan huoneen kartanosta, jossa voisi suorittaa kaikki mielikuvituksen sallimat tyylikokeilut ilman linjakkuuspaineita.)

Mutta voi, sanoinpa tuossa aiemmin karusti. En siis missään nimessä kadu Kultammetta. Se on ihana, kohtumainen pesä, uniikki luomus ja pala lempikahvilan historiaa. Muutamat Bossis-asiakkaan tuottamat kolhut maalipinnassa ovat silkkaa hymyntuottajaa, ja mietin usein, millaisia keskusteluita kävin itse samaisessa sohvassa. Käsittämätöntä, että se on nyt omani, meidän kotona!

Kyllä se vielä paikkansa löytää, vähitellen. Vekkulan asukkaat - karvaisuusasteesta riippumatta - ainakin ovat jo löytäneet paikkansa siitä.

Ammesohva on varsinaissuomalaisen Kiertokulun tuotantoa. He tekevät romusta aarteita. Pariskunta roudasi sohvan itse Bossaliinasta meille ja toivotti sille lämpimästi hyvää loppuelämää. Sniff.

Share

Ladataan...
Laura loves

Tunnustan: Lily-takki on tyhjä. Jotenkin tuo lahjaluukkuhässäkkä keikautti bloggailun hippusen suorittamisen puolelle, vaikka se kivaa olikin. Nyt tekisi mieli hengähtää kuin työkoitoksen jälkeen konsanaan, kunnes muistutan itselleni, että hei! Täällä saa olla juuri sellainen kuin on. Saa rauhassa opetella, mitä olikaan kertoa omasta elämästä, ei mistään joulupukin roinista.

Mutta kun en jaksa esimerkiksi kuvata. Tai jaksan, mutten jaksa purkaa kuvia. En osaa käsitellä niitä. Rakastan viimeisen päälle tyylikkäitä blogeja, joissa ei koskaan julkaistaisi PhotoBooth-räpsyjä ja muuta sekunnissa napattua skeidaa. Niitä blogeja selvästi rakennetaan, harkitaan, tuotetaan ajatuksella. Mutta kun minä olen huithapeli, jolle Lily-palsta on vallatonta rikkaruohoa puskevaa joutomaata eikä mikään upeasti värikoordinoitu kukkapenkki. Unelmissani se olisi kyllä sitä, mutta käytäntö? Ei ehdi, ei jaksa. Ja silti ei oikein osaa hyväksyä, että tämä on mun tyylini - ei tartte olla mikään tyylikuningatar. Sanat ovat mun juttu.

Ja peppujen rummuttaminen.

Share

Ladataan...
Laura loves

Yksi kivoimmista joululahjoistani oli appivanhemmilta saatu (Aleksin ansiokkaasti vinkkaama) Basta! Haluan suositella sitä hella kuutosella hehkuen kaikille kyökkientusiasteille.

Kyseessä ei ole ihan tavallinen keittokirja. Saku Tuomisen teoksen alaotsake on Italialaisen ruokakulttuurin abc. Kirjassa on satakunta reseptiä, mutta myös paikallisen ruokakulttuurin perusteellista esittelyä. Tuomisen auktoriteettiin voi jopa luottaakin - sen verran tiiviisti perhe viettää aikaa Italiassa. Basta! sopii yhtä hyvin ihan vasta-alkajille (mikä hiivatin bresaola?) mutta myös italoruokaan perehtyneelle (olenkin miettinyt, voisiko millä korvaisin joskus marsalan tiramisussa). Se on loistava perusteos, jota konsultoida, kun haluaa palauttaa mieleensä pasticcerian ja osterian eron tai leipaista autenttiset cantuccinit.

Kuten olen aiemminkin suitsuttanut, kaikista maailman keittiöistä italialainen on minulle se ykkönen, vaikka (kuten Tuominenkin kirjassaan muotoilee) italialainen keittiö ei kokeile, kehity tai ole mitenkään ajan hermolla. Sen ei tarvitse, eikä se silti ole tylsä.

Kirjan reseptitkin ovat miltei naurettavan simppeleitä, mutta silti nerokkaita. Korkeatasoisella suolalla, pippurilla, oliiviöljyllä ja balsamiviinietikalla pääsee pitkälle. Tarvitaan vain simppeli raaka-aine niiden rinnalle. Kirjasta inspiroituneena taioin illallispöytään kahdesta multaporkkanasta, viidestä luomutomaatista ja yhdestä ankeasta kesäkurpitsasta aivan fantastisen aterian.

Basta! Nam.

 

Ps. Kokoomus-kytköksistään huolimatta Saku Tuominen on muutenkin nero mieheksi. Hänen taannoiset näkemyksensä suomalaisesta työkulttuurista Kodin kuvalehdessä saivat minut hykertelemään onnesta. Niin just! Näin mäkin oon aina aatellut! Go Saku! Say it like it is, man!

Share

Pages