Ladataan...
Laura loves

Vihdoinkin! Haaveilimme Sallan kanssa yhteisestä ajasta pitkään. Irtiotosta kahdestaan, toisillemme omistautumisesta ilman keskeytyksiä. Meillä on yhteensä neljä alle nelivuotiasta poikaa, joten harvinasia tapaamisiamme säestävät aina sohvalta putoilevien lapsosten kopina, hillitön räkätys ja katkerat kyyneleet. Sanalla sanoen: härdelli. Ihana härdelli, mutta sittenkin härdelli. Yleensä miehemmekin poukkoilevat mukana. Heistä kummastakaan ei ole vaivaa - zeniläisiä tapauksia kumpainenkin - mutta on vaikea analysoida tyttöystävän kanssa parisuhteen kipupisteitä, kun sen toinen osapuoli möllöttää vierellä.

Sopivaa kalenterin koloa etsittiin kauan. Sitten mietittiin, minne tahdotaan. Mikä olisi hotelleista ihanin? Kylpylöistä suloisin? Kaikki vaihtoehdot tuntuivat ankeilta. Kartoitimme, mistä kumpikin eniten pitää: sipseistä, kuohuviinistä ja meren katselemisesta. (Saaristohulluus on yksi meitä yhdistävä elementti: haikailemme kesäpaikkoihimme Turun saariston karuille kallioille aina, kun emme siellä ole.) Mistä saa halpoja sipsejä ja hyvää kuohuviiniä merimaisemilla?

Huvittava vastaus hahmottui eteemme: ruotsinlaivalta, tietty! 

Salla tahtoi nähdä Viking Gracen (niin minäkin -- mutta olin jo nähnyt). Grace lipuu kerran päivässä Sallan saaristomajan ohi. Katkeran tarinan mukaan sen pahimmat peräaallot saattavat jopa sammuttaa munakoisojen grillaamista varten sytytetyn grillin huuhtoessaan pitkälle kalliolle.

Kun idea oli saatu, kaikki eteni sielunsiskoin kommunikoinnille tyypillisellä sulavuudella. Ei riitasointuja.

Otetaanko sviitti? Tietenkin otetaan. Otetaanko omat kermaviilit ja dipit mukaan? Tietenkin otetaan. Mennään spahan? Tietenkin mennään. Huolestuttaako sua mikään tässä matkassa? No se, ehditäänkö syödä tarpeeksi. Niin muakin.

 

Nyt voin raportoida, että kyllä me ehdittiin. Aloitettiin mantereelta, Tintåsta. Hyiseen iltaan punkkua ja maalaisranskalaisia sitruunamajoneesin kera. Tästä se lähtee.

Laivaan päästyämme tutustuimme hyttiimme. Vanhana sviittitestaajana (tämä on nolo pahe: olen koukussa konseptiin nimeltä sviitti, vaikka ymmärrän, että nimekkeellä voidaan kaupitella suunnilleen mitä tahansa) sanoisin, että Gracen sviitin (jotka ovat kaikki neljä keskenään erilaisia) sisustus on toki nykyaikaisempi kuin kilpailijan, Silja Europan, sviitin, mutta koossa ja varustelutasossa se jää pahasti kakkoseksi. Silja Europan sviitissä on kaksi isoa, erillistä huonetta, tässä vain yksi keskikokoinen. (Tai no siis, muistetaan suhteellisuus: on tämä toki perushyttiä huomattavasti isompi. Mutta ei kymmentä kertaa isompi.) Silja Europan sviitissä on porellas ja oma sauna, tässä pelkkä suihku (jossa kyllä valtaisa, pyöreä ikkuna merelle). Hinta on suolaisehko, noin 400 €. Kahdelle jaettuna tuntui ihan hintansa väärtiltä, mutta muuten kyllä liikaa.

Kyllä, luette juuri blogia jossa vertaillaan ruotsinlaivan sviittejä. Eikä edes hävetä. 

Tai no siis, hävettää ihan hulluna, mutta mun sormet vain jatkaa naputtelua. En ymmärrä.

Sitten syötiin elämämme ekat ramenburgerit. Tämä oli minulle ennalta yksi risteilyn kohokohtia. Ekat haukut eivät vielä vakuuttaneet, mutta ihastus kasvoi hetki hetkeltä. En toki vieläkään tiedä, miltä oikea ramenburger maistuu -- tiedän vain, miltä Viking Linen ramenburger maistuu... (Vrt. laivojen buffetin "sushi", joka on niin kaukana sushista, että vähän kuin vertaisi appelsiinia ja mustaamakkaraa keskenään.) Mutta hyvää siis oli! Jujuna siis liemi ja sämpylän tilalle paistetut nuudelilevyt. Lisukkeena oli wasabimajoneesia.

