Vaihdan sukunimeni mieheni sukunimeksi - voinko olla feministi?

Leipää ja ruusuja

Suomessa vanhana perinteenä on ollut, että aviopari on pitänyt oman sukunimensä. Vasta vuonna 1929 muutettiin avioliittolakia niin, että se määräsi naisen vaihtamaan sukunimensä miehen sukunimeksi tai yhdistämään se oman sukunimensä yhteyteen. Juridisesti aviovaimo velvoitettiin käyttämään miehensä sukunimeä vuodesta 1930. Tämä tapa kulkeutui Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Ruotsin kautta Suomeen.  Suomessa nainen käytti siis omaa sukunimeään avioliitossa vielä ennen 1930-lukua. Aiempi nimikäytäntö Suomessa liittyi siihen, miten itsenäinen asema naisella oli puolisona. Mitä korkeammalla arvohierarkiassa naisen suvun asema oli, sitä merkityksellisempi oli vaimon oma sukunimi. Sukunimi korosti perimisoikeutta ja vahvisti myös aviomiehen asemaa. Valitettavasti sukunimi on aina määräytynyt valtaa pitävän mukaan.

Kuva: Ossi Nyqvist

Nimipakko poistui Suomessa vuonna 1985. Nainen sai jälleen 55 vuoden jälkeen päättää itse sukunimestään.
Vaikka sukunimensä saa valita vapaasti, valtaosa aviopareista, jopa 70 %, valitsee yhteiseksi sukunimeksi edelleen miehen sukunimen. Vain alle 2 % ottaa naisen sukunimen yhteiseksi sukunimeksi.

Minulle sukunimi ei ole viittaus minuun itseeni, vaan siihen yksikköön, johon kuulun. Sukunimeni kertoo, että olen osa perhettäni Rytköset. Sukunimi on isäni suvun. Ehkä olen ajatellut aina patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen alaisesti. Minulla ei ole ollut ehkä koskaan kovinkaan tunteellista suhtautumista sukunimeeni. Ajattelen siitä kovin pragmaattisesti ja koen sen käytännöllisenä välineenä.

Nyt avioituessani koen sukunimen linkkinä yhteiselle liitollemme. Siksi me molemmat haluamme yhteisen sukunimen. Samalla koen, että sukunimen ensisijaisuus jouduttaisiin ratkaisemaan ensimmäisen lapsen kohdalla. Jos meillä olisi eri sukunimet, kumman sukunimen lapsi saisi? Nousisivatko samat kysymykset esille? Lukijoiden joukossa on varmasti monia hyviä kokemuksia myös eri sukunimen omaavista avioituneista vanhemmista.

Tasa-arvoisinta on minusta arvioida kaikkia vaihtoehtoja samanarvoisina ja valita omaan elämäänsä käytännöllisin ratkaisu.

Kuva: Ossi Nyqvist

Tulevan aviopuolisoni sukunimi on osa hänen julkista henkilökuvaansa. Hän on toiminut politiikassa jo 10 vuotta ja paikallispoliittisesti nimenä Mäkynen on jo tuttu. Se on siis hänen työkalunsa. Itse olen vasta aloittanut kuntapolitiikassa ja Lahden kaupunginvaltuutettuna. Minutkin saatetaan tuntea erilaisista asioista, mutta pääosin vielä etunimellä, Matias koko nimestään. On tietysti sukupuolittunutta, että naista puhutellaan etunimellä ja miestä sukunimellä. Tämä erottelu näkyy niin mediassa kuin lasten leikeissäkin. Muistan kun ala-asteella puhuttelimme poikia sukunimellä, tyttöjä etunimellä.

Vaikka juridisesti oikeudet ovat avioparilla samat, ei kulttuuri tue todellisuudessa tasa-arvoisesti kaikkia sukunimi-ratkaisuja. Tietysti päätökseen vaikuttaa edelleen voimakkaasti perinteet, kasvatus ja asenneilmapiiri.

