Ladataan...
Laura loves

Mikä on the mielenmaisemasi? Se, jonka ajatteleminen saa sielusi tapailemaan ylistyshymnejä. Se, johon mielikuvamatkustat hammaslääkärin odotushuoneessa, kun ahdistus on äitymässä holtittomaksi.

Ovatko ne törkeän turkoosit tyrskyt pienellä saarella keskellä Karibianmerta? Koristeellinen, kukkaruukuin koristettu parveke Pariisin somimmalla arondissementilla (puhun sinusta, Eeva Kolu!)? Vai peilityynen erämaajärven pinta ruskasesongin seesteisimpänä päivänä? No, minulle ei mikään noista. (Ei millään pahalla noista maisemista millekään -- kaikki kivoja. Peace out, Tunturi-Lappi, Belleville ja St. Nevis!)

Minun virallinen onnenmaisemani löytyy Astrid Lindgrenin lastenkirjojen sivuilta. Melukylä. Saariston lasten Saltkråkan. Missä ikinä Marikki asuukaan. Peppi Pitkätossun kotikaupunki. Soma, idyllinen, eläväinen, silti rauhaisa. Maalla, mutta kaupungissa. Sopivasti ihmisiä. Merituulta, mutta ei kitukasvuista männikköä. Vehreää, söpöä. Mutta villejä kallioita. Ja mieluiten Ruotsissa, kuten kaikki tietävät, Ruotsissa kaikki nyt vaan on huomattavasti paremmin.

Siksi työkeikka Tukholman saaristoon sai minut pomppimaan riemusta jo etukäteen -- eikä itse elämys pettänyt. Vietin suus viime viikon kierrellen toinen toistaan söötimpiä saaria. Siinä sivussa sain muutaman mahtavan uuden ystävän, kuten parhailla työkeikoilla aina käy. 

Valitettvasti tämä postaus on pelkkä kismittävä tiiseri ja raivostuttava, ilovemyjob -häshtägin alaisuuteen kuuluva hehkutus. Tarkat koordinaatit täydelliselle turneelle Tukholman saaristossa saatte vasta ensi kesäksi. Jep -- tällaisilla aikatauluilla matkajuttuja tehdään. Vinkkaan lähempänä, kun kannattaa hakea lehtikiskalta uusin Mondo. (No, fiksu tietysti tilaa lehden muutenkin, koska matkaunelmointi on harrastuksista jaloin.)

Tukholman saaristoon voi toki suunnata ilman niksipakettiani jo tänä kesänä -- suosittelen. Pyörällä, autolla, jalkaisin, kajakilla, yhteysaluksella, purjeveneellä -- mahdollisuuksia on miljoona. Oli matkavälineesi mikä tahansa, perillä on vaikea uskoa silmiään, korviaan tai suutaan. Kaikki on niin perkeleen täydellistä. Koska Ruotsi. Työmatkan vakkarihokemaksi muodostuikin epäuskoinen "Only in Sweden".

Kato, mikä kahvila. Only in Sweden! Kato, sikanopee wifi kuppaisella yhteysaluksella! Only in Sweden. Kato, miten naurettavan kauniita ihmisiä huvivenesataman laiturilla. Only in Sweden.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Julistan Peipposen, vaatimattoman saaristomöksämme, kesän avatuksi. Viime lauantaina pöristeltiin veneellä rantaan, hypättiin laiturille, korkattiin cava ja sekoitettiin sisältö appelsiinimehun kanssa kivaksi cocktailiksi, haettiin tossunpohjillamme tuntumaa tuttuihin kallioihin.

Vasta puolivälissä päivää tajusin, että Uljas oli vuosi sitten samoissa maisemissa kahdeksankuinen, ryömivä vauva, jota vain kiikutettiin pitkin poikin ja imeteltiin pitkin kannonnokkia. Nyt tuo pieni ihminen käveli, tasapainoili, poimi käpyjä ja huljutti sormiaan meressä. Näki ja koki ensimmäistä kertaa mökkimaailmamme ihan tosissaan. Tämän tajuttuani onneni moninkertaistui. Uusi aikakausi. Uusi, tomera merimies.

Olin tänä vuonna hieman huolissani, sillä en potenut talvella juuri minkäänlaista mökkikuumetta. Pelkäsin kadottaneeni sisäisen saaristonysvääjäni. Murehtiminen osoittautui ajanhukaksi. Asetettuani ahterini kuumaa kiveä vasten ja oikaistuani kinttuni kalliolle huoahdin syvään ja olin hetkessä nirvanan ytimessä. Muistin välittömästi, että möksäsuhde ei ole niitä suhteita, joita tarvitsee hoitaa. Tämä lempi leiskuu ihan itsestään, kun antaa sille mahdollisuuden. Eli saapuu paikalle. Rimpuilu loppuu siihen paikkaan.

Saari, I'm yours.

Share

Ladataan...
Laura loves

Ei, en puhu omasta kuontalostani. Ei ole uutta, hienoa stailia, jota esitellä. Oma kesätukkafilosofiani kuuluu yksinkertaisuudessaan seuraavasti: sido sivuponnarille tai letitä heti herättyäsi ja toivo näyttäväsi Pocahontasilta/muuten vaan reteältä luonnonlapselta. Katsellaan sitä kampaajalla käyntiä sitten syksymmällä. Vastahan edellisestä kerrasta on kohta vuosi.

 

Mutta Sulon tukka! Pian neljä vuotta täyttävän esikoiseni kutreja on tähän saakka saksittu silloin tällöin Fiskarseilla. Malli on ollut jonkinlainen pitkä potta. Viivasuora otsis ja pitkä, painava lopputukka. Varhain iskeneen (ja yhtä nopeasti kadonneen) kesän ensimmäiset hellepäivät herättivät kuitenkin uusia ajatuksia "Tää lapsi ei koskaan saa lyhyttä poikatukkaa, ennen kuin osaa sitä itse pyytää!" -mentaliteettini tilalle. Tukka oli pihalla touhuamisen tuloksena hiestä lipimärkä, kutiseva ja noin viiden kilon painoinen. Aloin totutella ajatukseen kauhistuttavan pelottavasta, lyhyestä kesätukasta.

Eilen marssittiin sitten ex tempore lempikampaajalleni, joka oli lasten kanssa juuri niin taitava kuin oletinkin. (Esitteli omaa poskeaan vasten, miten suriseva kerimiskone vain kutittaa, nakkasi syliin kasan kivoja lastenkirjoja, ja niin edelleen.) Sitten kuului pörinää ja saksien naksuntaa ja tadaa, tähän saakka päivittäin tytötelty lapsukaiseni näytti yhtäkkiä maailman painon harteillaan tuntevalta teiniltä. Ihan isolta ihmiseltä. Sniff.

Nyt totutellaan. En ole ihan varma. Kasvaahan se takaisin. Ja onhan tuon tunnuttava porotuksella kivemmalta. Jokin aikakausi on silti ohi, nyyh. Baibai, beibi Goldilocks.


Ps. Temperamentistaan tunnetulle kuopukselle oli tarkoitus surauttaa sama fledamalli. No, parissa minuutissa kävi selväksi, että josko ei vielä tällä kertaa käytettäisi sitä konetta. Tämä siis kuultiin kampaajan suusta. Nyökyttelin pontevasti. Kyllä, kyllä. Ensi kesänä sitten. Baby steps.

Share

Pages