Ladataan...
Laura loves

Nimetkää kaksi absoluuttista inhokkiväriänne. Siis ne ihan kaameimmat.

Okei.

Tiiättekö mitä: viimeistään kahden vuoden päästä ne ovat teidän suosikkivärejänne. Ehkä jo vuoden päästä! Olen tästä elävä esimerkki.

Sisustuksessahan tällainen mielenmuutos ei ole kummoinen. Trendiväreihin tottuu ja mieltyy. (Ei meillä kellään ollut minttua viisi vuotta sitten kotonamme. Älä väitä. Ja sitten taas: ei kukaan enää jaksa sitä kirkkaankeltaista, jota meillä kaikilla oli vielä kaksi vuotta sitten nurkat täynnä. Mintunkin kohdalla kello tikittää. Pioneereilla varmaan kupari ja sininenkin ovat jo ihan passé.)

Mutta vaatteet: niiden suhteen itse kullakin on melko vissit käsitykset siitä, mikä itselle sopii ja mikä ei. Mikä näyttää ihoa vasten kivalta, mikä ei. Minä olen aina hokenut vihaavani sekä sinistä että oranssia kaikissa variaatioissaan -- tämä on ehdottomasti sisältänyt persikan. Nyt pukeudun vuoropäivinä siniseen ja persikkaan ja olen järkyttävän innoissani kummastakin. (No okei -- eniten pukeudun yhä mustaan. Koska musta. No, musta. Musta on uusi musta ja musta on vanha musta.) Jos joku olisi kertonut tämän minulle vielä vuosi sittenkin, olisin pyörtynyt kauhusta. Ei sininen vieläkään mitenkään imartele kalmaista ihosävyäni, mutta se on värinä silti niin värisyttävä, että siihen on pakko pukeutua.

Idea sinisestä muuten kylvettiin minuun syksyllä meidän ompelukerhomme (ompelukerho = varsin löyhä termi, jolla kuvaamme Turku-tyttöjemme viikottaisia kokoontumisia, joissa hyvin harvoin ommellaan edes nappia paikalleen) tyyli-illassa. Tyyli-ilta on ideoista paras! Nyt konsepti haltuun:

 

1) Kutsu kokoon max 10 mainiota ystävää.

2) Käykää vuorotellen yhdessä läpi kunkin tyyli. Lempeästi totta kai! Ei sillee, että "Miksi käytät pillifarkkuja vaikka ne eivät sovi vartalotyypillesi lainkaan?" vaan kehuen sitä, missä toinen on jo valmiiksi hyvä. ("Sulla on ihania neuleita ja niin kauniit sääret.") Mutta jotta ilta olisi antoisa, pitää uskaltaa ottaa uudenlaisia ideoita vastaan -- ja antaa niitä. Näkisin sut mielelläni farkkuhaalareissa ja punavalkoraidallisessa, venepäänteisessä, 3/4-hihaisessa paidassa.. (Okei, tuo esimerkki oli absurdi. Kukaan ei halua nähdä ketään tuollaisessa asussa. Mutta pointti oli, että visiointi voi olla hyvin spesifiä ja vapaata.) Tosi moni mainitsi tyyli-illassamme, että minun pitäisi kokeilla sinistä. Pudistelin päätäni ja pyörittelin silmiäni. Ja sitten kokeilin. Ja voi pojat, sehän vei mennessään! Väitän, että muutkin saivat tuona iltana jänniä ja inspiroivia ajatuksia päähänsä.

3) Tyyli on laaja käsite. Me analysoimme omassa illassamme varsinaisen vaatepuolen lisäksi myös tukkatyylit, meikki-idikset, jne.

4) Älä nyt luule, että voin keksiä neloskohdan. Liian simppeliä -- valmista tuli! Ihanaa iltaa! Life is peachy!

Share

Ladataan...
Laura loves

Aloitan tänään uudessa hommassa Imagen musiikkikolumnistina. Aivan mahtavaa! (Joo, toi oli Kingin K-Market -yrittäjän äänellä lausuttu. Joo joo, tykkään Kingistä. Miten voi samalla rivillä hankkia näin paljon cooliuspointseja ja saman tien kadottaa niistä jokaisen? Damn it!)

