Ai miten niin hiukan herkillä?

Lentoaskeleita

Noin kolmannen raskauskuukauden jälkeen minusta alkoi kuoriutua aivan uudenlainen persoonallisuus. Tällä persoonalla ei ollut tippaakaan huumorintajua, pinnaa tai kykyä nauraa itselleen. Tosikko dynamiittipötkylä ilman sytytyslankaa, ehkä siinä ihan kuvaava termi. Itkin epäsopivassa paikassa raivosta, kun mieheni väitti minun joskus sanoneen korvaavani toisinaan lounaan "Hyvää makumaasta"-pussilla (no kun en ole sanonut näin!). Nyt jo tapaus naurattaa, mutta tuolloin oli nauru kaukana. Pohdin vielä muutama kuukausi sitten peloissani, että voiko raskaus muuttaa ihmisen luonteen lopullisesti, nimittäin aika karua menoa olisi ollut minulle ja perheelleni luvassa.

Sytytyslanka on onneksi jälleen pidentynyt, enkä napsahtele enää ihan kaikesta. Meillä lentää taas mustaakin huumoria, enkä näe enää asioita ihan tumman verhon läpi. Nyt tämä viides raskauskuukausi on kuitenkin vahvistanut yhtä piirrettäni, joka olisi jo ihan tarpeeksi vahva ihan ilman mitään lisäboostejakin. Olen nimittäin niin herkillä, ettei tässä ole oikein mitään järkeäkään. Herkkyys on piirre, jonka kanssa teen muutenkin paljon töitä. Koen usein pienetkin asiat hyvin syvästi, liikutun helposti ja aistin herkästi muiden tunteita. "Tulla kovaksi, pysyä pehmeänä" on ollut jo pitkään ohjenuorani, sillä olen kantapään kautta oppinut, ettei täällä kaikkein herkimmillään pärjää. Olen onnistunutkin kääntämään herkkyyden lähinnä myönteiseksi piirteeksi. Nyt tässä sitä kuitenkin ollaan, itkemässä Vain elämään tahtiin ja kaikelle muullekin jopa margariinimainoksista lähtien (no kidding, tiedättekö sen mainoksen, jossa sanotaan että "sydämelle jonka jaat"? ärsytän itsekin itseäni.). Jos joku sanoo minulle jotain kaunista, on täällä heti vedet silmissä.

Uutisten seuraaminen tuntuu aivan kokonaan musertavilta, mutta niin se tuntuu kyllä varmasti aivan kaikista tällä hetkellä, vaikka ei lähetyksen tai lehden päätteeksi itkuun purskahtaisikaan. 

Eipä tähän taida nyt olla mitään kepulikonsteja, mutta muutamilta kavereilta kuullut vertaistukitarinat hiukan lohduttavat. Ja muisto eräs muisto viime raskaudestani, joka naurattaa (näin jälkeen päin) aina yhä uudestaan. Meille oli tullut kavereita kylään ja kipaisin ennen vieraiden tuloa nopsasti hakemaan lähikaupasta jotain pientä kahvin kanssa. Siinä sitten mieheni vitsaili kiusoitellen, että meillä käy aina täällä jotain hiiriä syömässä kaikki vierasvarat. Siinä sitten suu täynnä keksiä aloin kyyneleet valuen inttämään, että "ai olenko mielestäsi lihava, olen kuule raskaana!". En ikinä unohda mieheni ja kavereidemme hämmästyneen säikähtäneitä ilmeitä kun he tajusivat, etten vitsaile. :D Onneksi nämä jutut kuitenkin jälkikäteen naurattavat ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin myös helpottavat jossain vaiheessa. Onneksi.

Kommentit

hanne_tasteofhoney

Voi Rosanna <3 en voi sanoa tietäväni miltä tuo tuntuu, sillä raskausaikana mä olin kyllä ihan oma itseni. (Jopa mun mies päivitteli tätä yksi päivä, kun kauhusta kankeana seurasi siskonsa käytöstä viimeisillään.) Mut sit kun maito nousi 3 päivää synnytyksen jälkeen, meille muutti juuri kuvaamasi itkupilli, jonka padot aukesivat Niagaran lailla milloin mistäkin. Onneksi äiti oli tästä etukäteen varoittanut, se nimittäin kulkee meillä suvussa... :) tsemppiä! Ja hei, herkkyys on hyvästä. Ei siitä kannata kokonaan luopua, kyllä maailma tarvitsee meidänlaisia idealisti-puunhalaajia :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Heheh, kuulostaa siltä, että tämä on samanlainen tunnetila kuin sinulla imetystä aloittaessa. (ai niin,  olin jo unohtanut, että silloin tämä koittaa uudestaan!) Voihan hormonit. Lauantaina tuli televisiosta Twilight ja itkin jopa sitä katsoessani. :D Kiitos tsempeistä ja hei olen aivan samaa mieltä kanssasi siitä, että herkkyydestä ei kuulukaan koskaan luopua kokonaan. <3 Go idealisti-puunhalaajat! 

Iksu
Tassuja ja töppösiä

"Tosikko dynamiittipötkylä ilman sytystyslankaa". Kuulostaapa tutulta. Miten mulla on mennyt tää postaus ihan ohi? Tai no, sohvanpohjalla maatessa varmaan :D On niin lohduttavaa että sulla nämä fiilikset on helpottaneet, ehkä siis pian mullakin! <3

Niin ja viime viikolla mies kysyi olenko vielä yhtä allapäin ja kiukkuinen. Kerroin vähän miltä musta tuntuu, ja hän kommentoi vain "höh, kato nyt miten sä taas ajattelet vaan kaiken niin negatiivisesti. Sun pitäis yrittää vain keskittyä enemmän niihin positiivisiin juttuihin." En siis oikein kokenut saavani tukea tuolta suunnasta, päin vastoin, ja myöhemmin hän sanoi tuon kommentin olevan vitsi. Mistä ihmeen suunnasta katsottuna tuo on vitsi?!? Huoh.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.