Ikävästä

Lentoaskeleita

Toisinaan alamme poikani kanssa pelaamaan ikäväpeliä. Tiedän, kuulostaa kamalalta, mutta ei ole pelkästään sitä, emmekä sitä koskaan tahallamme aloita.

Se menee näin:

"Äiti arvaa mitä mulla on ikävä Amelikasta?"

"No mitä? Anna kun arvaan, sun kavereita?"

"Ei niitä. Tai on niitäkin, mutta yhtä toista juttua. Lastenmuseota."

"Hei mullakin on ikävä sitä! Ja sitten mulla on ikävä sitä vanhan kaupungin kahvilaa, minne mentiin aina museon jälkeen. Oi ne niiden lemonadet oli niin hyviä."

"Mä tykkäsin eniten niiden kaakaosta, mulla on ikävä sitä. Ja Owenin puumajaa."

Ja siitä se sitten lähtee. Näen edessäni millintarkasti old townin kadut, vanhat tiilirakennukset ja barber shopin vilkkuvan mainoskyltin. Haistan ohi ajavan naurettavan suuren moottoripyörän taakseen jättämän bensanhajun ja muistan tarakoille kiinnitetyt valtavat amerikanliput. Ajan mielessäni tietä seitsemänkymmentäseitsemän, tiedän ilman navigaattoria mikä ramppi kuuluu valita milloinkin riippuen siitä, onko matkalla Costcoon, huvipuistoon, Lancasteriin miehen työpaikalle tai hakemaan parhaita subeja silloin, kun ei jaksa kokata. Näen täysin elävästi Charloten pilvenpiirtäjien ääriviivat ja ohitan jo tottuneesti jättiläisautot ja rekat kummalta puolelta tahansa. 

Ystäväni postailevat Facebookiin ja Instagramiin kuvia meidän lähipuistosta, lammelta ja tuttujen tammien alta. Siellä on kevät. Löydän lompakostani Targetin kuitin, olen ostanut maitoa ja tarroja (ai niin, silloin kun yritin lahjoa niillä tyttöäni pesemään reippaammin hampaita), enkä heitä kuittia pois vaan annan olla sen siellä lompakossa. Samoin kuin Etelä-Carolinan ajokorttini ja LA Fitnessin avaimenperän. 

Ei mene montaa viikkoa, kun Etelä-Carolinassa puihin puskee silmuja ja kukkia ja heinäsirkkojen taukoamaton ääni alkaa. Ajattelen haikeana magnolioita. Muistelen viime kevättä ja miten ylpeä olinkaan siitä, kun selvisin kulttuurishokista ja joulukuusta, huomasin että meillä on ystäviä ja että kun tammikuu oli mennyt, talvi olikin jo ohi. 

Meillä oli perjantaina tyttöjenilta. Keittiö oli täynnä naurua ja ystäviä, joista osan olen tuntenut jo siitä asti kun levitin aamuisin koko vartalolleni kimaltelevaa aurinkopuuteria (hello kasiluokka) ja osan jopa siitä saakka, kun perustimme oman Baby Sitter's clubin (hei rakkaat vitosluokkalaiset, saatatte olla vielä vähän turhan nuoria lapsenvahdeiksi, vaikka olisikin hauskaa olla niin kuin tyttökirjoissa). Ja heille sen sanoin (ja nyt teille): olen selvinnyt taas yhdestä vaikeasta joulukuusta, jonka ihan mielellään pyyhkisin pois. Ja tiedättekö mitä, nyt kaikki on hyvin. Niin vain tulikin yks kaks jo helmikuu, päivät ovat alkaneet pidentymään ja ikävä on muuttunut sellaiseksi haikeaksi kiitollisuudeksi. 

Olen lukenut todella paljon Riikka Pulkkisen Vierasta (tulen kirjoittamaan siitä gradun) ja palaan yhä uudelleen ja uudelleen yhteen kohtaan, joka on kaunis ja lohdullinen. Siinä sanotaan juuri niin, kuin minä haluaisin sanoa lapsilleni:

"Minulta saat muutakin: saat tämän kaipuun, muukalaisuuden vaikka olisit kotona, älä anna sen murtaa sinua sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa."

 

Tännekin on tulossa kevät, vaikka se onkin vielä piilossa lumen alla. 

Share

Kommentit

KataHyva (Ei varmistettu)

Oih! Lämpöä teille, sait kyyneleet silmiini.

Elina U.
Lentoaskeleita

Kiitos Kata, halauksia sinne! <3

Torey
Näissä neliöissä

Oi miten saat mulle nykyään aina palan kurkkuun! Kirjoitat niin ihanasti ja vaikka samoja asioita ei olisi läpi käynytkään, niin pystyy jotenkin käymään tunteesi kirjoituksesi takia läpi.

On kevät vaan ihana! Valoisuus! ♡

Elina U.
Lentoaskeleita

Olipa ihana kommentti! <3 Todella sitä valoa jo odottelen!

Hei miten teidän amerikkalaistyttö on sopeutunut Suomeen ja päiväkotiarkeen?

Elina U.
Lentoaskeleita

Amerikkalaistyttö on sopeutunut hyvin ja vallan suomalaistunutkin! ;) Heti alkuun hän nautti hurjasti isovanhempien ja serkkujen seurasta ym ja oli muutenkin ihan kotonaan meidän Suomen kodissamme. Ainoa todella vaikea juttu oli ulkoilu alkuun. Neiti inhosi kylmää ja toppavaatteita, eli ei ehkä helpoin juttu Suomen olosuhteissa (äitinsä tytär...). Vielä kun päiväkoti alkoi, jännitin kaikkea tosi tosi tosi paljon. Mutta kas, neiti on viihtynyt päiväkodissa hyvin ja ulkoilutkin maistuvat nykyään! Taikasana ja portti talvileikkeihin on ollut pulkka. :D 

Hyvä, että sujuu! Onhan se varmasti aika karua joutua yhtäkkiä keskelle pimeyttä ja talvea, kun ei tiedä siitä mitään. 

Mia K.
Voi taivas

Hei pitkästä aikaa ♡

Olipa herkkä kirjoitus! Kyllä, kevät on jo ihan tässä!! 

Helmeilevää viikkoa ja aurinkoa askeliisi ☆

www.miakuusisto.fi 

Elina U.
Lentoaskeleita

Kiitos Mia K. ja ihanaa viikkoa sinullekin! <3

Kommentoi