Takaisin asiaan: olen tuoreesta pestistäni äärimmäisen iloinen! Vuorottelen palstalla ikiaikaisen idolini & sittemmin ystäväni, maan parhaan musiikkitoimittajan Samuli Knuutin kanssa. Kovassa seurassa. Onneksi minun ei odotetakaan olevan elävä legenda tai sitaattimasiina kuten Samulin. Vaan oma kreisi itseni. Ei tässä kisassa kukaan nimittäin voisi pärjätä. Ensimmäisen kolumnini idea lähti tuttavan feikkikatkerasta Facebook-statuksesta, jossa manattiin Ville Leinosen vaikutusta nuoriin naisiin 2000-luvun alussa Tampereella. Ilmiö ei missään nimessä rajoittunut sinne, olimme kaikki Villen pauloissa, kautta kampusten kaikkialla Suomessa. (Niin, ja Leinosen uusi levy ISI on kaunis, hykerryttävä ja ihana. Lue silti kolumni -- on siinä muutakin!)

Kolumnikuvan sijasta tekstin kyljessä on kolumnistipiirros. Niin siistiä (nenäni koosta ja silmäryppyjeni määrästä huolimatta)!

 

 

Hei muuten! Nämä torstait ovat muuten myös kolumnipäiviäni Hesarissa. Sieltä löydät nassuni viikoittain TV-sivuilta nakuttamassa telkkari-ilmiöistä. Palstan nimihän on Friman katsoo TV:tä -- älkää ihan oikeasti syyttäkö minua, en keksinyt sitä itse.

 

Ihana havahtua siihen, että urani (käytän tuota sanaa yhä vähän nolostellen, perkele, vaikka voisin sanoa sen ihan ääneen ylpeästikin: URANI) on täysin pakottamatta löytänyt uomansa. Vakkarikolumnihommista on tullut merkittävä siivu toimeentuloa, koska asiakkaani ovat selkeästi huomanneet, että se on se homma, jota rakastan: napakkaa, henkilökohtaista, hauskaa, terävää, hervotonta. Usein se, mitä rakastaa, on myös se, jossa on parhaimmillaan. Niin tässäkin. En ole ollenkaan laajojen reportaasien ja tutkivan journalismin alueella pelaava journalisti, eikä kaikkien onneksi tarvitsekaan olla.

Isot henkilöjutut kyllä hoituvat -- ja kiinnostavat. Niitä on muuten luvassa lähikuukausina Trendiin ihan mahtavista tyypeistä. Stay tuned.

 

Ja tänään skoolaan -- ööh, no jollain helvetin proteiinisheikillä -- tämän päivän toteutuneelle teiniunelmalle! Teenage kicks! Taas todiste siitä, että absurdeimmatkaan visiot siitä, millaisista paloista unelmatyönkuva koostuisi, eivät välttämättä ole ollenkaan kaukana totuudesta. Yes you can -- ei sillee kokoomuslaisesti, vaan lempeästi.

Share

Ladataan...
Laura loves

Olen ollut viimeisen kuukauden aikana kolmesti reissussa eli yli puolet kuukaudesta poissa. Matkalaukku on lötköttänyt kita avoinna lattialla, repusta tursuillut proteiinipatukoita, karttoja, käyntikortteja ja muistiinpanopapereita. Matkojen ja reippaan työlastin lisäksi olen koettanut sulatella sitä, että häihin on enää kolme kuukautta ja risat. (Jep -- wtf.)

Joku viisaampi voisi siis kertoa, miksi ajattelin, että tähän väliin sopisi hyvin keittiöremontti. Niinku taloudellisesti ja aikataulullisesti. Mutta niin siinä taas kävi: oli joku puiseva ilta enkä jaksanut nettishopata lapsilleni ylihinnoiteltuja merkkivaatteita. Tokaisin Aleksille, että tehdään nyt se keittiöremppa. Ikeassa työskentelevä visionäärituttu oli kieltämättä vinkannut, että keittiöviikot olivat alkamassa. Ja toki olin leikitellyt ajatuksella keittiöremontista jo muutostamme saakka. Edellisten asukkaiden jäljiltä keittiömme oli.. No, ei mitenkään absoluuttisen kamala, mutta ei meidän tyylisemme. Liian maalaisromanttinen. Ja tammitasot. Ja tumma lattia. Ideaa lykättiin kuitenkin koko ajan eteenpäin. Sitten kun on aikaa. Sitten kun on rahaa.

