Ladataan...
Laura loves

Tiedättekö sen tunteen krapulaisena sunnuntaina -- tunteen siitä, että sielustanne puuttuu jokin olennainen palanen? Että kaikki on periaatteessa hyvin, mutta tuolla jossakin ammottaa siivu haikeaa tyhjyyttä? Päätäkin särkee ja sydän tempoilee?

Ällös huoliko, minäkin tiedän sen olon. Toisaalta olen löytänyt puuttuvan palasenkin: se on Mies van der Rohen paviljonki. Se sijaitsee Barcelonassa, ja se on maailman kaunein ja sielua tyydyttävin paikka, arkkitehtoninen kipulääke ja turvasatama pahassa maailmassa.

 

Sinä siellä haukottelet. Tiesitkö tämän jo? a) Ahaa, olet arkkitehti ja raahannut tänne jo rakastettusi ja puoli sukuasi, kun he olisivat halunneet juoda pahaa sangriaa Ramblalla? b) Ahaa, seukkasit joskus arkkitehdin kanssa ja lähdit mukaan silmiäsi pyöritellen? Sitten pääsit perille, henkäisit ja antauduit. Onneksi olkoon.

Muut: vielä ei ole liian myöhäistä. Siellä se nököttää, virtaviivaisena modernismin jalokivenä, odottamassa sinua syliinsä, toivottavasti aikojen loppuun saakka.

 

En kyllästytä teitä pidemmin rakennuksen historialla (kaikki blogin lukijat eivät ole ehkä paviljonkiorientoituneita), mutta Ludwig Mies van der Rohe (okei, luulivatko kaikki muutkin, että "Mies" oli hänen etunimensä, koska tuota Ludwigia ei käytetä juuri koskaan?) suunnitteli sen Barcelonan vuoden 1929 maailmannäyttelyyn. Jostakin eriskummallisesta syystä paviljonki purettiin heti seuraavana vuonna, mutta pystytettiin identtisenä uudelleen vuonna 1986. Luojalle kiitos tuosta ratkaisusta.

Paviljongin kuvan tulisi olla sanakirjassa adjektiivin ajaton rinnalla. Ei ole vuosikymmentä, jolloin tämä muotokieli ei puhuttelisi. Ja vaikka rakennus on täysin ajasta irrallaan ja ikityylikäs, siinä on joka vuosikymmenellä samalla jotakin täydellisen trendikästä. Tällä käynnillä ihastelin muodikasta marmoria, joka tuntui kymmenen vuoden takaisella käynnillä vain hassulta ja vähän retrolta. Nyt se on taas ajassa tiukkaakin tiukemmin kiinni ja himottaa hulluna. Mikä kiehtova, moniulotteinen luonne tällä tönöllä onkaan!

 

 

Kun on ihastellut sisätilaa, voi pysähtyä tuijottamaan täydellisen liikkumatonta allasta ulkona. Zeniläistä kivimerta. (Juuri tämä olisi se krapulahengittelylle paras spotti. Oi miksen ole lentopeloton miljonääri, joka pörräisi yksityiskoneellaan sunnuntaisin tämän näyn äärelle?) Viivoja, joiden täydellinen suoruus antaa ryhtiä omallekin elämälle.

 

Lieneekö paviljongissa koskaan vieraillut ihmistä, joka ei olisi hullaantunut sydänjuuriaan myöten näkemäänsä ja hetken vertaa kuvittele rakentavansa omaa, samanhenkistä rakennusta vähintään kesämökikseen? Pohdimme juuri äitini kanssa, että Mies van der Rohen työn ihmeellisyydestä kielii sekin, että paviljonki istuisi ympäristöön kuin ympäristöön. Viileäksi keitaaksi vehreyteen. Kallioon sulautuvaksi maltillisuuden majaksi karulle saarelle. Minne vain. Ihan minne vain. Poikkeuksellista.

Suosittelen. Kaikille ihmisille. Luultavasti eläimillekin. Koordinaatit ja muu käytännön info täältä.

 

Ps. Ja vielä vastaus yhteen olennaiseen kysymykseen: nostaako vierailu holtittoman Barcelona-tuolikuumeen? Ai nostaa-ko! Kovasti jo paikan päällä toitotin avopuolisolleni, että heti, kun palataan kotiin, hankin vähintään yhden. Aattelin, että hinta oisi jotain pari tonnia. No, tuota. Se on miltei 8000€. Joten ehkä ei sittenkään. Mutta siis juu, tuonne tuo klassikkotuolikin on siis alun perin suunniteltu. Ah.

