Ladataan...
Laura loves

Voi luoja, miten paljon inhoankaan pakkaamista. Jätän sen viimeisen illan viimeiseen hetkeen, ja tietysti vielä aamullakin pitää repiä pari olennaista kapistusta mukaan ("missä mun kännykän laturi on? MISSÄ MUN KÄNNYKÄN LATURI ON!") raivoten ja hikoillen.

Onneksi mies ja vauva lentävät illalla perässä ja saavat hoitaa keskenään omat päckinginsä. En todellakaan osaa ajatella, mitä kaikkea tuolle lapsukaiselle pitää pakata. Panadolia hampaiden tekoon, parit bodyt, kulahtanut unirätti, leluarsenaali ainakin.

Inhoan myös painavia kantamuksia. Minimal is where it's ät, mään. Karsin sieltä, mistä kukaan normaali, hygieeninen ihminen ei karsi: kolmen päivän reissun voi aivan hyvin vetää yksillä sukilla ja ilman hammasharjaa tai deodoranttia. (Sukat, dödö ja hammasharjahan ne vasta painavat...)

Sen sijaan aion panostaa tällä kertaa siihen, mitä aina hotellissa huomaa kaipaavansa: mukavaan oloasuun. Verkkarit, villasukat ja silkkivilla-aluspaita, avot. Meikit minigrip-pussiin. Läppäri, Kodin Kuvalehti, päiväkirja, muistiinpanovihko. Orhan Pamuk -romaaniani (olen lukenut sitä vasta kahdeksan kuukautta - minulle lukeminen ja vauva-arki eivät ole yhteensopiva kombo) en voi ottaa, koska se painaa noin kolmetuhatta kiloa.

Herätyskello soimaan 06:jotain, sitten taksi lentokentälle - en vieläkään usko, että Turussa on lentokenttä, ennen kuin näen sen - ja airBalticin siivin Rii(k)aan työmatkalle. Bisnesluokassa. Harmi, että klo 08.30 ei erkkikään kehtaa tilata "white wine, please". (En tiedä miksi, mutta koneessa pitää juoda valkkaria, ei punkkua.)

Huomenna voinen siis lallatella "Olen eksynyt Latviassa", kun minuuttiaikataulutettu sekoiluseikkailumme alkaa. Tällä hetkellä ressaa, mutta huomenna enää ei - sitten kun on oikeasti päässyt matkaan. Lisäksi olen vieläkin niin fiiliksissä siitä, että voi työkseen saada matkustaa ilmaiseksi ja saada siitä jopa rahaa, että kestän kaiken. Jopa valkoviinittömän lennon.

Koneesta astuessani näytän tietysti about tältä:

Share

Ladataan...
Laura loves

Ruokabloggarit ovat viime aikoina luetelleet muonavarastojensa kulmakiviä. Koska minua odotellaan olohuoneen puolelle nauttimaan jokailtaista The Wire -annosta (oo, kunhan pääsen kirjoittamaan Wirestä!), huudan vain ensimmäisenä mieleen tulevat: Vilmusen ruisleipä (oo, kunhan pääsen kirjoittamaan Vilmusen ruisleivästä!), Oivariini, rasvaton luomumaito, avokado. (En sukella tässä merkinnässä kuivakaappiin ollenkaan.)

Muljauttelin silmäni kipeiksi, kun kauppoihin ilmestyi ready-to-eat -avokadoja. (Aikanaan meinasin kuolla nauruun hollantilaisessa supermarketissa, jossa näin pieniä, valmiiksi kuorittuja porkkanoita napostelutötteröpaketissa. "Suomessa ei koskaan myytäis tällaista!")  Tässäkin asiassa olen osoittaunut mitä taitavimmaksi takinkääntäjäksi: nykyään ostan vain kyseisiä syöntivalmiita avokadoja. Onhan se luksusta, että tietää saavansa kypsän kaverin! (Männäpäivien "venäläinen" avokadoruletti, en kaipaa sinua. Raaka, raaka, raaka, raaka, raaka, oho kypsä, vau!)

Avokado on sellaisenaan paras aamiainen, välipala, iltapala. Leivän päällä se on parasta - niin tumman kuin vaaleankin. Salaatissa. Missä vaan. Elämä ilman avokadoa on teeskentelyä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

En tiennyt imetyksestä hölkäsen pöläystä, ennen kuin synnytin Sulon. Nyt neuvoisin muita ummikko-odottajia ottamaan aiheesta hitusen selvää etukäteen. Ei siitä ainakaan haittaa ole.

Imetystuki-ihmisten hokema "luota vauvaasi, luota rintoihisi" kuulostaa aivan kreisiltä, mutta tiedättekö - juuri niin pitää tehdä, jotta imetys sujuisi. Mikä omituisinta, se ei ole aivan yksinkertaista touhua.

