Ladataan...
Laura loves

 

Työpäivä numero yhdeksän. Tänä aamuna Uljas sai ensimmäistä kertaa ilman itkua hoitajan syliin päiväkodissa. Hymyili minulle vain keimaillen ja vilkutti. Vaikea kertoa, miten onnelliseksi ihminen voi parin prinssinnakkia pienemmän sormen heiluttelusta tulla. Polvet vetelinä liihottelin kohti työhuonetta enkä edes yrittänyt pidätellä onnenkyyneliä bussissa. (No, siellä huomasin toki, että hurmoksessani olin unohtanut kummankin lapsen villahaalarin laukkuuni. Sou not.)

Vaikka päiväkotieroaminen meni smoothisti vasta tänään, olen kyllä nauttinut jo päivistä 1-8. Katselen joka aamu epäuskoisena ympärilleni: ihanko tosi, voinko mennä kahville yksin? Istua läppärillä viisi tuntia putkeen yksin? Höpöttää ja räkättää turhanpäiväisiä Marin ja Sonjan kanssa puoli päivää yksin. Katsella karkkipinkkiä seinää ja pakkasensinistä taivasta yksin, hiljaa. Itsenäisenä, irrallisena ihmisenä. Tavatonta luksusta.

Joskin tavatonta luksusta on myös hakea lapset. Ihan joka päivä sydän pomppii jo bussissa. Että saan paketoida  haalareihinsa ne kaksi ihanaa, uskomatonta otusta, jotka ovat minun omiani! Kysyä kuulumiset ja kuulla jonkun söpön anekdootin heidän päivistään. 


Toisaalta yliarvioin työpäiväni keston. Haluan, että Uljas saa päivähoitoon pehmeän startin ja teen aluksi vain kuusituntisia päiviä. Usein kulutan ekan tunnin kahvin juomiseen kahvilassa. Tokan Facebookissa. Lisäksi olen alkanut kuntoilla taas (siitä lisää myöhemmin!). Kuntoilukeikkaan menee puolitoista tuntia siirtymisineen ja pukemisineen. Sitten jompi kumpi työhuonetovereista alkaa houkutella lounaalle. Hupsista.

Yhtälöön sopii huonosti se, että sanon jokaiselle tarjotulle työlle KYLLÄ KYLLÄ KYLLÄ vain, koska minulla on huippis draivi päällä ja olen innoissani täysipäiväisestä työskentelystä. Niinpä kalenteri natisee nyt liitoksissaan, mutta ainakaan yksikään työtehtävistä ei ole tylsä. Koitan ajatella päivän ja toimeksiannon eteenpäin. (Siitä, onnistuuko tämä zeniläisesti, ei tämän enempää..)

Lisäksi tein uudenvuodenlupauksen olla ottamatta läppäriä enää työhuoneelta kotiin. Ainakin minulle tämä on ihan valtava elämänmuutos. Kun illalla ei voi juuttua koneelle, koko ilta on aivan eri mittainen ja muotoinen. Voi siivota, järkkäillä. Katsoa lasten kanssa Pikku Kakkosta, kokata rauhassa. Aloittaa tv-sarjamaratoniharrastuksen miehensä kanssa (How I Met Your Mother -- vihdoin). Seurauksena on tosin kerrassaan huono blogiomatunto, koska juuri iltaisin minulla olisi tähän aikaa..

 

Mutta kuulkaas, humalluttavan onnellista tämä arki kiireisyydestään huolimatta on. Koska palikat, joilla pelataan -- lapset, aamukahvi, sushilounaat, ihanat ihanat työt, pitkästäa ikaa löytynyt liikunnan ilo - ovat mieluisat.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Luin taannoin kuningatar Eeva Kolun postauksen spa-addiktiostaan ja kohottelin hämilläni kulmiani. Olen käynyt hoitoloissa ehkä viisi kertaa elämässäni, ja miltei jokainen käynneistä on ollut jonkinasteinen vikatikki (rakennekynnet! Ripsenpidennykset! Liiankin proosallinen jalkahoito Pärnussa!). En saa tuosta skenestä mitään irti. Onhan siellä ihan rentouttavaa ja kivaa, joo, mutta ajattelen aina, että on sulaa hulluutta laittaa satanen siihen, että joku hieroo sinuun kosteusvoidetta muovibuddhien keskellä panhuiluseedeen pyöriessä uupuneena huoneen nurkassa.