Kulttuurisesti olisikin paljon tehtävää, etteivät vain naiset ja tytöt opi ajattelemaan, että oma sukunimi saattaa muuttua vaan myös pojat ja miehet. Kasvatettu kynnys hyväksyä oman sukunimensä muuttuminen on sukupuolittunutta kulttuurisesti. Naissukupuolelle sukunimensä muuttumista romantisoidaan; jo nuorien tyttöjen ystäväkirjoissa ja leikeissä toistuu puheet siitä mikähän on tulevan aviomiehen sukunimi. Feminististä ei mielestäni ole se, että nainen saa miettiä vaihtaako hän miehensä sukunimen, pitääkö “tyttönimensä” vai yhdistelmänimen, vaan tasa-arvoinen rakenne olisi se, että sukupuolesta riippumatta molemmat aviopuolisot joutuisivat pohtimaan nimeään.'

Norjassa asetelmaa on kyetty kyseenalaistamaan rakenteellisesti paremmin kuin Suomessa. Norjassa avioliittoon aikovan tulee erikseen ilmoittaa jos haluaa ottaa miehen sukunimen avioliitossa, Suomessa täytyy ilmoittaa jos haluaa pitää oman nimensä.

Uskon, että kasvatuksella on suuri vaikutus. Feminististä koulutuspolitiikkaa tarvittaisiin asenneilmapiirin muutokseen. Vaikka lainsäädäntöä saadaan tasa-arvoa mahdollistavaksi estävät usein sukupuoliroolit ja asenteet vaihtoehtoisten ratkaisujen tekemistä. Ne parit, jotka ovat ottaneet naisen sukunimen perustelevat ratkaisua usein poikkeustapauksella: harvinainen nimi, naisen taiteilija- tai brändinimi tai muuten erityinen sukunimi. Tavanomaisuutta ratkaisuun ei löydy yhtä paljon kuin miehen sukunimen ottamisessa.

Kuva: Ossi Nyqvist

Vaikka minulla ei ole ollut vahvaa identiteettikokemusta sukunimestäni pelkään, ettei uudesta sukunimestä tule oman tuntuinen tai, että olen toisarvoinen Mäkynen. Olenko Mäkynen vain Matiaksen kautta vai voinko sukunimestä tulla aidosti minun ja minua itseni ja muiden silmissä? Näitä ajatuksia käy läpi varmasti moni vasta-avioitunut sukunimensä vaihtanut. Oma ratkaisuni ei ollut helppo: ei siksi, ettei ratkaisu tunnu oikealta ja perustelulta, vaan tuntuu ikävältä olla osa tuota rumaa tilastoa. Vaikka periaatteellisesti haluaisin olla se, joka tekee toisen ratkaisun koen, että tämä ratkaisu on parempi käytännössä. 

Tärkeintä on se, ettei päätös perustu perinteisiin tai olettamaan siitä, kuinka tulisi tehdä, vaan se nojaa kriittiseen tarkasteluun ja tietoiseen harkittuun valintaan siitä, mitä itse kokee itselleen omaksi. 

Voinko olla feministi edelleen? Uskon, että kyllä. Koen valinneeni minulle sopivimmalla tavalla. Luotan siihen, että teen itselleni mistä tahansa sukunimestä oman. Minun antini näiden rakenteiden purkamisessa on feministinen kasvatus- ja koulutuspolitiikka, sekä tällaisten ajatusten julkinen kirjoittaminen – vaikka vaikealta ja paljaalta se tuntuukin.

Ja jotta tämä ei ihan vakavaa olisi, minuun voi olla jatkossa yhteydessä sähköpostitse:
maria.v.makynen@gmail.com

Lähteet:
http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2461
https://yle.fi/uutiset/3-7314629 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Samoja pohdintoja olen käynyt. En ole koskaan pitänyt omasta sukunimestäni, mutta en haluaisi olla jatkamassa itsestäänselvyyttä miehen nimestä avioparin yhteisenä nimenä. Tässä sitä kuitenkin ollaan osana rumaa tilastoa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hauskaa, että mainitsit Norjan! Menin naimisiin Norjassa norjalaisen kanssa ja tosiaan nimen vaihto oli täysin erillinen prosessi avioitumisesta. Täällä saa nimeä vaihtaa muutenkin tosi vapaasti. Itse asiassa kerkesivät nopeina vaihtaa mun sukunimen ennen vihkimispäivää, joten avioliittotodistuksessa lukee käytännössä että Virtanen nai Virtasen :D

Norjassahan muutenkin nimisysteemi on toisenlainen. On etunimi (tai -nimet), mellomnavn (keskinimi?) ja sukunimi. Mellomnavn on myös käytännössä sukunimi näin suomalaisten silmin. Usein naimisiin mennessä puoliso ottaa toisen sukunimen keskinimekseen sukupuolesta riippumatta. Samoin lapselle voi antaa kummankin puolison sukunimen, toisen vain pitää olla se keskinimi ja toisen oikea sukunimi.

