Ladataan...
Laura loves

Hallelujaa: uusi keittiömme on valmis! No okei, se on ollut valmis jo kuukauden, mutta en ole saanut aikaiseksi postata siitä, miten fiilareissa siitä olen. Superfiilareissa! (Katsokaa vaikka, meinaan mennä kaksin kerroin onnesta.)

Lupasin taannoin kertoa, miten persoonattomasta Ikea-keittiöstä (meidänkin tapauksessamme pelkkää simppeliä, mattapintaista valkoista moduulia) loihditaan pikkuniksein ihastuttava ja uniikki. Ystäväni Jenni Jokiniemi suunnitteli siis keittiömme ja on näiden neronleimausten takana. Jos minut olisi laitettu asialle, ties mitä olisi käynyt. (En oikeasti halua edes ajatella.)

Tässä ovat meidän keittiömme jekut:

1) Laatoitus. Tuo laatoitus! Eikö se nyt ole yksinkertaisesti makeinta, mitä olet tänä vuonna (okei, koko elämässäsi) nähnyt? En oisi koskaan keksinyt tuollaista ladontaa itse. Koko välitilan konsepti sai minut ahdistuneeksi. Mitä hittoa siihen laittaisi? Vaihtoehtokirjo oli järkyttävän laaja ja minä aivan sekaisin. Jenni linkkasi Pinterest-kuvan, joka sai minut tolaltani. Niin hieno sikinsokin-kalanruoto-homma. Olen yhä joka kerta täysin vaikuttunut kävellessäni keittiöön ja tuon nähdessäni.

 

 

 

2) Vetimet. Ikean lankavetimiä muistuttavat Ulvsbot ovat ihan kivat, mutta olin silti hysteerisen onnellinen, kun Jenni keksi nämä nahkavetimet. Niihin tarvittiin vain nudenvärisiä nahkapaloja, josta leikattiin mattoveitsellä suikaleita. Ne taiteltiin kaksin kerroin, tehtiin reikä, kiinnitettiin kauniilla mutterilla. Maailman helpointa. Ja toivat kliiniseen keittiöön ihanan orgaanista fiilistä (häpeän tuota ilmaisua, kohta alan varmaan puhua ihan rennosti ajan patinasta). Minulla oli pakkomielle pelkästä valkoisesta mutta Luojan kiitos Jenni jyräsi nämä vetimet läpi.

 

 

3) Ryijy! Ok, tämän keksin itse. Keittiö kaipasi jotain katseltavaa. Yhtä katseenvangitsijaa seinälle. Törmäsin netissä mahtavan Riikka Kantinkosken tekemään ryijyyn ja tarrasin siihen kiinni. Nyt joku fiksumpi varmaan kertoo, että ryijy on täysin soveltumaton keittiöön. Voin kuvitella, kuinka se imee rasvankäryt itseensä.. Mutta kattellaan. Toistaiseksi se on täydellinen tuossa. Tuo mummolafiilistä. Taas sitä orgaanisuutta tähän linjakkaaseen laatikkomaailmaan.

 

 

4) Lattia. Ruskea muovimatto teki tilaa valkoiselle laudalle. Kuten remppamies varoitti, se on täysin epäkäytännöllinen ja näyttää jo päivän arkielon jälkeen törkyiseltä. Se on silti maailman kaunein enkä kadu valintaa ollenkaan. Arvon vielä, palautanko Pappelinan mustavalkoraidallisen maton keittiöön. Nyt se on miltei turhan paljaan näköinen. Akustiikkakin on liian kaikuisa. Mutta toisaalta.. Äh.

 

 

Kaiken kaikkiaan olen törkeän tyytyväinen. Aikaa meni kaksi viikkoa ja pari päivää, rahaa alle 10 000 euroa (vaikka esim. jokainen kodinkone uusittiin). Parasta on, että kaikelle on nyt oma paikkansa ja keittiö on uskomattoman käytännöllinen. Mietin joka kardemummapurkille ja kahvimukille paikan, jossa se on juuri sopivalla hetkellä käden ulottuvilla. Mikä uskomaton nautinto.

Lopetan, ennen kuin alan kuulostaa jotenkin perverssiltä. Mutta keittiö. Oi keittiö!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Kuopukseni on 2.5-vuotias. Siinä missä lapsi elää vaihetta, jossa irtaannutaan vanhemmista ja etsitään omia rajoja, elän minäkin. Miltei viiden putkeen vedetyn vauva- ja taaperovuoden jälkeen olen löytämässä itseäni uudelleen. Olen symbioosista irrallinen henkilö, jonka rinnat eivät ruoki ketään ja jonka vatsassa ei potki enää kukaan. Luulin eläväni tätä vaihetta jo vuosi sitten, mutta se oli silloin vielä hektistä rimpuilua ja puoliksi väkinäistä. Nyt olen oikeasti vapaa. On kapasiteettia ajatella uusia juttuja. Ennen kaikkea olen työreissannut reippaasti ja hullaantuneempi työhöni kuin koskaan.

