Ladataan...
Laura loves

Olen kertonut tämän tarinan jo kerran -- erään toisen postauksen loppukaneettina, mutta se - tämä ihminen - ansaitsee oman postauksensa. Olipa kerran aamu, jolloin tuntemattoman valokuvaajan piti tulla silloiseen Turun-kotiini ottamaan minusta kolumnikuva erääseen aikakauslehteen. Ja tulihan se. Mari. Eikä ole sen koommin elämästäni lähtenyt.

Ihastuin Mariin jo alkumetreillä, mutta olen absoluuttisesti hullaantunut häneen vasta sen myötä, kun hän muutti työhuoneellemme. Arkeni olisi puolikasta ilman tuota pähkähullua naista. Olen viimeiset kuukaudet vain nauranut työpisteelläni niin, että naama on kyynelissä ja pää on kopsahtaa työpöytään. Meillä on samanlainen, törkeä ja omalaatuinen, huumorintaju. Marin yleisin pokerinaamalla heitetty letkautustyyppi on: "Häpeisitsä mua, jos / Mitä sä sanoisit, jos..."
"Mitä sä sanoisit, jos mä tilaisin tossa kassalla salaatti plus keitto -sombon?
" (Listassa lukee salaatti+keitto -combo.)

Tai kun tulee kutsu karvanpoistobloggaritilaisuuteen testaamaan vahatuotteita, ja kysytään, millaisen vahauksen haluaisi. "Kirjoita siihen, että ilmoittaudun, ranskalainen viiva: tussu." "Ei, kyllä mä aattelin laittaa sääret." "Mun mielestä on kyllä parempi sanoa suoraan, mitä haluaa, eikä alkaa levittää vaivihkaa jalkojaan kesken säärien vahauksen."

Parasta viihdettä on myös kuunnella Marin ja tämän ruotsalaisen merimiessiipan päivittäisiä, pimahtaneita puhelinkeskusteluja työhuoneella.

"What do you mean 'HOW WAS YOGA?' What kind of a question is that? WHAT AM I SUPPOSED TO SAY?"

Mutta on meidän ystävyydessämme syvempikin ulottuvuus. Kenenkään kanssa ei ole niin timanttista murskata äitimyyttejä kuin tämän naisen. Mari tekee väitöskirjaa äitiysblogeista, minkä seurauksena hän lukee usein ääneen mammalandian (kuulittehan äänensävyni sinne saakka: olemme kumpikin yhtä mieltä siitä, että sana mamma on absoluuttisesti kamalinta ikinä) järkyttävimpiä postauksia ja niiden kommenttiketjuja. Sitten tuijotamme toisiamme lautasen kokoisin silmin ja pyöritämme päitämme. Miksi, miksi? Miksi naiset tekevät tämän itselleen? Blogien kritisointi on yksi lempiharrasteitamme. Emme vaan tajuu. (Keskustelun jälkeen varmistan toki aina: Mutta siis ei kai mun blogi just tollanen?)

Ja hallelujaa, Marin syvä ymmärrys vinkuroivia mieliä kohtaan. Kun tulen Finnkinon vessasta reidet krampaten maailman hirveimmän paniikkikohtauksen runtelemana, Mari maadoittaa ja kertoo, mitkä ajatukset häntä auttavat paniikin keskellä. (By the way: Olen tässä -mantran hokeminen.) Viimeksi hän kiteytti jotain, mitä en ole 25 paniikkihäiriövuonnani tajunnut. "Totta kai tuntuu joka kerta, että tämä on se pahin kohtaus ikinä. Eihän siinä olisi oikein mitään järkeä, eihän se olisi enää paniikkikohtaus, jos sillä hetkellä pystyisi ajattelemaan, että ei tämä ole niin paha kuin joku aiempi kohtaus." Tuolla hetkellä tajusin koko sairaudesta/häiriöstä/taipumuksesta jotakin ihan uutta. Ja se nainen heitti tuon tosta noin vaan. Mahtavan viisas ihminen. Palvon.

Ai niin, ja Mari on mun uusi personal trainer, joka toimittaa työpöydälleni pieteetillä raapustettuja kuntosaliohjelmia. Muistuttaa mua juomaan vettä. Pitää huolta, että kolmen tunnin välein syödään eikä pelkkää salaattia.

 

Olisi niin paljon muutakin, mutta säästääkseni teidät hehkutuslitanialta aion vuodattaa ne tälle naiselle kasvotusten, kun viimein pääsemme joskus töiden jälkeen Tintån viiniputelien ääreen, kuten aina suunnittelemme.