Mietin kovasti samaa sukunimiasiaa kun päätimme mennä naimisiin. Lopulta otin miehen sukunimen omaksi sukunimekseni enkä alkanut pelaamaan vierailta tuntuvilla keskinimillä. Perustelin itselleni päätöksen sillä, että norjalaisella sukunimellä on helpompi työllistyä Norjassa ja haluan että koko perheellä on sama sukunimi, kun taskussa oleva lapsen passi saattaa olla myös eri maan kuin mukana matkustavan vanhemman.

Kieltämättä silti kirpaisi kun tunsin tekeväni jotenkin "epäfeministisen" teon ottamalla miehen sukunimen. Olen kuitenkin päättänyt, että päätökseni voi olla myös feministinen, koska en toteuttanut sitä automaationa vaan oikeasti ajattelin asiaa ja myös muita vaihtoehtoja ja pystyn perustelemaan päätöksen itselleni.

Anoppi (Ei varmistettu)

Voi teitä nuoria naisia! Ei alistuminen tuohon vanhaan patriarkaaliseen tapaan muutu millään feministiseksi, vaikka kuinka keksitte tekosyitä ja "analysoitte".

Nuori feministi (Ei varmistettu)

Voi teitä edellisten polvien feministianoppeja. On sinänsä ymmärrettävää ajatella noin, jos on joutunut taistelemaan omasta nimestään vielä nykyistäkin patriarkaalisemmassa yhteiskunnassa.

Tänä päivänä, kun syrjivät rakenteet ymmärretään laajasti eri ihmisryhmiä kokeviksi, feministisintä on tiedostaa syrjivät rakenteet, pyrkiä purkamaan niitä ja tehdä oman elämänsä ratkaisut pohtien ja perustellen. Tällöin feministisen ratkaisut voivat poiketa toisistaan ulkopuolisen näkökulmasta.

Miia P. (Ei varmistettu)

Tää olis yhtä hyvin voinut olla mun kynästä, niin vastaava kokemus mulla on! "Vaikka periaatteellisesti haluaisin olla se, joka tekee toisen ratkaisun koen, että tämä ratkaisu on parempi käytännössä." Just näin mullakin! Puolison etunimi ei olis sopinut yhtään mun sukunimeen; mutta halusin yhteisen, lapsiakin ajatellen (joita ollaankin yksi saatu, häistä on nyt pari vuotta) - eikä jaksettu keksiä kokonaan uutta eikä kummankaan lähisuvusta löytynyt kivoja. Puolisolla oli myös jo tieteellisiä julkaisuja nimellään, mulla silloisena opiskelijana ei ollut nimessä kiinni uran alkuakaan. Tuntui että feministinä tätä vaihtoa piti hirveästi perustella itselleen ja välillä muillekin. Mutta olen ollut tyytyväinen uuteen nimeen, totuin siihen nopeasti, tuntuu omalta eikä päätös ylipäätään ole kaduttanut. Toivottavasti sulla samoin! Ihania juhlia ja häämatkaa teille ja auvoisaa avioeloa!

HKuntsi (Ei varmistettu)

Kiitos, että pohdit julkisesti kaikkia näitä valintojasi häiden alla. Ymmärrän ylempänäkin esitetyn ajatuksen, että kun valinta perustuu ajatustyön jälkeen tehtyyn tietoiseen valintaan, niin se ei ole enää osa patriarkaalista vallankäyttöä. Mutta kun rakenteellista ja kulttuurista asennoitumista haluttaisiin muuttaa, niin eihän mikään muutu. Vaikka kuinka moni ajattelisi itse asiat läpi ja päätyy sitten samaan ratkaisuun kuin "kaikki aina ennenkin", niin ulospäin tilanne näyttäytyy sementoituneelta.
Ja pieni häiritsevä juttu, onko kuvat provokatiivisesti otettu ja valittu juuri noin kuin ovat, vai oliko siinäkin ajatus, että "yleensä mies kuvataan intensiivisesti kameraan katsovana vastuunkantajana ja nainen vahvistaa omalla katseellaan asetelmaa, tämän haluan rikkoa, mutta lopulta päädyimme siihen, että tämä yksinkertaisesti oli kuvasarjan paras"? Joka tapauksessa paljon onnea ja rakkautta juhlapäiväänne!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihan samoja pohtinut ja päädyin vaihtamaan miehen nimeen, koska se oli huomattavasti harvinaisempi. Eli tuo normaalisti naisen sukunimen valitsemisen perustelu oli tässä käytössä toisin päin. Ei se silti sitä poista, että tilastoissa se näyttäytyy perinteisenä valintana.

