Ladataan...
Laura loves

Eikö ole omituista, että itsensä voi nähdä ihan uudessa valossa vielä kolmenkympin tuolla puolen? (No, ei se itse asiassa ole. Silloinhan valaistutaan ja tullaan sinuiksi itsensä kanssa, jos naistenlehtiä on uskominen. Anyway.)

Olen luullut olevani Lumikki. Kalmanaama, korpinmusta tukka. Useimmiten mallia polkka. Otsis. Sellaiseksi olen sitä värjännyt ja leikellyt vuositolkulla. Pukeutunut joko mustaan tai räikeisiin, kirkkaisiin väreihin.

No, maanläheisiä, murrettuja sävyjä vierastan edelleen. (Metsänvihreä, ruskea, viininpunainen, luumu, hyihelvettienkestä.) Mutta olen viihtynyt viime aikoina myös vaaleassa. Jättänyt tukan värjäämisen jo yli puoli vuotta sitten ja päättänyt, ettei tämä oma väri -proggis olekaan aivan tuhoontuomittu. Antanut kuontalon myös kasvaa ja tajunnut, että pitkä tukka on niin mun juttu! En enää koskaan tahdo luopua!

Tajunnut, että kesän esille houkuttelemat pisamat kertovat jostakin. Olenkin todelliselta väriltäni hinajainen. Eihän tässä tullutkaan kuin 15 vuotta piirrettyä kulmakarvat mustalla kajalilla, kun oikea sävy olisi ollut joku toffee. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

 

Ps. Kai teidänkin päässänne soi tätä merkintää lukiessa tämä?

 

 

Se oli ainakin tarkoitus.

Share

Ladataan...
Laura loves

Ennen vanhemmaksi tuloa ei voinut mitenkään käsittää, miten suuri juttu oman lapsen päivähoito on. Minulla oli yksioikoinen käsitys siitä, että siinä vuoden kieppeillä se lykätään tarhaan ja that's it. Vasta äitiytymisen myötä tajusin, että on muitakin vaihtoehtoja kuin tarha, ja että kaikille se lykkääminen ei ole helppoa, vaikka olisi kuinka hinkumassa takaisin töihin (kuten minä). Niin, ja senkin, että se ei ole sille lapsellekaan helppoa. (Armollisesti nämä kokemukset on itse unohtanut, prosessoinut huomaamatta tai paketoinut vain epämääräisinä neurooseina oireileviksi tunnemuistoiksi psyykensä sopukoihin.)

En ala muotoilla manifestiäni korkeintaan 6-tuntisten hoitopäivien tai pienten ryhmäkokojen puolesta, koska kiehun jo valmiiksi merkinnän alle ropisevista "Minäkin olin lapsena 12 tuntia päivässä tarhassa ympäri vuoden ja olen ihan fine" -kommenteista (tai vastaavasti "Miksi niitä lapsia hankitaan, jos niitä ei olla valmiita kotihoitamaan eskari-ikään saakka?" -paasailuista), kunhan hehkutan, että meillä on käynyt tässä suhteessa mainio säkä. Tai no, ei siinä ole kyse vain tuurista, vaan myös tietoisesta ponnistelusta lapsiystävällisempien ratkaisujen suhteen. En mitenkään hahmota, miten kahden 9-to-5 -päivätyöläisen lapsiarki voisi rullata kivutta, mutta tottakai tilanteeseen kuin tilanteeseen sopeutuu. Mutta olen superiloinen, että meillä sitä ei tarvitse toistaiseksi edes kokeilla. Mieluummin olen jatkuvassa epävarmuudessa elävä freelancer, joka voi pitää vapaapäiviä lapsensa kanssa kun tahtoo ja pitää hoitopäivät vaikka viisituntisina.

Viime vuonna Sulolla oli ihana hoitaja ja neljän lapsen hoitokaveriryhmä. Hengasivat vuoroviikoin meillä ja toisessa hoitoperheessä. Tänä syksynä hoitaja vaihtui, mutta on ihan yhtä ihana, ja ennalta tuttu kaveri, mikä on ehdoton plussa. Hoitokavereita on taas kolme. Ulkonäöltään nämä pellavapäät voisivat olla samoista vanhemmista siinneitä (nyt tuli outo sana! mutta miten muuten sen voi kirjoittaa/taivuttaa? si'inneitä?).

