Ladataan...
Laura loves

Puoli vuotta ja pari päivää takana. Silloin pullautin uljaan pienen Uljas-vauvan maailmaan. Sulon vauva-ajasta jäi muistikuva, että puolivuotiaasta eteenpäin vauvat ovat maailman helpoimpia ja hupaisimpia pötkylöitä. Paree ois olla niin nytkin.

Koska päivänsankari on pukeutunut Kuka lohduttaisi Nyytiä? -teoksen kuvituksesta ammentavaan bodyyn, on syytä siteerata ulkomuistista Tove Jansson -klassikon päätösrivejä.

 

Nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää,

nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää.

 

Pelon aikakausi on nimittäin nyt ohitse, sillä - hallelujaa - minulla ei ole tässä elämässä enää hoidettavana hirmuisen kauhistuttavia olentoja nimeltä pikkuvauvat.

Luultavasti. Vähän vauvakuumetta kyllä pukkais... Mutta ei, ei sittenkään. Olemme pariinkin otteeseen pohtineet Aleksin kanssa nopeasti, olisiko meistä tähän vielä kerran. Vastaus on aina yksimielinen: "Ei, ei olisi."

Share

Ladataan...
Laura loves

Melko tuore kuva on auttamattomasti vanhentunut: jäälautat eivät ole ainoastaan murtuneet, vaan sulaneet pois. Julistan kevään alkaneeksi: ripulinmaitokahvinvärinen Aurajoki virtaa vimmatusti.

In other news: föri on yksi siisteimmistä, ainutlaatuisimmista jutuista, joilla Turku voi ylpeillä. Ilmainen, sanomattoman söpö pikkulautta, joka kuljettaa humpsista vaan joen toiselle puolen. Sulo ajeli viikonloppuna förillä eestaas kahtenakin päivänä. Ihan huvin vuoksi. Elämyksestä tohkeiltiin koko loppuilta. Aivan must kaikille kaupungissa vieraileville. Ja asuville. Ihan kaikille. Föri forever.

Share

Ladataan...
Laura loves

Kun aikanaan huomasin ahdistuvani sunnuntai-iltaisin edessä häämöttävästä viikosta, palaveerasin itseni kanssa ja tein radikaalin päätöksen: lopetin kivat päivätyöt ja ryhdyin freelanceriksi. Päätöksestä on miltei kuusi vuotta ja meinaan yhä potkia itseäni miltei päivittäin testatakseni, olenko hereillä. Voiko elämä olla näin vapaata ja näin siistiä. Jos kaikki menee hyvin, jatkan vapaana toimijana loppuelämäni.

Mutta sunnuntait. Ei niihin sisäänrakennetusta angstista silti ihan irti pääse. Sillä vaikka kellokortti ei huuda minun nimeäni maanantaiaamuisin, mieheni nimeä se huutaa. ("Alekshiiii! Aleksshhiii!" Noin.) Ja suunnilleen koko muun maailmankin. Olen osa maailmaa, siksi en yksin pysty taistelemaan sunnuntain lamaannuttavaa voimaa vastaan. Donquijote, tuulimyllyt, jne, kyl te tiedätte.

On yleistä tietoa, että sunnuntaisin ihminen tarvitsee ekstratukea pysyäkseen pystyssä. Siis henkisesti. Tietysti joskus fyysisestikin, jos on sattunut riekkumaan yön läpeensä diskossa häppärituoppi (tai kaksi) kourassa.

Aleksin bändikaverit eivät selvästi tätä faktaa arvosta, koska yhtye treenaa juuri sunnuntaisin. Minusta taas ajatus sunnuntaista keskenäni lasten kanssa tuntuu jotenkin musertavan yksinäiseltä. Luojan kiitos Aleksin ja kumppanien treenikämppä sijaitsee aivan rakkaan Riikan kodin naapurissa. Sinne siis suuntaamme Sulon ja Uljaksen kanssa säännöllisesti parin tunnin sunnuntaievakkoon, ja aina meidät otetaan avosylin vastaan, ja liedellä höyryää lounasta, ja sitten improvisoidaan jälkiruokaa, ja poikien leikit rullaavat. Me kittaamme Riikan kanssa yogiteetä, valitamme väsymystämme, hihitämme lasten omituisille urpoiluille. Ja hetken aikaa sunnuntai ei olekaan ihan niin paha juttu.

 

Share

Pages