Sen verran pitää korjata, että ainakin maistraattivihkisessä pitää kummankin ilmoittaa "nimi vihkimisen jälkeen" tai jotenkin noin. Mutta siis ei niin, että miehen nimi tulisi automaattisesti, jos et muuta ilmoita. Kirkkovihkimisestä en osaa sanoa.

Anni Jää (Ei varmistettu) http://annijaamuah.blogspot.fi

Tämä on kyllä kiinnostava aihe, kiitos hyvästä pohdinnasta!
Itse päädyin pitämään alkuperäisen sukunimeni viisi vuotta sitten avioituessani. Enkö ole katunut päätöstä edes sen jälkeen, kun olen saanut lapsen ja päätynyt antamaan hänelle mieheni sukunimen. Itselleni sukunimi on vahva osa identiteettiäni, enkä koe miehen nimeä omakseni. He ovat minulle perhe vain avioliiton kautta, "oikea" perheeni omaa saman sukunimen kuin minä. Lapsemmekaan kohdalla valinta ei ollut vaikea: tunnen hänet lapsekseni, oli sukunimi mikä hyvänsä. Miehelle taas oli tärkeää olla saman sukuniminen lapsensa kanssa. Vaikka nimenvalinnassa ei suoranaisesti ollut kohdallani mitään erityisen feminististä, olen salaa mielessäni kokenut itseni feministikapinalliseksi. :-D

Vierailija (Ei varmistettu)

Oman nimen pitäminen on loppujen lopuksi helppoa. Ehkä se todella merkittävämpi feministinen teko olisi ollut nimetä lapsenne sinun sukunimelläsi. En tietenkään tunne teitä tai tilannettanne, joten anteeksi, jos teen virheellisen olettaman, mutta kommenttisi perusteella kuulostaa, kuin olisit vain myöntynyt miehesi tahtoon lapsen nimeämisestä vain koska lapset on tapana nimetä miehen sukunimen alle.

Vaan yksi -nen (Ei varmistettu)

Itse olen miettinyt tätä sukunimiasiaa vähän eri kantilta.

Sukunimen vaihto avioliiton kannalta ei sinällään kosketa minua tällä hetkellä, sillä en ole menossa naimisiin lähiaikoina. Olen silti monesti miettinyt suhdettani omaan sukunimeeni.

Minun sukunimeni on isäni sukunimi. Äitini piti oman nimensä heidän mennessään naimisiin ja harkitsi lastenkin nimeämistä omalla sukunimellään, mutta ehkä osittain isäni painostuksesta he päätyivät nimeämään minut ja siskoni isäni sukunimellä, perinteiseen tapaan. Eli patriarkaalista yhteiskuntaa myötäillen.

Olen nuorempana ja vielä nyt aikuiseksi kasvettuanikin monesti miettinyt, että haluaisin ottaa äitini sukunimen. Se on kauniimpi, harvinaisempi ja osoittaisi nimenomaan siihen tiettyyn sukuun kuulumista paremmin kuin isäni Suomen kymmenen suosituimman sukunimen joukossa oleva tyypillinen -nen päätteinen nimi. Äitini puolella sukuyhteyden pitäminen on tärkeää, isän puolen sukulaiset ovat etäisen tuntuisia enkä koe minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta isäni sukunimeen. Silti en ole tohtinut vaihtaa nimeäni. Se tuntuisi, kuin tietoisesti kääntäisin selkäni isälleni ja hänen suvulleen.

Itselleni avioliitto ei ole vielä ajankohtaista, mutta uskon tulevaisuudessa ottavani tulevan mieheni sukunimen. Itse en näe, että se olisi patriarkaaliin alistumista. Omassa tapauksessani kun koen, että oman sukunimeni pitäminenkin olisi vähintään yhtä patriarkaalista. Minulle mieheni sukunimen ottaminen symboloisi sitä yhteyttä ja kuulumista yhteiseen perheeseen, mitä kaipaan.