Järkyttävässä burgeriähkyssä taidettiin vain lojua loppuilta sohvalla ja hölistä. Periaatteenamme oli, että kenellekään ulkopuoliselle ei puhuta ja mieluusti ei edes nähdä muita matkustajia, ja aika hyvin tässä pysyttiin. Yökerhot ja muut Danten infernoa simuloivat paikat jäivät näkemäti.

Sunnuntaina mätettiin mätileipiä Oscar's-ravintolan erittäin laadukkaalla aamiaisella -- kyseessä on siis jauhoisista ja apaattisista pannukakuista huolimatta ruotsinlaivakriteereillä tosi hyvä setti. Sitten lilluttiin spa'ssa, joka koostuu tasan kahdesta, noin kymmenen hengen porealtaasta sekä muutamasta saunasta ja lumiluolasta. Oli ihanaa, muistaakseni puitiin Steiner-filosofia läpikotaisin ja puntaroitiin Valion maitomonopoliasemaa sekä tinkimaidon terveysvaikutuksia.

Katseltiin merelle, syötiin Oscar'sissa vielä kolmen lajin illallinen ja samppanjahuuruissa tehtiin tietysti viime hetken täsmäisku tax freehen. Tähänhän risteilymatematiikka perustuu: itse risteily voi olla ilmainen, mutta matkustajat kuluttavat rahansa ruokaan ja juomaan, ja juoman vaikutuksen alaisena mennään ostamaan joka toinen verovapaa tuote, joka käteen osuu. Gracen tax free on tilava, valoisa, freesi ja houkutteleva. Ekokosmetiikka on hyvin edustettuna (olen nyt vuoden ajan hankkinut Korresin putsariliinani Kreissiltä) ja samppanjahyllyt huutavat seireenien lailla. Lisäksi edellä mainitulla kosmetiikkaosastolla olen kuullut suorastaan legendaarisen keskustelun kahden myyjättären välillä:

"Hei kuule, sano äkkii, että jos joku asiakas kysyy, niin mitä tää Grace nyt sit oikeen tarkotti suomeks?"

"Ääää. Sillä oli niin monta merkitystä.."

"Mut siis joku marja kuitenkin?"

 

Tähän on hyvä päättää. Mutta vielä loppuun: suositellaanko romanttista sviittiristeilyä väsyneille ystäville, jotka tahtovat pulputtaa vain keskenään ja syödä vähän siinä sivussa sekä haikailla huikeiden, yksinäisten majakkasaarten perään? Voi kyllä!

Share

Ladataan...
Laura loves

Marraskuu. Mikä uniikki ilmiö.

Ainakin Etelä-Suomessa. (Onko Lapissa tähän aikaan vuodesta jotenkin maagista?) Vaakasuorassa vihmovaa räntää naamalla. Kohmeisia sormia liian heppoisten tumppujen sisässä. Koleaa ja lohdutonta. Heti iltapäivästä esiin hiipivää pimeyttä. Ja silloin kun ei ole pilkkopimeää, koko maailmankaikkeuden päälle on pingotettu hiirenharmaa pressu.

Ei, en ole syksyihminen. En, vaikka rakastan koko syyskatalogia: sitä punaviiniä, niitä villasukkia, niitä hyviä kirjoja, niitä kynttilöitä. Punkku, villasukat, kirjat ja kynttilät ovat nimittäin vielä kivampia kesäiltana. Onneksi olen jouluihminen ja pidän aina katseen joulukuussa -- ei tästä muuten selvittäisikään.

Marraskuussa ei-syysihmisen pitää pitää itsestään erityisen hyvää huolta, jotta homma (ja hommalla tarkoitan ei-syysihmisen psyykeä) ei hajoaisi käsiin. Kofeiinitankkauksen on oltava kohdillaan aamulla, viinitankkauksen illalla. Silloin on mahdollista löytää joskus arjen zen sadepäivästä, jolloin ei voi kuvitellakaan astuvansa ulos edes 50 sekunnin postilaatikkokipaisun ajaksi.

Kuten toissapäivänä. Minä, Sulo ja Uljas teimme aamupuuron ja kahvimukillisen jälkeen sohvalle yhdeksästä tyynystä majan. Se muutti muotoaan minuutti minuutilta ja tunti tunnilta Barbapapan lailla. Me venyimme ja vanuimme sen mukana, mutta pysyimme koko aamupäivän ajan vaakatasossa.

