Ladataan...
Laura loves

Tämä kevät on ollut töiden osalta elämäni paras. Olen ollut koko freelance-urani (jo seitsemisen vuotta, jestas!) tavattoman onnekas toimeentulo sekä työn määrän ja laadun suhteen: toimeksiantoja on ollut aina riittävästi ja valtaosa niistä on ollut mielekkäitä. Mutta tänä keväänä tuntuu, että olen saanut tehdä oikeastaan vain erityisen kivoja töitä, ja niitä on pudonnut taivaasta suoraan syliin aina juuri sillä sekunnilla, kun niitä on toivonut.

Työhuonetoverini voivat tässä kohtaa puhahdella, että anteeksi, mutta miksi sitten hoet joka toinen päivä, kuinka sulla on kiire ja kuinka voi vittu en taaskaan keksi jutulle otsikkoo ja en mä ehdi lounaalle ja ties mitä turhaa kakkaa. Sellaista se on, länsimainen kiittämätön ihmisyys, kun unohtaa pysähtyä miettimään, että hetkinen, voisin tehdä aika montaa juttua työkseni. Teen tätä. Tätä, josta olen haaveillut pikkutytöstä saakka. Tätä, jossa olen hyvä, vaikka välillä muuta luulenkin.

Tätä, jossa saa toisinaan kokea jopa taianomaisia hetkiä. Katsokaahan: julkkisten treffaaminen on olennainen osa työtäni. Olen viimeisten viikkojen aikana lörpötellyt niin maalaislääkäri Kiminkisen (mahtava ihminen!), Noora Hautakankaan (mitä sympaattisin ihminen!), Seppo Hovin (no herranjumala, seppofuckinghovi!) kuin Dannynkin (jeesusristus, ISO DEE!), ja nämä muistuivat vain ensimmäisinä mieleen. Kuten listasta voi päätellä, nämä julkkikset eivät useinkaan ole niitä, joiden kuvilla tapetoin teininä seinäni. Tirskahdus.

Mutta sitten, toisinaan. Ne ovat just niitä.

Kiitos, Jumala, tai siis tässä tapauksessa Rumba-lehti, että kuljetitte minut Manic Street Preachersin takahuoneeseen ja suoraan James Dean Bradfieldin kainaloon. No, ei kainaloon, se oli liioittelua. James ei ole kainaloon kaappaavaa tyyppiä, vaan varautunut walesilaisherrasmies -- joskin rento ja sairaan mukava juttukumppani. Tämän tiesin jo etukäteen, koska tunnen Manics-jäsenet kuin omat sukulaiseni -- sen verran monta kymmentä, ellei sataa, lehtijuttua olen 20 vuoden ajan yhtyeestä päntännyt ulkoa. Yksi elämäni bändejä. Syitä listasin ennen keikkaa Rumballe tänne, mikäli kiinnostaa tarkemmin.

 

Mutta Mänicsit (ja harvinainen fanikuva, en oikeasti ole näin epäammattimainen! Olen tehnyt tämän aiemmin vain Jenni Vartiaisen kanssa, koska no hei, Jenni Vartiainen on jumalatar!) olivat oikeastaan sivuasia. Tarkoitus oli hokea itselle ja muillekin, että tee työtäs laulellen, iloitse siitä, että saat tehdä sitä, mitä rakastat, ja ellet saa, niin ota loparit huomenna ("tänään" olisi ollut liian radikaalia -- saat yön yli miettimisaikaa). Elämä on liian lyhyt päivätyönsä vihaamiselle. Se oikea odottaa tuolla jossain, itse asiassa ihan nurkan takana. Kurkkaa vaan! Minä lupaan pyhittää jokaisesta päivästä pienen sivun kiitollisuudelle siitä, että James Dean Bradfieldin kanssa EU-vaaleista pälättämisestä voidaan maksaa minulle rahaa. Hallelujaa. Elämä on hyvä, työ on hyvä.

 

(Ps. Pidätän silti oikeuden hokea päivittäin "vittu mä en keksi tälle otsikkoo" -fraasin hokemiselle. Sillä vittu mä en oikeestikaan keksi.)

Share

Ladataan...
Laura loves

Minä ja kihlattuni olemme historiallisen surkeita lykkäämään lapsiamme yöhoitoon. Kutsutaan sitä kiintymysvanhemmuudeksi, tai ihan vaan maalaisjärkeksi, tai toisen koulukunnan mukaan hysterisoinniksi, ihan miksi tahansa: ajatus siitä, että alle vuoden ikäinen lapsi on yötä erossa kummastakin vanhemmastaan yhtä aikaa, sattuu syrämeeni. Aiheuttaa rintalihaksissa kramppia. Ei tunnu kivalta. Okei, olet eri mieltä, mutta ei takerruta tähän!