Kuningatar (Ei varmistettu)

Minusta on välillä tosi surullista lukea kirjoittamiasi juttuja. Et halua joutua tasa-arvottomiin rakenteisiin, mutta samalla olet kasvattanut todella syvät juuret feministiseen rakenteeseen joka todella syö ilon ihmisen sielulta olla vapaa. On surullista, että et voi iloita vapaana sukunimen vaihdoksesta miettimättä onko tämä tarpeeksi feminististä tai että mitä muut ajattelevat. Tämä ei ole todellista vapautta. On surullista, että mietit siinä olevan jotakin rumaa, että valtaväestö ottaa miehen sukunimen ja sitten kuulut samaan rakenteeseen. Minusta se on ennenkaikkea kaunis ele ja mielestäni se on todella ihanaa ja kaunista, että sinäkin otat sen. Siksi toivon, että voisit siitä täysin turnauksiin nauttia.. että antaisit sen sisäisen pikku tyttösi riemuita siitä minkä sinä koet oikeaksi.

Puhuit negatiiviseen sävyyn siitä, kuinka pieniltä tytöiltä aina kysytään ja arvaillaan tulevan aviomiehen sukunimeä. Minusta siinä ei ole mitään pahaa. Minä olen pienestä lähtien, niin pienestä lähtien kuin muistan - haaveillut tulevasta aviomiehestäni ja siitä, että voin ottaa hänen sukunimen. Se oli minun salainen unelmani, mutta en koskaan kehdannut kertoa sitä kenellekään, koska elin juuri sellaisesessa maailmassa jota sinä ja monet muut yrittävät viedä eteenpäin. Maailmaa, jota itsekin joskus vein eteenpäin. Pienenä opin häpeämään haavettani, häpeämään sitä että niin kovin haluan ottaa miehen sukunimen, mutta eihän sitä voi haluta, koska nykyään tyttöjä opetetaan siihen että ei tarvii mennä naimisiin eikä tarvii olla riippuvainen miehestä ja että se on alistumista. Naisia opetetaan tällä tavalla olemaan "vapaita" ja "itsenäisiä". Siitä tehdään noloa haluta sitä unelmaa häistä/miehen sukunimestä/aviotulevaisuudesta. Haluan vain kertoa sen, että feministinen kanta todella satuttaa ja haavoittaa nuoria tyttöjä herkässä iässä, se todella satutti minua. Feministiset miehet saivat minut häpeämään sitä, mitä minä todella sydämessäni halusin. Saivat sen tuntumaan naurettavalta, niin että lukitsin sen yhä syvemmälle sisälleni, niin että kovetin itseni ja työnsin lopulta haaveeniniin syvälle, että valehtelin itselleni ja myös muille mitä halusin häpeän takia. En uskaltanut olla rehellinen, koska halusin olla hyväksytty. Monesti puhutaan vain siitä kuinka tämä nykyinen systeemi satuttaa vähemmistöihmisiä, mutta tämä maailma ja erinäiset rakenteet satuttavat yhtälailla valtaväestöä todella pahasti. Totuus on se,
että meitä kaikkia sattuu täällä, ei vain vähemmistöä. Siitä vaan ei puhuta niin avoimesti mediassa, koska kuka kehtaa alkaa puhumaan tällaisia mitä minäkin puhun. Ei minun puhe ole kovinta huutoa. Ei tämä ole in. Tällaisesta puheesta saa välillä vihaa niskaan, että miten voin ajatella niin lapsellisesti että automaattisesti ottaisin esim. miehen sukunimen. Minulle se on aina ollut rakas ajatus, harmi että sitä pitää sortaa ja ajatella että sitten kuuluu johonkin tiettyyn rumaan porukkaan, joka on itsekäs ja tekee niin kuin muut eikä välitä muista. Mielestäni se ei ole rumaa, kun sellainen haave minussa on aina ollut. Ensimmäistä kertaa nyt rohkenen puhua ja kommentoida asiasta julkisena. Ehkä siksi, että tähän voi kommentoida anonyyminä.