Tämän kaiken seurauksena vauvablogit eivät voisi kiinnosta yhtään vähempää -- eivätkä oikeastaan perheblogitkaan. Aihepiiriin liittyviä aikakauslehtiä luen kyllä mielelläni, mutta sekin linkittyy työhön. Tämä näkynee myös omassa blogissani. Minulla ei ole mitään intressiä jaaritella säännöllisesti lasteni ruokailu- tai nukkumistottumuksista. En siis julista, ettei näitä teemoja sivuttaisi postauksissani koskaan, mutta ne eivät ole merkittävä kiinnostuksen kohteeni. Ei lukijana, ei tekstin tuottajana.

 

Tämä liittyy siis vain bloggaukseen eikä tietenkään tarkoita, että elämäni ei oikeasti pyörisi pitkälti noiden kahden huipun tyypin ympärillä. Totta kai se pyörii. Olen lapsistani naurettavan tohkeissani joka sekunti ja jumalattoman rakastunut kumpaankin.

Saan yhä joka päivä huomata, miten vanhemmuus muokkaa vaivihkaa. Voi vain taivastella vierestä, että miten minusta tuli tämä tyyppi.

Siis mikä tyyppi? No tämä, joka pillittää, kun päiväkodista kannetaan jotain helevetin rairuohomaitotölkkihökötyksiä.

Mutta jotenkin olen herännyt hahmottamaan, että nämä maitotölkit puhuttelevat vain minua. Eivät janicaa Kivenlahdessa tai juuliliisaa Pieksämäellä tai keitä te siellä olettekin. Minun ei tarvitse rankaista näillä teitä.

 

Paitsi tämän yhden kerran.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura loves

Olen onnenlikka. Ystäväni ovat poikkeuksetta superlahjakkuuksia. He ovat tyylikkäitä, fiksuja, sööttejä ja skarppeja. Kukin on työssään mestarillinen. Mutta ennen kaikkea he osaavat hemmetin hyviä keksimään erilaisia kerhoja. (Täytyy sanoa, että olen itsekin tässä lajissa aika hyvä. No sori.)

Kukaan ei vielä ole keksinyt ulkoilukerhoa (no niin! Keksin just nyt juoksukerhon!), joten valoisina kevätpäivinä meillä on jos jonkinlaisia syitä sulkeutua sisätiloihin kerhoilemaan ties minkä teeman tiimoilta. Mahtimuija Jannan luona kokoonnutaan lautapelikerhoon ja Gilmore Girls -kerhoon (johon en ole ehtinyt vielä kertaakaan, mikä on kammottavaa). Brunssikerhon elvytämme ihan kohta, jahka tässä...

 

Lautapelikerho on veikeintä, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ensinnäkin pelaaminen on yksinkertaisesti sairaan mukava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Toisekseen meillä on ihan ok setti lautapelejä, mutta jostain syystä jumitumme aina pelaamaan vain muutamaa. Olen vähän huono jutuissa, joita en osaa valmiiksi, ja uusien sääntöjen pänttääminen tuntuu rasittavalta. Tai siis niin luulin. Nyt olen opetellut pelaamaan lautapelikerhossa sekä Menolippua (tiedän -- olen maailman viimeinen ihminen, joka ei ole pelannut sitä -- mutta nyt oon, ja sehän oli just niin huippu kuin koko maailma on kertonut jo vuositolkulla) että viimeisimpinä Pekingin mysteerejä, jota en jostain syystä koskaan pikkukoululaisena päässyt pelaamaan (ikuinen trauma). Pelin marmorinvihreän kannenhan muistaa unissaankin jokainen 80-luvulla syntynyt. 

Olin muuten luullut, että ne mysteerit ovat kylmäverisiä henkirikoksia. Järkytykseni oli suuri, kun Janna luki mysteerivihosta Leuhkan sihteerin tapauksesta sekä Kolmivuotiaan kolmipyöräisen kaatamisesta. Kunnon rötöksiä kehiin! Oli siellä sentään jonkun pandapolon juomavesi myrkytetty.

Ei liene tarpeen kertoa erikseen, että pelaamisen lomassa yhtä olennaista on juoruta hillittömästi, juoda teetä ja syödä herkkuja. Olen koko vuoden ahdistanut ihmisiä terveysfriikahduksellani, jonka ansiosta kaikkiin kerhoihin on rantautunut pysyvästi sipsien ja karkkien rinnalle vadillinen dippivihanneksia sekä Jannan järkyttävän hyvä hummuskulhollinen. (Miksi en saa mennä naimisiin hummuksen kanssa? Vaihtaisin Aleksin hummussammioon koska tahansa.)

 

Mutta kopsatkaa konsepti, lautapelikerho kokoon joka kylässä! (Älkääkä luulko, että lastenpeleiksi kategorisoidut tuotteet eivät viihdyttäisi aikuisia. Onhan se nyt hiivatin jännittävää lukea salakoodeja sellaisen mystisen punaisen kalvon läpi. Kamoon. Myönnä.)

Share

Pages