Mutta jeesusristus. Sekaisin Marista. Aivan sekaisin.

Share

Ladataan...
Laura loves

Vuoden ensimmäinen kvartaali oli ja meni. Otetaans tähän väliin pieni tuloskatsaus: joo, pikkasen kreisit kolme kuukautta oli.

Heti vuoden ekana työpäivänä mieheni sai potkut. Toisin sanoen hänelle ilmoitettiin työpaikallaan, että koko toimipiste lopetetaan YT-neuvotteluiden tuloksena. YT-sirkus on ainakin omassa korvissani vähän sanahelinää, ennen kuin osuu omalle kohdalle. Nyt vasta tajusi, miten omituista on, kun saa sekunnissa kuulla, että työpaikka - se palikka, jolle arki on rakennettu - vain katoaakin olemasta, plop. Aleksi aloitti samana päivänä työnhaun ja uusien verkkojen virittämisen. Reipas poika. Katselin ihaillen vierestä. Vuorokauden sisällä oli selvää, että oikeastaan potkut olivat parasta, mitä saattoi tapahtua -- olkoonkin, että ne laittoivat kesälomakuviot ja muut ennakoitavat jutut ihan uusiksi. Mutta oli se silti shokeeraava startti vuodelle.

Itse olen tehnyt hulluna töitä (ihania töitä, mutta ihan liikaa) Uljaksenkin aloitettua päivähoidon ja siinä sivussa ottanut koko alkuvuoden raskaus- ja imetysvuosia takaisin. Riennoissa ravaamista, kylmiä kaljapullollisia, Helsingin-öitä. Ihania, mutta kuluttavia. Toipuminen kestää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Silti tulee aina lähdettyä uudestaan.

Äskettäin kevätvalo on sekoittanut pääni. Niin käy joka vuosi, mutta tänä vuonna efekti on ollut poikkeuksellisen voimallinen. Olen keskittymiskyvytön, kuumeinen (kuvaannollisesti!), levoton ja yltiötunteellinen. Totaalisen ylikierroksilla. En malttaisi nukkuakaan ollenkaan. (Nyt jos joku valveutunut siellä aprikoi, että meneekö jo manian puolelle, niin ei. Sellaiseen tulen aina olemaan liian laiska ja passiivinen.)

Tavoitteeni oli kuitata univelat pääsiäisenä. Olla äidin luona Hämeenlinnassa kuin parantolassa. Lukea Andrei Makinen Ranskalaista testamenttia katatonisessa tilassa ja digipaastota. Ja täällä ollaan. Toistaiseksi tavoite on toteutunut... Surkeasti. Koitan tänään fokusoitua. Maalaa munia. Lue. Sulje silmäsi. Rauhoitu, nainen. RAUHOITU!

Seesteistä pääsiäistä itse kullekin! Tai villiä. Ihan kumpaa sielusi tähän väliin janoaakaan.

Share

Ladataan...
Laura loves

Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin Wes Andersonin elokuvat? (No, Woody Allenin leffat, mutta ei nyt juututa siihen.) Kun on surullinen, ne lohduttavat ja muistuttavat maailman satumaisuudesta ja lapsenomaisuudesta. Kun on iloinen, ne kohottavat vielä pari senttiä ylemmäs maasta ja julistavat: niin just, elämä on silkkaa taikaa!

The Grand Budapest Hotel on niin wesandersiaaninen, että hihityttää. Ja pillityttää. Ja hengästyttää. Soma kuin leivoslaatikko, sofistikoitunut kuin hienostohotellin aula. Eriskummallinen ja vangitseva. Viihdyttävä ja pysäyttävä. Onhan tässä leffassa ihan koherentti tarinakin, mutta se nyt jää kuitenkin hieman sivuasiaksi. Ja sivuasioista puheen ollen: Ralph Fiennes on aivan huippu. (Ralph Fiennes. Oh. Voiko Ralph Fiennes koskaan olla sivuasia. Ei oikeastaan. Miksi se ei kanna mua aavikolla jossain kaftaanissa? Sillä erotuksella, ettei se jättäisi mua kuolemaan sinne luolaan. Siis anteeks, Englantilainen potilas, puhutaan tästäkin toiste.)

Mutta oli mielialasi mikä tahansa, kirjoittaudu sisään The Grand Budapest Hoteliin, anna henkilökunnan täyttää cocktail-lasisi ja humallu pökerryttävästä tarinasta. Et tarvitse katsomoon karkkipussia kainaloon: tämä elokuva on irtokarkkivalikoima. Just sulle.

Share

Pages