Share

Ladataan...
Laura loves

Vain toinen gastroturisti voi ymmärtää, mitä pääsin eilen kokemaan. Söin Ticketsissä. Kyllä, Ferran Adriàn Ticketsissä. Kyllä, El Bullin Ferran Adrián Ticketsissä. Siis kokkineron uudessa raflassa.

Ei se helppoa ollut. Ticketsiin pääsee ainoastaan pöytävarauksella, ja pöytävarauksen voi tehdä ainoastaan 60 päivän päähän. Varausaika alkaa aina keskiyöllä -- Espanjan aikaa keskiyöllä, eli Suomen aikaa kello 01.00. Aamuseiskalta heräävä kotiäiti on aika harvoin tuohon aikaan hereillä. Aamulla pöydät tarkalleen 60 päivän päähän ovat aina menneet.

Tarkoitus oli saada pöytä sille ajalle, kun äitini oli täällä kylässä ja olisimme päässeet Aleksin kanssa ravintolatreffeille. No, niinä varausiltoina olin jopa hereillä yhdeltä. Mutta satuin olemaan Helsingissä humputtelemassa ja unohdin autuaasti koko buukkausruljanssin. Ei auttanut kuin painaa päivätolkulla refreshiä peruutusten varalta sata kertaa päivässä -- ja lopulta se onnistui, joskin sain pöydän espanjalaisittain naurettavalla illallisajalle (klo 19:30 -- täällä lähdetään illalliselle arkisinkin klo 22), juuri sille päivälle, kun äitini lähti. Ei sitten romanttisia treffejä. Onneksi minulla on Barcelonassa suomalainen ystävä, joka lähti mieluusti seuralaiseksi.

Pöytävaraus otettiin tosissaan. Varauspäivänä sain meilin, jossa pyydettin vielä varmistamaan saapuminen netissä. Varmistin. Kului tunti, ja tuntemattomasta numerosta soitettiin kolme kertaa. Oli pakko vastata. Saapuminen pyydettiin vahvistamaan vielä puhelimitsekin. Kyllä, olen tulossa! En kai minä nyt hullu ole ja jätä tulematta!


Ja niin me menimme. Ja söimme. Jaa mitä me söimme? Voi pojat, mitä me emme syöneet.

Alkuun joimme cavaa (minulle) ja olutta (Sennille). Punkuksi valkkasimme tanakan, mehukkaan Détras de la Casa Syrahin (2007). Sitten starttasivat itse syömingit.

Tilasimme Ticketsin kuuluisia oliiveja, joiden sisään oli ujutettu niin appelsiinia kuin vaniljaakin. Oliivien tekstuurilla oli pelattu niin (ei mitään hajua, miten -- molekyyligastronomia ynnä muu ei ole vahvuuteni), että ne olivat suussa hajoavia, aivan pehmeitä ja "niljakkaita". Kun pääsi silmämuna-assosiaatiosta yli ja antautui maulle, niin avot.

Oliivien seurauksi tilasimme tomaattileipiä (näitä syödään jokaisella Epsanja-aterialla, mutta näissä salaisuutena oli aivan läpirapeaksi paistettu bruschetta, mainio!), paperinohueksi litistettyä ja sipsimäiseksi paistettua, sahramilla maustettua mustekalaa ja pistaasitempuraa.

Sitten seurasi aterian miltei paras osuus, "mini airbags stuffed with manchego cheese foam". Ihanan taikinakuoren sisään oli piilotettu machegosta ja hasselpähkinäöljystä sörssättyä kastiketta, joka räjähti suuhun kuorta puraistaessa. Voihkimme yhteen ääneen.

Seuraavaksi pöytään kannettiin paikallista kinkkua, joka suli suuhun. Sille seuraa pitivät perunasiivut ja jonkinlainen ylellinen läskisoosi. Seuraava laji oli "avokado-rapucannelloni", jossa avokado toimitti pastaputken virkaa. Sen sisällä asusti mahtavaa raputahnaa. Avokadon kypsyysaste oli luonnollisesti juuri oikea, ja rulla oli valeltu yrttiöljyllä. Voihkimme taas.