Meitä ei ole luotu tällaiseen maailmaan, jossa maailman sisäiset rakenteet johtavat. Oli ne rakenteet sitten feministisyys tai mikä tahansa muu rakenne. Aina on rakenteita joiden alle mennä ja obsessoitua, mutta ne rakenteet tulevat lopulta sortumaan, koska mikään ei ole pysyvää tässä maailmassa. Ei mikään, minkä ihminen itse rakentaa. Ainoastaan se on pysyvää minkä Luoja rakentaa. Valitettavasti jouduin oppimaan tämän kipeiden ja haavoittavien vuosien jälkeen, vuosien jälkeen joissa yritin itse luoda jotakin omaa vaihtoehtohoito-bi-allislove rakennetta. Tämä rakenne vei minut lopulta siihen pisteeseen, että se oli hajottaa minut kokonaan sisältä, kunnes Jumala tuli ja näytti minulle henkilökohtaisesti Hänen rakkautensa. Silloin kaikki omat rakenteeni, kaikki omat valheeni sortuivat ja vastaanotin Jeesuksen. Hän toi minulle takaisin sen miksikä Hän minut loi eikä minun tarvinnut kantaa häpeää enää siitä mitä halusin sydämessäni. Enää minun ei tarvinnut mennä tämän maailman erilaisiin rakenteisiin yrittäen etsiä onnea ja vapautta, jota loppupeleissä ei koskaan löydy muualta. Kiitos Jumalalle, että Hän on vapauttanut minut ja poistanut vanhat haavani joita nämä ihmisten omat rakenteet aiheuttavat.

Tiedän ja näen, että sinä tarkoitat hyvää tällä tekstillä ja kaikella mihin elämässäsi pyrit. Se on todella hieno ja harvinainen piirre tässä maailmassa. Halusin vain jakaa minun tarinani siitä kuinka feministinen maailma satutti ja loukkasi minua ja sai kyseenalaistamaan minun unelmani. Kuinka se maailma ei ollutkaan niin ihana kuin itse luulin.

Rouva (Ei varmistettu)

Mun mielestä nää pohdiskelut on hyviä mutta kauheen kuluttavia. Oon ollut teinistä asti feministi. Nykyää koko sana jo särähtää korvassa, ja sitä liitetään kaikkeen ihmeelliseen. Mä en ymmärrä miksi esim sukunimen vaihdosta pitää tehdä joku haloo. Mun mielestä jos on vahva nainen valitsee itse miehensä kanssa mitä tekee miettimättä muiden mielipiteitä. Mun mielestä koko feministi sanan voisi poistaa. Ollaan naisia ja miehiä kaikki yhtä arvokkaita. Mutta erilaisia.
Ainiin ja minun mieheni otti minun sukunimen. Yhdessä mietittiin kumpi kivempi . Sukunimen vaihto olis ollut mun mielestä kivaa vaihtelua mut otettiin minun .
Se siitä
. Ja emme ole sukupuolineutraaleja vai mitä ne on . Rakastan kokata ja olla naisellinen. Ja mieheni aika "äijä".
Mutta sukunimi ?? Ei se ollut ongelma . Ei tosimies pelännyt mitä muut sanoo eikä mua kiinnostanut suuntaan tai toiseen. Ei edes mietitty .
Ihmisen arvostus on kyse niin paljon muusta kun siitä koittaako olla niin neutraali ja olla olematta nainen tai mies ..
Joskus olen miettinyt ja nyt sen sanon että sitten on tasa-arvo kun on vaikutusvaltainen rouvakerho jotka viettää johtajien päivää leipoen tai kasvohoitoja tekien . Eikä itkien voinko päästä miesten kerhoon .
Toki naisiaki erilaisia ja eri kiinnostukset mutta nykyisin koitetaan saada naiselllisuus leimattua jotenkin huonommaksi . Olen nousua tekevä yrittäjä ja kahden pojan äiti . Jos saan joskus tytön puen hänet pinkkiin, laitan kauniin tukan ja neuvoja miten menestyä niin rakkaudesaa, elämässä ja uralla - millä haluaa .. ja jos miehen sukunimi halutaan niin otetaan tai sitten oma .. yhdistelmä nimeä en ymmärrä ..
Ajatus karkasi, jos joku pääsee perille ajatukseen ni kiva jos ei niin unohda :)

"Mun mielestä koko feministi sanan voisi poistaa. Ollaan naisia ja miehiä kaikki yhtä arvokkaita. Mutta erilaisia"