Sitten aloin miettiä, mikä minun hedonistinen addiktioni on. Mihin järjettömään kohteeseen viskon päättömästi satasia? En osta enää juurikaan vaatteita. Levyjä ja kirjojakin maltillisesti. Kosmetiikkaa äärimmäisen vähän. Ruokaan ja viiniin tuhlaan, mutta niinhän kaikki muutkin. Taksillakin ajelen ihan surutta, mutta enpä vastapainoksi aja henkilöautolla.

Sitten tajusin: hotellit.

Hei, olen Laura ja olen hotelliholisti. Hei, Laura.

Teema on pinnalla, sillä viipotin koko joulukuun pikkujouluilemassa pitkin Suomea. Kussakin paikassa olisin voinut yöpyä jonkun ystävänkin luona, mutta kun hotellit. Hotellit ovat suurinta ylellisyyttä!

Hotellissa olen kosketuksissa ylelliseen minääni. Varmaan sama kokemus, jonka joku saavuttaa niissä spa-hoidoissa. Tunnen olevani aika paljon rennompi, kauniimpi, jännittävämpi ja onnellisempi kuin seistessäni räntälammikossa tai valmistaessani sosekeittoa kotikeittiössäni. Hotelleissa on jotakin  ylenpalttisen kaunista, kiehtovaa, vaarallista.

Joo joo, romanttiset seksilomat hotelleissa tiedetään, mutta minusta suurinta luksusta on yöpyä hotellissa yksin. Katsoa telkkaria. Syödä sushia sängyllä. (Syön hotellissa aina sushia sängyllä!) Käydä kylvyssä. Lukea kirjaa. Luukuttaa Spotifyta. Hipsiä ilkosillaan kurkistelemaan ikkunasta. Kirjoittaa päiväkirjaan likaisimmat ajatuksensa. (Hotelleissa on aina jotenkin eroottiset vibat, vai mitä?) Korkata skumppa. (Siis kuohuviini -- ei samppanjaa. Sormeni hipelöivät jo kuvan putelin korkkia, kun tsekkasin vielä viime hetkellä minibarin hinnastoläpyskän. 72 euroa! Okei, otetaan se Lapin Kulta -tölkki sittenkin..)

 

Millaisista hotelleista pidän? Siisteistä, raikkaista ja tilavista. Hotellissa se on jännä puoli, että sen ei tarvitse olla persoonallinen. Kyllä se sitäkin saa olla, mutta myös kliininen ketjuhotellihuone voi olla juuri sitä, mitä sydän kaipaa. Kunhan täkit ovat muhkeat, lakanat vitivalkoista luonnonkuitua ja kylppäri sen näköinen, että sitä voisi nuolla. Toki värikkäät design-hostellitkin ovat kivoja. Mutta hotellimaku on erilainen kuin baarimaku tai sisustusmaku tai musiikkimaku: myös se vähän öky, vanhanaikainen, epäcool käy.

Ketjuja ei myöskään kannata väheksyä. Olen itse jonkinasteinen Scandic-uskovainen, koska minulla on paljon myönteisiä kokemuksia ketjun hotelleista. Skandinaavinen freesiys on onnistuttu brändäämään hyvin, ja kaiken maailman Jamie Oliver -menut pönkittävät tätä nuorekasta mielikuvaa. 150 eurolla saa miltei aina standardihuonetta astetta prameamman huoneen, ja hinta-laatusuhde on kohdillaan. Aamiainenkin on yllätyksettömyydestään huolimatta useimmiten tosi hyvä. Uudet "teema-Scandicit" vasta hienoja ovatkin. Tukholman Grand Central on "rock-Scandic" ja onnistuu siinä hyvin (tsekatkaa aulan Anna Järvis -taideteos, niin kaunis!) ja Helsingin Paasia on kehuttu. Tiettyjä huonetyyppejä suositellakseni Tampereen Stationin Family Superior Plus on tosi viihtyisä, ja Simonkentän Superior Plussasta on upea näkymä yli Narinkkatorin ja Helsingin kattojen Lintsiltä Tuomiokirkolle. Huikeaa maisemaa voi tapittaa myös omasta saunasta. Jonne en koskaan kyllä ehtinyt. Mutta se on jo toinen tarina. Ja yksi juttu vielä: siinä missä kanta-asiakasjärjestelmät ovat lähes poikkeuksetta turhaa huttua, Scandicin kantissysteemissä ilmainen hotlayö ei ole koskaan kaukana. (Voinko tähän väliin kertoa, että hra Scandic itse ei tiedä rakkaussuhteestani häneen mitään -- tämä ei siis ole maksettu mainos?)