Sitten nassutettiin absurdia keksintöä, parmesaanijäätelö-sandwichia. Kahden rapean taikinalevyn väliin oli istutettu laatta parmesaanijäätelöä, joka kenties kuulostaa epäilyttävältä kikkailulta, mutta oli niin hyvää. Niin. Hyvää. Olimme juuri keskustelleet siitä, millä ruoalla voisimme elää loppuelämämme. Pizzat, pastat ja muut perusjutut mainittu. Mutta kun parmesaanijäätelö suli suussani, julistin, että itse asiassa TÄÄ on nyt se juttu, jolla voisin elää loppuelämäni. Voi Ferran, minkä teit.

Tarkoitus oli tässä vaiheessa siirtyä jälkkäreihin (kaikkea edellä mainittua oli siis tilattu yksi kappale, ja jaettu), mutta tarjoilija ehdotti, että voisimme maistaa vielä Ticketsin (ei-listalla-esiintyviä) minihampurilaisia mozzarellalla. No totta mooses! Parin puraisun pikkupurilaiset rapisevissa paperitaskuissaan olivat mainiot. 

Sitten siihen jälkiruokaan. Jälkkärilistan kanssa oli vaikeaa. Niin moni ruokalistan noin kahdeksasta vaihtoehdosta houkutti. Senni sanoi sen ensiksi ääneen: "Otetaan nää kaikki. Koko sivu." Nyökkäsin. Ainoa oikea vaihtoehto.

Valitettavasti tarjoilija oli kanssamme eri mieltä. "En voi tuoda teille kaikkia jälkiruokia. Ette te pysty siihen." No, katsotaan. Tuo, mitä tykkäät. Ticketsin linja on muutenkin se, että tarjoilijalle annetaan halutessa vapaat kädet ja tämä rakentaa aterian asiakkaan toiveiden pohjalta -- tai ihan sataprosenttisesti sooloillen. Me tahdoimme valkkailla ite, joten emme käyttäneet optiota, mutta vaihtoehto olisi varmaan ollut hyvä sekin. Nyt luotimme kuitenkin tarjoilijan arvioon siitä, että koko lista olisi liikaa. (Ehkä tämä vaatii pienen taustoituksen: Tickets on siis jälkkäreitä myöten tapasravintola, joten annokset ovat haukun tai parin kokoisia -- siksi kymmenen lajiketta ei siis olisi ollut ihan niin pähkähullu idea kuin se, että tilaisi Rossossa kymmenen suklaakakkupalaa.) Eikä meillä erityinen nälkä siis ollutkaan, mutta koska kyseessä oli once-in-a-lifetime -juttu, oli polte kokeilla kaikkea!

Kuusi jälkiruokaa jaksoimme ihan mainiosti: jogurttikuorrutteisia kuppikakkuja vadilla. (Mangovuoan sai syödä.)

Vadelmamarenkia. Baileys-suklaasikari ja frappea kukallisesta teepannusta. Suklaatanko, jonka sisällä rapsakka keksipohja ja sitkeää nougatia. Harmaita, eriskummallisia, tekstuuriltaan styroksia muistuttaneita hattarapaloja tarjoiltuna vulkaaniselta kiveltä. Perus.

Vihon viimeiseksi "DIY-juustokakkua", joka koottiin itse levittämällä jumalaista, pehmeää juustoa rapeaksi paahdetulle keksille ja kruunaamalla setti voimakkaalla vadelmahillokkeella.

Ei hyvät hyttyset. Siinä se oli. Kaksi ja puoli tuntia siihen taisi mennä.

 

No! Oliko kyseessä elämäni ateria? Ei ehkä ylitse muiden, mutta yksi niistä.

Entäs lasku? Niin. Miettikäähän, mikä määrä lajikkeita pöytäämme kannettiin. Plus cava, plus olut. Plus kokonainen puteli viiniä. Ne kuusi jälkkäriä.

Laskun loppusumma oli 142 euroa, eli 71 euroa per naama. Käsittämätöntä. Tuon verranhan pulittaa joskus Suomessa ihan keskiverrosta tai kehnostakin ateriasta, jos juo vähän viintä ja ottaa jälkkärin jne. Huhheijaa.

 


Pökerryttävän aterian jälkeen erehdyimme vielä kotikadun ginibaarin Lou Reed -tribuutti-iltamiin maistelemaan kiinnostavia ginejä, ja tuon suloisen vikatikin myötä tämä päivä on mennyt aivan harakoille. Se on jo toinen tarina. Mutta Tickets -- se on nähty ja koettu. Toivottavasti ei viimeistä kertaa.

Share

Ladataan...
Laura loves

En saanut, mitä tilasin.