Kiitos tästä lauseesta! Ja mitä nimiin tulee, ei nimi henkilöä pahenna ellei henkilö nimeä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Nykypäivänä saa ihan itse päättää pitääkö oman nimensä, ottaako puolison nimen vai jotain muuta. Minusta tämä on aitoa tasa-arvoa ja valinnanvapautta. Se, että jokin asia on muotoutunut luonnolliseksi osaksi kulttuuria patriarkaalisuuden vuoksi, ei haittaa minua. Jos jokin tuntuu minusta siitä huolimatta hyvältä, en näe ongelmaa. Jos se tuntuu jostakusta toisesta pahalta, niin hänen kannattaa toimia omien tuntemuksiensa mukaan.

Sukunimiasia nyt sinänsä on aika triviaali tasa-arvon suhteen. No ymmärrän toki, että pienistä asioista se kokonaisuus muodostuu, mutta onko tämä se asia, josta kannattaa kriiseillä? Mikä koko sukunimen pointti edes on? Ei ainakaan mitään niin syvällistä, mitä siitä on tässä pohdinnassa tehty. Suvut sekoittuvat koko ajan, kun ihmiset pariutuvat ja lisääntyvät. Mikseivät nimetkin voisi sekoittua ja vaihtua? Mitä väliä asialla on?

Kumpi nyt sitten olisi feministisempää minunkin tapauksessani:

1) Pitäisin omalta isältäni perityn sukunimen, jonka myös äitini on ottanut vanhempieni avioituessa. Nimeen olen tottunut, mutta se ei ole minulle erityisen tärkeä.

VAI

2) Ottaisin oman aviomieheni nimen, koska pidän siitä ja haluan vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta oman mieheni kanssa.

Tietysti jos omasta sukunimestä luopuminen tuntuisi pahalta, niin sitä ei pidä tehdä. Mutta jos ei koe luopuvansa vaan saavansa, niin miksi ei?

Olen toki itse aika leffaromanttinen ihminen, joka tykkää kliseisistä rakkaudenosoituksista: sytyn täysillä kukkakimpuista ja vaivalla kokatuista yllätysillallisista. Ja esimerkiksi tarkkaan suunniteltu polvi maassa kosinta on kaikessa imelyydessään minusta herttaista. Ehkä tämä vaikuttaa näkemykseeni asiasta, en tiedä.

Joka tapauksessa se, että pitää joistakin patriarkaalisista asioista ja VALITSEE niiden toteuttamisen omassa elämässään, ei ole tasa-arvon tai feminismin vastaista. Totta kai on hyvä aina tiedostaa asioiden taustat ja miettiä miksi toimii siten kuin toimii, ettei nyt sentään ihan lampaaksi muutu tai tee asioita joista ei oikeastaan pidäkään, vaan on vain luullut pitävänsä. Mutta miksi ihmeessä pitäisi taistella sellaista vastaan, mitä ei itse pidä pahana?

Eri asia jos meiltä puuttuisi valinnanvapaus, mutta kun ei puutu. Nykyaikana Suomessa nainen SAA pukeutua kellomekkoon, laittaa punaista huulipunaa, jäädä kotiäidiksi ja ottaa miehensä sukunimen. Jos kokee sen itselleen hyväksi tavaksi elää, niin ei sitä pitäisi joutua häpeämään tai selittelemään.

Vierailija (Ei varmistettu)

#1) Pitäisin omalta isältäni perityn sukunimen, jonka myös äitini on ottanut vanhempieni avioituessa. Nimeen olen tottunut, mutta se ei ole minulle erityisen tärkeä.
VAI
2) Ottaisin oman aviomieheni nimen, koska pidän siitä ja haluan vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta oman mieheni kanssa."

