Ladataan...
Laura loves

Kuka lähtee viikkoa ennen häitään kahlaamaan kakkaan slummeissa ja väistelemään malariahyttysiä Afrikan sydämeen? Minä, minä, minä! Kun Suomen World Vision tarjosi mahdollisuuden lähteä median edustajana tutustumaan hankealueisiinsa Keniaan, oli pakko suostua, vaikka ajankohta oli vähän haastava. Tiesin, että katuisin hulluna, jollen lähtisi.

Näin jälkeenpäin sanonkin, että onneksi lähdin. Matka oli mullistava ja uskomaton. Reissaan paljon sekä työkseni että vapaa-ajalla, mutta matkat ovat aina mallia kermaperse. Hyviä hotelleja, urbaaneja kohteita, jollei nyt luksusta, niin aina mukavaa. Afrikassa olen käynyt vain Egyptissä. Olkoonkin, että illallinen pilkkopimeässä Saharassa oli unohtumaton elämys, tämä Kenian-matka oli jotakin ihan muuta.

Vierailimme viikon aikana niin kouluissa, terveysklinikalla, Nairobin hurjimmassa slummissa kuin HIV-positiivisten naisten perustamassa turvatalossakin. Emme nähneet ostoskeskuksia, pilvenpiirtäjiä (paitsi horisontissa) tai mitään muutakaan modernia ja kliinistä. Posotimme jeepillä kuoppaisilla teillä, joiden liepeillä käyskenteli uljaita seeproja ja touhukkaita apinoita. Akaasiapuiden siluetit, vehreys ja kenialaisten uskomattomat hymyt tekivät sellaisen vaikutuksen, että jokainen matkaseurueesta vannoi, että tänne on päästävä uudelleen. Osa seurueesta olikin maassa jo miljoonatta kertaa. He tekivät reissusta onnistuneen -- ilman World Visionin valtavan ammattitaitoista henkilökuntaa olisimme tulleet mm. kiväärijengin ryöstämäksi ja varmaan myös delanneet kreisissä liikenteessä. Noin alkajaisiksi. Kiitos, kiitos, kiitos. Mieletön ammattitaito, sosiaalinen äly, kulttuurillinen tuntemus. Arvostan.

Joskus törmää fiksujenkin ihmisten keskuudessa nurinaan siitä, kuinka mä suhtaudun niinku kriittisesti kehitysyhteistyöhön et niinku meneekse apu ees perille, eiks se mee vaan hallinnollisiin kuluihin. Ei siinä mitään, kriittisyys on aina paikallaan, mutta useimmiten tämä sössötys on myös a) ennakkoluuloista mutu-shittiä ja b) ennen kaikkea vaivaton tapa selitellä sitä, ettei tee yhtään mitään auttaakseen. Meidän matkamme ei ollut siloiteltu kiiltokuvamatka, vaan realistinen katsaus siihen, millaista World Visionin työ on ja mitä sillä on saavutettu. Ei ole helppoa, ei, mutta menee perille. (Toki olen itsekin joskus skeptinen: yllätyin matkalla muutamasta yksityiskohdasta, kuten siitä, että virtuaalisen lahjakaupan lahjavuohi ei ole mikään symbolinen summa about vuohen arvoisesta lahjasta, vaan se on aina konkreettinen vuohi. Jos vuohia ei ole joskus tarpeeksi tarjolla, ne ovat "loppu" myös lahjakaupasta. Itse olin tällaisessa tapauksessa ihan valmis katsomaan sormieni lävitse sitä, mihin rahani tarkalleen menee, vuoheen vai kanaan, mutta kyllä tämä homma pelaa ihan pienimpiä detaljeita myöten.) Vaikka jokainen kenialainen slumminuorikaan ei voi olla tuleva presidentti, kohtasimme matkallamme tarpeeksi monta inspiroivaa tositarinaa siitä, miten koulutus ja taloudellinen avustus avaavat ovia toivottomissa oloissa ja siivittävät ties mihin.

Matkan jäljiltä minussa kytee entistäkin voimakkaampi raivo käsittämätöntä "OMAN MAAN ASIAT ENSIN KUNTOON" -fraasia kohtaan. Miksi? Miksi helvetissä? One world, dudet. Sovitaanko, että oman planeetan asiat ensin kuntoon? (Olen ihan valmis syrjimään esim. marsilaisia toistaiseksi. Ellei niillä sitten mene vielä huonommin kuin meillä.) Perspektiivi on kiva asia.

Ai niin, ja mikä se 27 euron haaste oli? Hanki kummilapsi World Visionin kautta (tai vaikka Planin, miten tykkäätkään!). Mikäli olet työssäkäyvä tyyppi, pystyt luultavasti irroittamaan tuon summan kuussa. Pari tuoppia ja kynsilakka. Yes we can. Nauti vaikka itsekkäästi siitä jeesusmaisesta tunteesta, kun luovut jostakin kivasta. Voin luvata, että pientä pihistelyä vastaan tuotat yhdelle lapselle vähintään kymmenenkertaisen määrän onnea. Tapasin nimittäin matkalla myös oman kummilapseni Kipkemoin, jota olen sponssannut (vaikka tuo sponsoroida-verbi vähän karu onkin) vuosikausia, ja kohtaaminen oli järjettömän liikuttava. Tajusin, että outoa kyllä, kyse ei ole edes pelkästä taloudellisesta tuesta: aika rankoissa oloissa kasvavalle lapselle ja perheelle voi olla uskomattoman tärkeää, että joku toisella puolen maailmaa ajattelee ja tsemppaa heitä (aina parempi, jos olet lahjakas rukoilija: kenialaiset rakastavat Jumalaa ja uskonto näkyy heidän elämässään viehättävällä, riemukkaalla tavalla). Pelkkää tsemppiä ei kuitenkaan voi syödä. Joten veny siihen kuukausilahjoitukseenkin.

 

Ja hyvästi, Kenia. Pää on täynnä ideoita sille, miten voisin auttaa lisää. Me kohtaamme vielä.

 

Share