Nyt ei ollut aikaa. Eikä rahaakaan. Klikkailin illalla Osuuspankin verkkosivuilla laskurilla, että voisin lyhentää remppalainaa 200€ kuussa. Sillä summalla masiina antoi 9700€:n täsmäluoton. Maksukelpoisuutenne tarkistetaan. Selvä. Odotellaan. Kaksi sekuntia. Plim. Raha oli tililläni. Varmasti perusteellinen kartoitus... Mutta siinä ne raamit olivat. Luvassa oli siis laadukasta MDF-levyä ja eksklusiivisia Ikea-innovaatioita. So not. (Nyt joku tulee kertomaan, että tuolla rahalla olisit saanut myös sokean bangladeshilaisnunnan virkkaamat työtasot -- niin varmaan, mutta nyt kävi näin.)

Alusta asti oli selvää, että minä ja Aleksi emme tee mitään itse, koska meillä on lyömätön taito muuttaa anti-Midas-tyyliin kaikki koskemamme paskaksi. Epämääräinen Facebook-tsätti kaverin kanssa, jonka veli tekee remonttihommia työkseen. Kuulosti hyvältä. Soitto. "Voin aloittaa ihan koska vaan." "No, jos vaikka.. Öö.. No, ensi viikolla me lähdettäisiin Tukholmaan." Äkkiä Ikeaan. Holtittoman pitkä palaveri. Kaikki uudet kodinkoneet ("no vaikka toi ja toi", "öö joo se siltaominaisuus kuulostaa liesitasossa kivalta, joo laita se" - mikä helvetin siltaominaisuus -, "öö no vaikka tollanen kaapin sisään piilotettu liesituuletin ehkä öö en mä tiä"), valkoista valkoista valkoista. 

Palaveri remppamiehen kanssa, joka ryhtyi kunnianhimoiseksi. "No siis samallahan vois suoristaa tän vinouden ja laittaa koko lattian uusiks.." Ensin virkoin varmasti, että: "Ei, ei, liian työläältä kuulostaa." Viisi sekuntia. "Tai siis joo vaihda vaan koko lattia. Haluaisin valkoisen lautalattian." Remppamies: "Täytyy sanoa, että se valkoinen lattia on keittiössä aivan käsittämättömän epäkäytännöllinen, siinä näkyy aivan kaikki, koko ajan pitää siivota.." Minä: "Niin, no, me ei tykätä ollenkaan siivota.. Hyvä on, okei ei.."

 

Homma lyötiin silti lukkoon. Ja ensimmäisenä päivänä remppamies ilmestyi kuin ilmestyikin valkoisen maalisangon kanssa meille. "Sähän halusit sen valkoisen lattian..." Nyt se tulee! Epäkäytännöllinen tai ei, en ole koskaan ollut järki-ihminen. Ihan sama! Pian tämä ihanalta tuoksuva puu saa pintaansa valkeaa.

 

Laiskuuteen ja järjettömyyteen liittyen: väitin kivenkovaan, ettemme tarvitse remontin ajaksi keittolevyä tai muita varavekottimia. Vasta tänään tajusin käytännössä, mitä se merkitsee. Salaatti+proteiini -ruokavaliollani tätä. Ai että kun on herkullista. No, enää viikon verran..

 

Keittiöstä tulee hieno. Ja vaikka se onkin Ikea-keittiö, ei siitä aivan arvattava tule. Siitä kiitos fantastiselle suunnittelijaystävälleni Jenni Jokiniemelle, joka teidän kaikkien tulisi palkata suunnittelemaan kotinne, konttorinne ja luultavasti koko elämänne. Jenni on keksinyt tulevaan kyökkiin (en voi uskoa, että käytin tuota maailman raivostuttavinta sanaa tässä "etsi synonyymi-pakkomielteessäni) ainakin kaksi ihanaa detaljia. Siis detskua.

Ei, tuon sanan myötä hävettää liikaa. Poistun rouskuttamaan kuivaa porkkanaa. Mutta remppapäiväkirja palaa ruutuun lähiviikkoina. Tai siis -päivinä.

Share

Pages