Minä tajuan vasta nyt lähteneeni koko imetysbisnekseen luottamatta rintoihini, huonolla itsetunnolla. Ihmettelin, voiko pienillä, teinitötterömallisilla tisseilläni imettää ollenkaan. Jännitin sitä muistaakseni jo raskausaikana. Ja kas, olin imetyspaniikissa heti, kun vauva oli plumpsahtanut sisältäni ja se nostettiin rinnalleni hamuamaan maitoa ensimmäistä kertaa. Yöhoitsu toisensa jälkeen repi laiskaa nänniäni esiin ja tunki sitä Sulon suuhun. Minä en tajunnut yhtään, miten homma toimi. Maito nousi (joo, se nousee! Yhtäkkiä rinnat ovat kivikovat pahkuramöntit) vasta lapsosen kolmantena elinpäivänä. Olin jo toivoton.

Sairaalassa monelle tuoreelle äidille lykättiin käteen rintakumi. Ehei, en laita sen viheliäisen kapistuksen kuvaa tähän. Se on eräänlainen silikoninen mega(teko)nänni, jonka kautta vauvan on helppo imeä. Ainoa vaan, että Sulo oppi sitten syömään vain rintakumin kautta ja huusi ja rääkyi itsensä henkihieveriin, jos tarjosin sille paljasta rintaani ilman tuota ihmevärkkiä. Imetin neljä kuukautta rintakumin kanssa. Neljä-helevetin-kuukautta, vähintään kymmenen kertaa päivässä. Vasta sitten uskalsin kokeilla, josko kelpaisi minun ihan oikea tissini. Kelpasi. Nyt harmittaa tuo neljän kuukauden episodi. Sitkeällä treenillä koko stressaavalta, nöyryyttävältä, hankalalta, itkettävältä rintakumisirkukselta (onko niitä mukana? onko pesty, desinfioitu? miten laitan sen paikalleen kahvilassa niin etteivät kaikki katso? ja niin edelleen) oltaisiin säästytty. Ei olisi pitänyt ottaa koko vekotinta sairaalassa käyttöön. Olisi pitänyt vaatia kunnon imetysopetusta päivä toisensa jälkeen. Mutta ei niissä hormoni-univaje-hulluus-huuruissa pysty.

Neljän kuukauden kohdalla kumi siis heivattiin. Sulo hullaantui tisseihin uudella tavalla. Minä hullaannuin imettämiseen uudella tavalla. Olin kirjoittanut kalenteriin Sulon 4-kuukautispäivän kohdalle suurin tussikirjaimin SAAT LOPETTAA IMETTÄMISEN!!! mutta enää ei ollutkaan tarvetta. En silti pidä imettämiseen kohdistuvasta paineen tunteesta. En muutenkaan kestä suorituspaineita, vaan valitsen alisuoriutumisen. Imettämisen suhteen olen koko ajan ajatellut: "Vielä päivä, vielä viikko, vielä kuukausi.."

Nyt kahdeksan kuukauden kohdalla paineet ovat jo poissa - joka päivä on plussaa, joten ei ole mitään syytä lopettaa. Imettäminen on huippua! Jopa siinä määrin, että maksoin perheeni mukaan ensi viikon työmatkalleni Rii(k)aan, jotta imettäminen ei kaadu kolmen päivän erossaoloon vauvelista. Kyllä imetyksestä voi 400 euroa pulittaa!

Imetys on muuttanut muotoaan matkan varrella. En todellakaan tiennyt, että ekat viikot vauva on rinnalla koko ajan. Siis koko ajan. Lähes kellon ympäri. Se ei tee mitään muuta. Elämä on pelkkää imettämistä.

Vielä pitkään sen jälkeenkin sessiot olivat aika perusteellisia. 45 minuuttia, parin tunnin välein. Joskus tunninkin. Gilmoren tyttöjä tuli katsottua tuotantokausikaupalla. Jakso per imetys.

Yhtäkkiä kaikki muuttuu, en edes muista, milloin. Nykyään Sulon juomingit ovat pikahömpsyjä. Hörrrrps vaan ja koko kroppa pyörii samaan aikaan akselinsa ympäri. Pää kääntyilee kuin pöllöllä. Hosuminen on hirmuista. "Otas vielä vähän, otas tästä vielä", hokee äiti ja tunkee nänniä puoliväkisin kitaan. Hörps hörps.

Tämä on ainutlaatuinen kokemus. Sitä paitsi minulle imettäminen on helppo tapa viettää kuuluisaa laatuaikaa lapseni kanssa. En ole varsinainen vauvaihminen, enkä minkäänmoista superäitityyppiä - lähinnä vieroksuin perheytymistä ekat puoli vuotta: lapseni isä on se meidän perheen täydellinen vanhempi, joka jaksaa leikkiä ja viihdyttää kellon ympäri. Minä olen huonosti läsnäoleva, vähäenerginen, hermostuva. Mutta niin kauan kuin imetän, tulen olemaan aika suosittu. Olen kävelevä ruoka, lämpö ja rakkaus - ihan vain maitorauhasteni ansiosta. Kaikille helppoa, kaikille kivaa. Tuntuu, että tisseillä on tärkeä tehtävä. Imettäminen on niin paljon: kätevää, liikuttavaa, tyylikästä, kaunista ja ihanaa.

Share

Pages