Ladataan...
Laura loves

Bussi pysähtyi liikennevaloihin Mannerheimintiellä. Siristelin silmiäni: mitä tuolla Töölönlahdella oikein tapahtuu? Ah, tuo virtaava muurahaisletka koostuukin ihmisistä. Ne pinkovat minkä jaloistaan pääsevät. Aa, juoksijoita.

Juoksijat. Ihan oma ihmisrotunsa -- olkoonkin, että "rotu" on jo pitkään ollut tiedemaailmassa tyystin kumottu ja kielletty termi. Nyt ei ollakaan tiedemaailmassa, vaan lenkkipolulla. Tai siis Ne ovat, minä en. Tiedemaailmassa nimittäin tiedetään myös, että ihmismielelle ominainen ominaisuus on me/ne -jaottelu. Pitää tietää, mihin ryhmään kuuluu ja mihin ei. Vastakkainasetella.

Minä niin kovasti haluaisin kuulua juoksijoihin. Niillä on hienoja lenkkareita ja teknisiä toppeja. Niillä on helppo harrastus, jota ne muistavat hehkuttaa: voi harrastaa missä vain ja milloin vain. Voi lähteä kotiovelta, ei ole sidottu aikatauluihin. Jaadijaada. Ja kun tuo kaikki on vielä totta. Samperi. Niiden korvissa soi hyvä musa ja askel rullaa rytmikkäästi. Endorfiinit pulppuavat ja kasvot hehkuvat. Miten ihanan simppeli harrastus: rajalliset mahdollisuudet kilpavarusteluun, voi harjoittaa luonnossa (joskin koiranilmalla myös ankealla matolla salilla). Jalkapohja vasten Maaemoa: jotenkin zen juttu.

Joitain vuosia sitten harjoittelin hölkkäämistä parin kuukauden ajan. Kerran juoksin (juoksin = hölökätä jolkottelin) 28 minuuttia putkeen ja se oli about uskomattominta, mitä oli koskaan tehnyt. Mitään endorfiinipöllyä en tosin silloinkaan kokenut ja jotenkin orastava harrastus jäi. Tekisin mitä vain, jos saisin sen taas elvytettyä. Tarkennettakoon, että mitä vain ei tässä tapauksessa sisällä sitä yksinkertaisinta: vedä ne halvatun lenkkarit jälkeen ja run, Forrest, run! Koska muutenhan kirmaisin Aurajoen vartta nytkin.

 

Huokaus. Aika ei ole kypsä. Mutta vielä joskus. Olen yksi niistä. Te, jotka juoksette jo: palvon teitä. Viilettäkää kuin tuuli.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Totuttelen vasta siihen, että Uljas pärjää jo miltei kokonaisen päivän ilman minua -- ja rintani juuri ja juuri miltei kokonaisen päivän ilman Uljasta. Toistaiseksi ajatus on vielä uskomaton -- ja sen toteutus vielä uskomattomampaa. Mutta niin vain hyppäsin lauantaiaamuna alennuslipun kera linja-autoon, annoin auringon sokaista silmäni ja päiväkirjan kurkistella kutkuttavasti uudesta, hurmaavasta kevätlaukustani (kiitetään taas tässä välissä Riikkaa ja hänen hutiostoksiaan). Kaikki oli hetken niin pakahduttavan onnellista: sielun täyttävä vapaus, perillä odottava, lauantainen Helsinki ihmeellisine uusine tuttavuuksineen, menopelin pyörien alla rullaava valtatie.

No, tässä vaiheessa kaadoin tietysti kehnosta termosmukista (kuinkakohan monta olen vuosien varrella saanut yrityslahjaksi? Lopettakaa heti huonolaatuisilla termosmukeilla lahjonta! Antakaa rehellisesti viinaa!) kahvit ensin kirjoittamani onnittelukortin päälle ja sitten housuilleni. Lopulta koko uuden kassin sisältö ui haaleassa maitokahvissa. Kimpaannuin mukille siinä määrin, että jätin sen bussiin. Sitten takana istuva, koko yön ryypännyt poika alkoi koputella olalle ja pyytämään palveluksia (kyllä, pidin hänen oluttölkkiään pystyssä kun hän kävi pissalla) ja laulamaan kovaäänisesti. Takapenkin riitaisa perhe sinetöi setin.

 

Ja silti. Silti sydämeni lauloi hoosiannaa, sillä minä istuin bussissa yksin, oli lauantaiaamu ja edessä kokonainen oma päivä. Siitä ihanasta päivästä lisää tuonnempana.

Share

Ladataan...
Laura loves

Hyvä on, tämä postaus ei käsittele homo erectusta. Latinani on ruosteessa, sillä en tunne virallista termiä istuvalle ihmiselle: tuskin sellaista edes on, sillä ei kivikaudella ollut aikaa istua, kun piti kerätä marjoja ja lyödä kaveria nuijalla päähän. Tai mitä silloin tehtiinkään. Anteeksi, mistä olin puhumassa? Ei siis homo erectus, vaan homo syöttötuolius. Meidän brändiuskovaisten keittiöissä homo tripptrappius (tuo on jo sangen ammattimaisen kuuloinen nimike!).

Ylistyslaulu uudelle aikakaudelle: istuva lapsi avaa tyystin toisenlaisen maailman! Hänet voi lykätä kahvilassa jos jonkinmoiseen syöttikseen ja nakata eteen leivänkannikan tai avaimet tai jotain muuta kiehtovaa. Voi ottaa tuntumaa kahdella kädellä syömiseen (osaankohan enää?) ja eteläeurooppalaisen näyttävään elekieleen (hämäläiselle aikamoinen haaste tämäkin). Uusi vapauden aste -- niin aikuiselle kuin jälkikasvulle. Kahvilakippis tälle!

 

Share

Pages