Ihan hyvät kysymykset, mutta miehethän harvemmin pohtii koko asiaa, koska heidän ei tarvitse osoittaa itsenäisyyttään, rakkauttaan tai mitään muutakaan avioituessaan. Miehet käyvät ehkä vastaavaa ajatussotaa, jos vaimolla on oma nimensä ja he saavat lapsen eli mikä sukunimi lapselle. :)

Mem (Ei varmistettu)

Valintojaan voi perustella ja hyvä niitä on analysoida, mutta se, että on feministi, ei tee kaikista henkilön valinnoista sinänsä feministisiä. Mä valitsen, että meikkaan töihin joka päivä, mutta ei meikkauksen problematisointi yleisellä tasolla muuta just mun meikkausta millään tavalla feministiseksi, tai ei-linkittyneeksi epätasa-arvoon. Musta nimiasiassa nousee samat ongelmat esiin. Puhtaita valintoja ei ole, ne on linkittynyt kuitenkin perinteisiin ja sukupuolirooleihin. Loistavaa, että tää tiedostetaan, mutta ei nää yksilön valinnat oo missään kuplassa, vaan oikeesti jatkaa juurtuneita perinteitä. That being said, eihän syyllistetä naisia, kaikki valitsee miten parhaaksi näkee, mutta vierastan vaan sellasta ajattelua, et koska feministi tiedostaa ja valitsee, niin se valinta on sen takia jonkinlainen tasa-arvoteko. Ja on se jännä, miten se miehen sukunimi on aina harvinaisempi ja kivempi. Ja jos ei oo harvinaisempi niin tuntuu, että keksimällä keksitään joku syy miksi se on parempi. No, tässä vaan mun ajatuksia.

Feministianoppi (Ei varmistettu)

Feministinen päätös on sellainen, joka tehdään itse tai yhdessä kumppanin kanssa, ja joka tuntuu itsestä hyvältä. Feminististä on myös se, ettei kenelläkään ole mitään virkaa kommentoida muiden päätöksiä.

Ja kulttuuri muuten muuttuu juuri sillä, että tiedostetaan rakenteellinen ongelma ja pyritään korjaamaan se. Ei sillä, että kommentoidaan yksittäisten ihmisten valintoja vähättelevästi.

Ja mikä sit olis antifeminististä? No esim. tytöttely ja nuorten naisten käytöksen voivottelu. Toisaalta, kaikki me anopit ei ollakaan feministejä, mikä tietty on tosi harmi juttu!

Ajatus on tärkein

Mä en tykännyt omasta sukunimestä. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisi ollut kiva ottaa äitini tyttönimi (vanhempani olivat eronneet ja minulla isäni sukunimi). En tykännyt sukunimestäni pelkästään nimenä, vaan se edusti minulle myös asioita, joista halusin irti. Jo siksi olis päivänselvää, että vaihdan nimeä avioituessani. Toinen syy on juuri tuo mainitsemasi yhteenkuuluvuuden symboli. Jos olisin tajunnut aiemmin vaihtaa nimeäni äitini nimeen, olisi asiasta ehkä käyty vähintäänkin keskustelua.

Rahkamuija (Ei varmistettu) https://rahkamuija.blogspot.fi/

Otin miehen sukunimen, koska se on hieno ja harvinainen ja oma sukunimi oli aika tusinajuttu. Oli ihan selvää, että haluan tämän kivan sukunimen, jolla on historiaa tässä kaupungissa. Samaan päätyivät myös miehen siskojen puolisot, jotka vaihtoivat omat "tavalliset" sukunimensä tähän harvinaiseen nimeen. Se tuo myös tavallaan yhteenkuuluvuutta, kun kaikki sisarukset perheineen on samalla nimellä ja pidetään tämä suku elossa, koska kukaan muu ei sitä enää tee.

Mahdoton Nainen

Tietenkin voit olla ja varmasti oletkin feministi, vaikka päätyisitkin valitsemaan miehen sukunimen. Itse otsikon kysymys on minusta väärä, koska kaikki me joudutaan elämään tässä maailmassa jota ohjaa tietyt rakenteet, ja jokaisen on itse valittava mitkä "taistelut" on sen arvoisia. Kyllä minäkin ajelen säärikarvojani, meikkaan kauneusihanteen mukaisesti tai käytän "naisten vaatteita" vaikka olen feministi, ja tiedän näiden valintojen olevan paitsi rakenteiden ohjaamia myös niitä pönkittäviä.

Feminismiä voi aivan hyvin harjoittaa korkokengissä, huulipunassa tai miehen sukunimellä, mutta jokaisen olisi silti hyvä olla tietoinen näitä valintoja ohjaavista rakenteista. Eikä itseään pidä huijata ajattelemaan, että vain koska minulla on vapaus valita (ja onko se vapaus oikeasti niin iso kuin kuvittelemme) niin se itse valinta olisi jotenkin feministinen tai edistyksellinen.

Kommentoi