Aamuista, pärjäämisestä ja äitiyslomasta

Lentoaskeleita

Minä, maailman anti-aamuihmisin henkilö olen alkanut vahingossa nauttia aamuista ja aikaisista herätyksistä. Vaikka pätkittäiset yöuneni loppuvatkin aamukuudelta, kun pienet sormet alkavat läpsyttää kasvojani ja sillä hetkellä kun ymmärrän, että unet olivat jälleen tässä tekisikin vain mieli vetää peitto pään yli, niin koko kasvoillaan hymyilevä vauva hellyttää minut sekunnissa. Okei, noustaan sitten, mutta pötkötellään jooko ensin vähän aikaa. Siinä varhaisessa hetkessä kun hiivin vauva sylissä yläkertaan on kuitenkin jotain ihan omanlaistaan. Aamutakki, vaipat, kahvi, puuro, hiljalleen puiden takaa lisääntyvä valo. Ollaan vähän aikaa ihan kahdestaan, höpistään vauvajuttuja ja katetaan lautasia pöytään. Aamu-tv pyörii taustalla, vaikka sitä en oikeastaan edes seuraa.

Joka aamu katsellaan vauvan kanssa muuttuvaa maisemaa, harventuneen metsän lehtiverhon takaa jo näkyy kuinka järvellä on sumua ja miten aurinko kohoaa hiljaista reittiään ylöspäin. Vauvalle on ihan ok, että äiti on haahuilutuulella tuon meidän tunnin aikana. Sitten kun rappusista kuuluu töms töms töms alkaakin sylihetken jälkeen pulputus ja tohina. 

Ihmeellinen, raskas, väsyttävä, ihana, onnellinen, eristävä, yhdistävä ja ihan eri ajankäsityksen äitiysloma. Niin ristiriitainen. On päiviä, jolloin olisin ihan valmis palaamaan opiskelemaan tai viemään vauvan yökylään että saisin itse nukkua edes kerran ja jolloin minusta tuntuu, etten tee mitään muuta kuin tyhjennän ja täytän tiski- ja pyykkikoneita ja silti kaikki leviää käsiin kun käännän selkäni. Niinä päivinä olen väsynyt, niin pohjattoman väsynyt. Ahdistun noista päivistä ja silloin minusta tuntuu, että olen epäonnistunut äitinä ja vaimona enkä tunnista edes itseäni peilistä. Ajattelen, että jossain joku hoitaa neljä lasta tosta vaan osoittaen yksilöllistä huomiota jokaiselle, näyttää itse hyvältä, jumppaa päikkäriaikaan, pitää kodin järjestyksessä, tapaa ystäviä, kokkaa upeita luomuaterioita ja on täydellinen puoliso ja lukee kirjoja ja seuraa uutisia ja miksi minä jumitan tässä luumusosetta paidalla tukka pystyssä.

Tänään joskus ennen seitsemää, kun vauvan naama, tukka ja koiran selkä olivat puurossa ja tytön kasvoilla oli se maailman levein hymy, kuitenkin mietin että niin kauan kuin meillä on näitä aamun tunteja, jolloin olen ihan imelän onnellinen ja nuo väsymyspäivät pysyvät vähemmistössä, niin me pärjätään. Niin kauan kuin suurin osa päivistä on niitä hyviä ja muistan ottaa rennosti, niin me pärjätään.  Ja että en minä oikeasti olisi vielä valmis palaamaan yliopistolle tai nukkua jotenkin muuten kuin vauvan vatsa omaani vasten, tai palauttaa aamuyöllä unissaan viereemme yhä kömpivää poikaa omaan huoneeseensa. Ja että ehkä kaikilla on noita kuvailemiani päiviä, mutta harva vain sanoo sen ääneen. Milloinkohan opimme sen saman inhimillisyyden, jonka puolesta niin kovasti paasaamme, myös itseämme kohtaan?

Kommentit

Emmss (Ei varmistettu)

Kuulostaa niin tutulta.

Se tunne kun vauva aamulla herää ja itsestä tuntuu, että juuri on ummistanut silmänsä. Sitä on silloin maailman väsynein. Onneksi se unohtuu hetkessä, kun näkee oman pienen rakkaan hymyilevän siinä kainalossa. Jotkut päivät on väsyneempiä kuin toiset, mutta päivääkään en silti vaihtaisi pois. Meillä vauvakin lähenee jo vuoden ikää ja aika on juossut niin lujaa, että hirvittää. Jokaisesta hetkestä pitäisi osata nauttia ja niin yritän tehdäkin. Kohta meidänkin vauva on jo iso tyttö <3

Hyvin me äidit jaksetaan.

Elina U.
Lentoaskeleita

Se väsymys on kyllä suurimmillaan koko päivästä juuri tuona hetkenä, huh. Mutta onneksi se yleensä hälvenee tosiaan aamun mittaan, vaikka välillä tosin voi olla päiviäkin jolloin on ihan nuutunut olo. Ja aika menee kyllä tosiaan ihan hurjaa vauhtia, meidänkin neiti on jo puolivuotias ja tiedän, ettei aika mene milloinkaan yhtä nopeasti kuin vauvavuonna. <3 Kiva kun kommentoit, tsemppiä ja ihanaa syksyä! 

Mia K.
Voi taivas

Nuo aamut ovat ihollani vieläkin, joka kerta kun näen ison nuoren miehen edessäni. Mutta, en sano niitä ääneen. Pidän ne hetken vain minulla, itselläni. Ehkä kerron niistä sitten joskus, sitten kun hän saa omansa ja ymmärtää ♡

Elina U.
Lentoaskeleita

Voi vitsit, sisälläni ihan muljahti kun luin tämän, mietin kuinka meilläkin nämä aamut vielä joskus muuttuvat muistoiksi jotka minä vain muistan. Kaunista viikonloppua! <3

jenniina (Ei varmistettu)

Itselläni ei ole lapsia, mutta yksi syy, miksi seuraan tätä blogia on se, että kirjoitat niin hyvin. Ihanaa lukea jotenkin tosi kaunokirjallista tekstiä. Voisit kirjottaa kirjan!

Elina U.
Lentoaskeleita

Vau, etpä arvaakaan miten paljon tämä kommentti piristikään päivääni! Huomasin hymyileväni vielä pitkään tämän luettuani. Suuri kiitos kauniista sanoistasi ja mukavaa viikonloppua! <3

Miljis (Ei varmistettu)

Olipas ihanasti kirjoitettu :) pystyn niin allekirjoittamaan joka sanan.

Elina U.
Lentoaskeleita

Ihanaa, kiitos! :) On jotenkin niin lohdullista kuulla, että muut käyvät läpi samoja juttuja, samoja tunteita.

<3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.