2-vuotiaan aloitus hoidossa on ihan eri juttu kuin 1-vuotiaan. Toki osatekijä on alkanut laitostuminen (heh) eli se, että hoidossa olemista on treenattu jo vuosi. Laittaisin kuitenkin enemmän lapsukaisen henkisen kehityksen piikkiin. Puhekyvyttömästä, hoitajaan takertuvasta, itkevästä vauvasta eroaminen oli koko ensimmäisen kuukauden ajan raastavaa -- kun taas kommunikointikykyisen, monta astetta rohkeamman ja reippaamman taaperon kanssa voi pussata ja moikata rennosti erotessa. Takana on puolitoista viikkoa uutta hoitosettiä ja kaikki on sujunut naurettavan sulavasti. Ekana päivänä Sulo ei suostunut syömään, toisena päivänä ei nukkumaan, kolmantena jo kumpaakin. Siitä lähtien kaikki on sujunut unelmaisesti.

Toki muutos on silti lapselle suuri, enkä ole niin tyhmä, että  luulisin, että päällepäin topakka lapsi ei silti prosessoisi eroa vanhemmista ja uutta tilannetta. Ehkä olen ylianalyyttista sorttia, mutta uskon, että Sulon ekan hoitoviikon levottomampi yöuni oli juuri tuota päivän tapahtumien läpikäymistä ja vanhempien läsnäolon tsekkailua. Paikalla oltiin -- ja väliimme saa vieläkin joka yö tassutella Nuuskamuikkus-pehmolelu kainalossa nukkumaan.

Kun le baby saapuu, Sulo jatkaa näillä näkymin kolme päivää viikossa lyhyitä päiviä hoidossa. Siis näillä näkymin: jos tuntuu, että suunnitelma aiheuttaa hänessä valtaisaa mustasukkaisuutta tai hylätyksi tulemisen tunteita tai jollen jaksa lähteä roudaamaan lastani toiselle puolen kaupunkia loskan ja lumihankein keskelle, niin keksitään jotain muuta. Hallelujaa hyvinvointivaltio, rahallisesti on sangen sama, vaikka lapsi ei kävisi hoidossa kuin kerran kuussa, joten hoitopaikkaa voi pitää hyvin ihan varmuuden varallakin. (Paikka ei siis ole keneltäkään pois, kun kyseessä on yksityinen, ei kunnallinen hoitaja.)

Hyvä lastenhoitaja on aarre. Sopisi toki näkyä palkkatasossaankin.

Share

Ladataan...
Laura loves

Olen unohtanut puffata tuoreinta Trendiä, jossa on juttuni liikuntamotivaation löytämisestä - ja ennen kaikkea sen ylläpitämisestä. Lähinnä suosittelisin juttua itselleni, koska vaihdoin kuntosalia kuun alussa ja olen käynyt sporttailemassa nyt öööööööö kahdesti. Kun liikunnan kadottaa elämästään, sen omaksuminen takaisin on ihan helvetillinen homma. Kuten juttuun haastattelemani ekspertit vahvistivat, kyse on rutiinin istuttamisesta elämään, eikä sellainen ole koskaan aivan yksinkertaista, vaan vie kuukausia. Siihen asti pitää jaksaa huijaamalla itseään konstilla millä hyvänsä.

Ja kun nyt en jaksa huijata, jaksan hädin tuskin hengittää. Hemoglobiinini keikkuu jossain 115 kieppeillä, eli on normitasooni nähden surkea. Ei varmaan siis riitä, että ostaa ne rautatabletit -- niitä pitäisi kai syödäkin. Olen luovuttanut. Huomaan ajattelevani koko ajan, että synnytykseen on 8 viikkoa, sen jälkeen sitten. Ihan turha edes aloittaa nyt. Ja tottahan se on, että mitään hikiliikuntavaihdetta en enää saa silmään. Se tsäänssi meni, tällä hetkellä se olisi keholle liian kova shokki. Pitäisi silti himmailuliikkua, mutta kun en koskaan ole osannut sitä lajiketta. En rauhaisaa salitreeniä, en pelkkiä lempeitä kehonhuoltotunteja. En, vaikka tiedän, että olo olisi niiden kanssa eksponentiaalisesti parempi. En ole koskaan ollut näin raihnainen.

 

Kas, mikä valitusvirsi. Unohtakaa tämä marina ja ostakaa lehti ja inspiroitukaa, te oman kehonne kuningattaret, ei-tiineet! Liityn seuraanne jumppasalin takariviin viimeistään vuodenvaihteessa. Jaksaa, jaksaa.

 

kuva: we heart it

Share

Pages