Sitten söimme makaronilaatikkoa ja laitoimme seurueen pienimmän päiväunille. Torkkutuntien aikana katsoimme Sulon kanssa kainalokkain Madagascarin tuhannetta kertaa. Siinä pieni räkänokka rinnallani koitin painaa mieleeni tuon rennon, söpön, kodikkaan hetken.

 

Koko kotinysväämisen yllä nimittäin leijuu tänä syksynä vääjämätön lopun tunnelma. Uljas aloittaa loppiaisen jälkeen samassa päiväkodissa, jossa Sulo jo käy kolmena päivänä viikossa. Kotiäitivuoteni ovat lopullisesti ohitse. Onneksi.

Mutta jos ihmismieltä yhtään tunnen, vielä joskus laiskaakin laiskempi päivä pienten pirpanoiden kanssa tyynymajassa tuntuu absurdilta ja jotenkin haikean ihanalta. Siis ihan oikeastiko teit sitä viis päivää viikossa aamusta iltaan?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Kotona. Kuukausi oli ja meni. Lentokone toi meidät takaisin pimeyden sydämeen.

Mieli tekisi ainoastaan vain marista. Olin varma, että kuukauden reissun aikana ehtisi kaivata kotia. Kissoja. Jotain tiettyä tavaraa. Ihan mitä vain. Ehei. Sosiaalisiksi suhteiksikin riittävät selvästi oma perhe, Facebook-tsättäily ja sattunaiset vierailevat ystävät. Juuri kun päästiin alkuun ja kaupungin makuun, piti palata.

Paluu ei ollut erityisen suloinen. Kännykkä reagoi saman tien viimaan ja koleuteen ja paiskautui itsetuhoisesti Helsinki-Vantaan asfalttiin. Näyttölasi on aivan pirstaleina. Baibai parille sataselle. Ajattelin ensin reippaasti, että no, tää hämähäkinseittiefektihän on vaan muodikas, mutta sitten kirkaisin kivusta, kun lasinsiru upposi sormeeni ja peukalosta purskahti verta. Korvaa vasten en enää tuota kapistusta viitsi nostaa...

Puhelin tuhoutuminen riisti myös mahdollisuuden tiivistää sarkastiseen Instagram-otokseen Suomen ankeus pahimmillaan: Lohjan ABC. Sen ruokavalikoima (käytän tuossa "ruoka"-termiä hyvin löyhin perustein). Lohjan ABC. Sen kalustus. Lohjan ABC. Onko maailmassa mitään lohduttomampaa kuin Lohjan ABC? (Tiedän, tiedän -- mitäs menin. Mutta kun takapenkillä on kaksi karjuvaa kakaraa ja se on ainoa auki oleva paikka tuolla tienpätkällä.. No, ja siellä on se Kirjapörssi. Se, josta löytää upouusia keittokirjoja vitosella. Joo, shoppailin nytkin enemmän kuin Barcelonassa koko kuukauden aikana. Mutta se on jo eri tarina.)  Uitimme ranskanperunoita ja itsekunnioitustamme punaisessa majoneesissa. Lapset laskivat muovista liukumäkeä. Ostin tarjousmaitoa ja MeNaiset. Tunsin sisäisen, sensuellin, päivettyneen espanjattareni nuupahtavan kauhistuttavalla tahdilla.

Ja lapsen suusta se olennaisin kiteytys taas tuli. Kun kaarsimme Lohjalta kohti Turkua, Sulo katseli tarkkaavaisesti auton ikkunasta ulos ja kysyi hetken kuluttua kiinnostuneena: "Mikä tämä pimeä luola on?" Katsoin ulos. Vaikka Hki-Tku -motari on täynnä tunneleita, nyt moista ei ollut lähimaillakaan. "Ai mikä?" tiedustelin. "Tämä pimeä luola!" Katsoin uudelleen ulos ja vastasin ainoalla mahdollisella tavalla: "Tää on Suomi."

 

 

Ja niinhän tää on. Eikä tänne oo synnytty nurisemaan perkele. Kohti matkalta imetyn inspiraation kyllästämää ja entistä hehkeämpää arkea sekä supisuomalaista "villatakki viltti kynttilä punkku jeejee" -syyspsykoosia, jossa kaamos käännetään jollain perversillä tavalla voimavaraksi! Bring it!

Share
Ladataan...