Olen nimittäin saapumassa merkittävään uutisosioon: nyt, Uljaksen ollessa puolitoista, koimme Aleksin kanssa vihdoin mahdolliseksi sen, että lapsemme menisivät yhdessä äidilleni yökylään. Kaksi yötä tuntuisi yhä ihan mahdottomalta, mutta yksi yö. Se tuntui jo siedettävältä. Mieletön merkkipaalu! Varasimme matkan lempihotelliimme, Ahvenanmaan mielettömään Havsviddeniin. Laivalla sinne, yksi yö yksinäisessä sviittihuvilassa meren yllä, seuraavana päivänä laivalla takaisin. Laivalta samppanjat ja suklaat mukaan, illalla saunomista ja kylpemistä ja mitä näitä nyt on.

Kun matka oli varattu, maailmankaikkeus alkoi viskellä bonuksia peliin: tuli yllätyskutsu bilehäihin, ei lapsia. Tuli rakastetun kaveribändin paluukeikka Tampereelle. Nämä kaikki kolmena peräkkäisenä viikonloppuna. Arvoimme, pähkäilimme ja lopulta tuuletimme: lapset yhden yön hoitoon kolmena peräkkäisenä viikonloppuna, wtf, kreisii, siistii, wohoo. Seksiloma, seksiloma, seksilooooomaaaa, rallattelin viikkokaupalla.

Ei siinä mitään, lapsilla ja heidän nonnallaan (äitini) meni kyllä kaikkina kolmena viikonloppuna hyvin. Oli ylenpalttista ulkoilua ja reippailua, lettukestejä, leikkejä.

Mutta me! Meillä ei mennyt hyvin. Emme riitele arjessa juurikaan. Jos tämä ei olisi perheohjelma, voisin kertoa, ettei seksielämässämmekään ole moittimista. (Mutta koska tämä on, ette juuri lukeneet tuota.) Mutta herran pieksut! Kolmen viikonlopun seksilomillamme emme muuta tehneetkään kuin riidelleet ja olleet harrastamatta seksiä. Räkätän tätä kirjoittaessani: nyt naurattaa. Mutta kuukauden kolme ekaa viikonloppua ainoastaan ja vain itketti

Tiedän kyllä kliseet siitä, että kun astutaan äidin ja isän roolista vapaalle ja taas mieheksi ja naiseksi ja pariskunnaksi, kaikki menee mönkään. On liikaa odotuksia. Vuorokaudessa ei ehditä virittäytyä romanttisiin tunnelmiin. Arkeen hautautunut kuona ja suhteen kipupisteet puskevat pintaan. Luulin kuitenkin, että koska tiedostan kyseiset sudenkuopat, ne eivät kosketa minua. Että eihän me nyt noin typeriä olla. Meillä menee kaikki smoothisti. Tsiisös. Juu ei.

Ahvenanmaa oli pahin. Ehkä siksi, että sitä olimme odottaneet hulluna. Tiedättekö sen tunteen, kun istuu ihanan hotellihuoneen sängyllä kädet puuskassa ja otsa kurtussa (tai karkeampaa ilmaisua käyttääksemme: naama norsunvitulla) ja mököttää mököttämistään vilkuillen välillä kelloa ja tajuten, että kallisarvoinen kahdenkeskeinen aika raksuttaa vääjäämättä kohti loppuaan? Tekisi niin mieli leppyä ja antaa periksi, mutta joku inhottava demoni sisässä ei suostu käyttäytymään järkevästi. On pakko pilata kaikkien paikallaolevien ilta, vaikka katuu jo valmiiksi käytöstään. Jep.

Viimeisimmän fiaskon jälkeen julistin, että nämä seksilomat olivat mun osalta tässä. Tiedä sitten, olinko tosissani. Vuoden päästä pitäisi lähteä häämatkalle. Toivon kasvavani siihen mennessä henkisesti noin kolme metriä ja noin kolmekymmentä vuotta. Esitän tässä julkisen toiveen itselleni siitä, etten menisi pilaamaan sitä lomaa ainakaan ihan kokonaan. Viitsisitsä mitenkään?

Share
Ladataan...