Tilasin sen rennon toisen lapsen, joka menee siinä sivussa. Sen, joka todistaisi, että ensi kosketukseni vauvoihin (koliikki-Sulo) oli vain sattuman oikku -- että oikeasti vauvavuosi on ihan piece of cake ja sujuu minultakin. Että nyt olisin tällä kiekalla tyyni zen-mutsi, joka ei ahdistu itkusta, yöheräilyistä, vauvan mielialojen arpomisesta.

No, ei se niin mennyt. Taivaan tupruttaessa ensilunta Turun ylle käsivarsilleni lykättiin soma pieni pallero.  Koska kyse ei ole todellisuudessa vauvoista, vaan minusta, alku oli ihan yhtä ahdistavaa kuin viimeksikin. Happi loppuu, mä en pysty tähän, tämä symbioosin kuristavuus. Jokainen päivä tuntui vuoden mittaiselta. Se sentään on totta, että esikoinen pitää elämässä kiinni. Ei voi sortua täysin, kun pitää pitää huolta siitä vähän isommastakin. Siitä, joka todistettavasti on hyväntuulinen ja huippu taapero, vaikka alku oli hänenkin kanssaan työlästä. Kai se vähän helpotti.

Ja joo. Minulla oli sellainen käsitys, että puolivuotiaana vauvat muuttuvat leppoisiksi relamestareiksi. Ehei. Ei tämä jätkä. Hää on yhä kitinäkuningas vailla vertaa. Oisi jännä tietää, onko kysymys temperamentista vai kasvuympäristöstä. Lapsen isän mukaan kyse on vain siitä, että toinen lapsi joutuu pitämään ääntä itsestään tullakseen noteeratuksi. Esikoisen ympärillähän pörrätään kuin Jeesuksen kimpussa. Toinen ei enää olekaan maailman napa. Pakkohan siinä on kimakasti huutaa. En silti usko, että tämä on ainoa tekijä. Varmaan lopputulos ympäristö+temperamentti -yhteenlaskusta.

Uljas on erittäin hanakka kertomaan, milloin kaikki ei ole täydellistä. Hänellä on erittäin usein nälkä. Kova nälkä. Jano. Kova jano. Väsymys. Kova väsymys. Vitutus. Kova vitutus. (Vitutuksen aiheita: kylmä, kuuma, joutuu istumaan rattaissa sylin sijaan, Sulo vie lelun kädestä, jne.) Hän ei tässä vaiheessa kelpuuta sylittäjäkseen kuin äitinsä tai isänsä. Ja syliä hän kaipaa. Melkein koko ajan. Aamusta iltaan. Ei siinä mitään -- sitähän me kaikki kaipaamme. Se hänelle suotakoon. 

Tämä tiivistelmä ei ollut nyt kovin myönteinen. Johtuu varmaan siitä, että kirjoitan tätä päänsäryssä ja lievässä krapulassa. Eihän tämä koko vuosi paskaa ollut. Päinvastoin: tänään hymyilyttää. Ihmeellinen pikkupoikani.

Uljas oppi nukkumaan yöt läpeensä jo kahdeksankuisena (no, minusta se on jo, koska minusta vauvojen kuuluu heräillä koko eka vuotensa minuutin välein) lempeän unikoulutuksen eli yövieroituksen myötä. Tällaiseen en voinut koskaan uskoa. Kun Uljas alkoi nukkua, Sulo alkoi luonnollisesti heräillä, joten minä en toki ole vieläkään saanut nukkua, mutta sou not. Uljas on silti nero ja kingi. Yön ruhtinas. Rakastan.

Uljas on maailman kaunein lapsi, joka hymyilevällä päällä kääntäisi vaikka Hitlerin pään Endlösungin suhteen. Mieletön hurmuri.

Hän on utelias, persoonallinen, reteä, kiinnostava. Rakastaa ruokaa, hiekkaa, kiipeilyä, asioiden lajittelua laatikoihin. Leipätikkuja (katso kuva!), Barcelonan tunnustelemista paljain jaloin. Kutitusleikkejä, lauluja ja hassuttelua.

 

Ei helppo tyyppi, mutta kuka sitä liian helpoista tykkäiskään.

En siis saanut sitä, mitä tilasin. Sain jotain vielä parempaa.

 

Ps. Kuvassa syödään tänään synttärijäätelöä Montjuic-vuorella.

Pps. Tää matkapäiväkirja alkoi niin lupaavasti... ja sitten tyssäsi. Koetan petrata. Hang in there.

Share

Pages