 

Viime perjantain vietin kuitenkin mummin joululahjarahoilla ei-ketjuhotellissa, Unioninkadun Hotel Havenissa -- taas yksin. Join aulabaarissa elämäni herkullisimpia drinkkejä, kuuntelin itkettävää musiikkia vollottaen ja nautin joka sekunnista. Hotelli on sisustustyyliltään yllättävän perinteinen, mutta kuten sanoin, se ei hotellissa haittaa. Huone ei hävinnyt mitenkään esimerkiksi Kämpin perushuoneelle. Ihanaa, keski-ikäistä charmia. Aamiaiselta odotin enemmän, mutta niin tai näin, plussan puolelle jäätiin.

 

Spa-addikti saa rahoilleen näkyvää tai pysyvää vastinetta: lakan kynsiin, pehmeyttä kireään talvinaamaan. Minä en saa hotelliaddiktiostani muuta konkreettista kuin aamiaisen täyttämän vatsan. Mutta se muu: hellitty, inspiroitunut mieli. Ei sitä voi euroissa mitata.

Share

Ladataan...
Laura loves

Kerronpa teille salaisuuden: toisin kuin usein uskotellaan, äidit eivät ole yhtenäinen kansanryhmä tai homogeeninen salaseura. Kaikenlainen mammasössötys on minulle vierasta. Perhelehtien ja vauvapalstojen äitiys on minulle useimmiten vastenmielistä, vieraannuttavaa ja raivostuttavaa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vanhemmuus olisi sen verran moniulotteinen haaste, että itse kukin kaipaa hommaan vertaistukea. Ja hallelujaa, sitä olen saanut - ja saan, toivottavasti hautaan saakka. Olen nimittäin huomaamattani päätynyt 25 prosentiksi ihanaa nelikkoa, joiden kanssa saan olla juuri sellainen äiti kuin olen. Eli herkkä ja vähän hysteerinen, mutta toisaalta oman elämäni suhteen kunnianhimoinen, tasa-arvoinen vanhempi.

En voi paljastaa kerhomme nimeä, koska se on tietysti ehdottoman salainen. Mutta voin valottaa muutamia yhteisiä ideaalejamrme: lapsen imettäminen kouluikään on ihan fine, perhepeti on aina paras vaihtoehto, isä on yhtä olennainen lapsen elämässä kuin äitikin, lapset ovat lähtökohtaisesti oletettuja fiksumpia, herkkiä otuksia, jotka ansaitsevat älyllisen ja pehmeän kasvatuksen. Lapsesta (varsinkaan vauvasta) ei tarvitse olla erossa muodon vuoksi, jos se tuntuu vaikealta. (Tätä periaatetta noudattaen yksi meistä hyppäsi pyjamassa taksiin keskiyöllä päästääkseen pirpanansa - ja tissinsä - pahasta. Jossain porukassa tällaista ratkaisua tarvitsisi taatusti nolostella tai selitellä -- mutta onneksi tämä nimeltämainitsematon henkilö oli juuri oikeassa seurassa harjoittelemassa yön mittaista irtiottoa. Aika ei ollut kypsä.)

Toisaalta olemme kaikki työhömme, opiskeluun ja harrastuksiimme äärimmäisellä intohimolla suhtautuvia naisia, joiden elämänsisältö ei koskaan tule olemaan lasten kuljetus henkilöautolla harrastuksiin omiemme kustannuksella. Emmekä ikinä koskaan, missään tapauksessa puhu keskenämme pelkästään lapsista. Johan siinä kyllästyisi kuoliaaksi. Puhumme siis myös kirjoista, neulomisesta (herra paratkoon, en minä! - ne muut), hotelleista, kahvista, viineistä, tatuoinneista ja menneisyytemme miehistä. Miksi emme myös tulevaisuuden miehistä: tällä kertaa kaivoimme esiin tarot-korttipakan.

Jaamme niksejämme ja tuntojamme toisillemme ensisijaisesti niinkin karussa formaatissa kuin Facebook-tsätissä, sillä kohtalon maantiede on viskonut meidät asumaan pitkin Etelä-Suomea. Tapaamme harvoin koko jengin kesken, mutta viime lauantaina tämä onni kohtasi meitä. Päivä oli juuri niin super kuin odottaa sopi. Vai mitä muuta reitti Sandron väriterapeuttiselta brunssilta Arlan saunan pumpulinpehmoisiin löylyihin ja Hetan kauniiseen kotiin sushilautasten äärelle voisi olla? Sushin päälle vielä punaviintä, merisuolasuklaata ja salaisuuksia, paksut yöunet ja mahtava aamiainen. Sielu huutaa vähemmästäkin hoosiannaa.

 

Kiitos menneestä, nykyisestä ja tulevasta, Heta, Tiina ja Annukka.

Share

Pages