Ladataan...
Laura loves

Tammikuu tuntuu loputtoman pitkältä. Joulun vähäinenkin taika on ollut jo aikapäiviä tipotiessään. Meitä odottaa viikon kuluttua ihana parin yön minibreikki luksusmökissä Ahvenanmaalla. Se on ainoa asia, jonka voimalla olen porskuttanut koko loputtoman kuun. Liikuntaharrastuksen elvyttäminenkin auttaa. Mutta näistä huolimatta: väsyttää. Fyysisesti. Henkisesti.

Onneksi väsymys on eri asia kuin masennus. Olen koko ajan onnellinen siitä, että tiedän tämän olevan vain vaihe. Mutta miten kummallinen vaihe! Luen häkeltyneenä blogeista, kuinka ihmiset viettävät koko päivän viltin alla kirjan kanssa. Tai katsovat jonain päivänä kolme elokuvaa putkeen. Tottahan minäkin tein tuollaista joskus, ja kuitenkin tällä hetkellä koko konsepti tuntuu aivan absurdilta, niin kaukaiselta, niin tavattomalta luksukselta. Että noin voi tehdä. Päättää vain jonain aamuna, että nyt haen kaupasta skumppaa ja juustoja ja pinon naistenlehtiä, ja kuhertelen niiden kanssa koko päivän täydessä hiljaisuudessa.

Jos olet sellaisessa elämänvaiheessa ja -tilanteessa, ota siitä kaikki irti. Ja kuitenkin: tiedän, ettei sitä voi arvostaa niin täydellisesti, jos kyseessä on itsestäänselvyys. Perinteinen you don't know what you've got 'til it's gone. Nyt mietin esimerkiksi päivittäin, miksi en hyödyntänyt sitä tilannetta, kun minulla oli yksi iso lapsi ja olisin voinut lähteä vaikka viikoksi yksin Japaniin. Tai viikonlopuksi kylpylään ilman perhettä. Tai mitä vaan. (Totuuden nimissä teinhän minä kaikenlaista: olin monella monen yön työreissuilla ihanissa paikoissa, tyttöystävien kanssa hankolaisessa huvilassa, ties mitä, mutta silti tästä nykyhetken vinkkelistä en tarpeeksi. Ja valtaosa noista jutuista liittyi työhön.)

En ole mitenkään katkera. Nyt on näin. Vuoden päästä on eri tavalla. Toki olisi astetta antoisampaa elää vahvemmin hetkessä ja ottaa kaikki irti siitä, mitä juuri tämä päivä on: en koskaan enää tule kokemaan päiviä ihan pienen vauvan äitinä. Mutta olen aina ollut sitku-ihminen, joka suunnittelee seuraavan vuoden matkoja ja bileitä, ja se tuo minulle onnea. (Olen yrittänyt muuttua, mutta tuo piirre on minussa äärimmäisen syvällä.)

Eikä tilanne ole toivoton, sillä olen tokan lapsen kohdalla parempi irtiotoissa. Olin somassa huppelissa eräissä pikkujouluissa kokonaiset kolme tuntia (aplodit minulle!), kun Uljas oli kuusiviikkoinen. Koko tämän kuun olen käynyt kolmesti viikossa jumpassa. Olemme lanseeranneet rakkaiden naisten kanssa perjantaiviiniperinteen ja kumonneet cavaa Pinellassa ja rieslingiä E. Ekblomilla. Kyllä tää tästä.

Happea.

 

(Kumpikin kuva nuorilta, viattomilta, kiireettömiltä vuosilta ennen lapsia.)

Share

Ladataan...
Laura loves

Hehkutan säännöllisesti äitini ja mummini pettämätöntä esteettistä silmää ja panostamista arjen kauneuteen. Tapaninpäivänä tajusin kuitenkin isäni luona, että ei tämäkään kaiffari kovin piittaamaton ole kotinsa detaljeiden suhteen. Isäpappani rouvan mukaan isäni kulkee perässä ja viimeistelee asetelmat millilleen, jolleivät ne miellytä hänen silmäänsä. Että höpönlöpö vaan niille, joiden mukaan keski-ikäiset lihansyöjälätkäheteroäijät eivät voisi harrastaa tuikkukuppien hamstraamista ja ryhmittelyä. Kyl mun iskä vaan. Minimalismi ei ole näiden kahden kirpparihaukan juttu, minkä seuraavat kuvat ehkä paljastavat..

 

 

 

Share

Ladataan...
Laura loves

Mitä tapahtui sinä päivänä, kun vuosi vaihtui? No, matkustin elämäni ensimmäistä kertaa saman päivän aikana kuudesti taksilla. Olin erääseen uuteen pestiin liittyen ensin meikattavana (lopputulos muistutti vain hieman liettualaista katutyttöä) ja sitten kolumnikuvattavana. Sitten kiiruhdin takaisin imettämään ja väsäämään pastasalaattia illan juhliin (kyllä pastasalaatteja saa tehdä vielä vuonna 2012, jos minä sanon niin!). Käytiin kyläilemässä (taas taksilla -- pääkallokeli, kiire, kaksi lasta, tee sinä matikka) ja vasta sitten rantauduttiin illan pääpirskeisiin.

Niissä juhlittiin hurmaavaa nelikymppistä herrasmiestä siinä missä vuoden viimeistä päivääkin. Lahjaksi annoimme soittolistan päivänsankarin syntymävuoden hittejä (olipa muuten hyvä pop-vuosi tuo 1973!). Sitten syötiin salaatteja, liha- ja kasvispullia, foccacciaa & naurettavan hyviä juustokakkuja. Aikuiset jutustelivat, lapset leikkivät kuin mielipuolet.

Minä olin harmillisesti päivän uuvuttama ja tuon imettäjän suurimman ilon, rintatulehduksen (miksi rintaruokinnasta rangaistaan? Nimim. Kysynpä vaan -80), runtelema. Jo ensimmäinen viinilasillinen laukaisi törkeän väsymyksen ja loppuillasta tunsin itseni jo lähes kuumeiseksi. Päivän kuudes taksi tilattiin kello 23 pintaan.

Majoituimme matkoilla olevan luottotätini luona, ergonomisesti kahdesta eri korkuisesta patjasta rakennetussa, kapoisessa siskonpedissä, jossa kellään ei ollut tilaa kääntyä. Kun kello tikitti tasan kahteentoista, minä makasin patjalla imettämässä Uljasta. Aleksi ja Sulo kuikuilivat makuuhuoneen ikkunasta hiljaiselle kadulle. Raketit paukkuivat ja kai niitä muutama näkyikin. Kumpikaan lapsistani ei koskaan ollut valvonut keskiyöhön.

Vaikka olin voimaton ja väsynyt, uumoilin, että muistaisin tuon soman hetken aina: pieni tuhiseva poika imemässä ruokaa minusta, toinen seisomassa rottinkiarkun päällä kuikuillen häkeltyneenä pakkasyöhön ja sisäistämässä selitystä siitä, mitä raketit ovat. Minuuttia yli kahdentoista perheen loputkin jäsenet sulloutuivat patjakompleksiin, samojen peittojen alle, ja kävimme nukkumaan. Suloisestihan se vuosi siis sittenkin alkoi.

Share

Pages