Kaunis kamala ikävä

Lentoaskeleita

Viime aikoina Etelä-Carolinan sää on vaihdellut hyytävästä pakkastuulesta painostavan lämpimien päivien tornado-varoituksiin. Tänään ilma oli lempeän lämmin, kuin Suomen kesäisenä päivänä, jolloin iholle osuva tuuli on lämmin ja huomaa, että takkia ei tarvitsekaan. Sisällä käydään tekemässä vain ne pakolliset pikaiset tiskikoneen lataamiset ja pienet lepohetket, mutta lounas levitetään puiston pöydille ja kahvitkin tullaan juomaan mieluiten ulos. Päivä tuntui lohduttavalta, sillä jokaisen hymyn takana on tänään ollut jo valmiiksi ikävän jättämä painauma. "Huomenna kun viedään mami ja pappa takaisin lentokentälle niin mä tulen sitten surulliseksi". Niin äitikin tulee rakas, mutta tehdään me sitten huomenna kaikkea kivaa, vai mitä. 

Olen todella onnellinen, että uskalsimme lähteä tänne. Olisimme varmaan jääneet jossittelemaan ja miettimään vielä ryppyisinä keinutuolissakin, jos olisimme jättäneet tämän kortin katsomatta. Onhan tämä nyt ihan mieletön seikkailu ja koen ihan älytöntä onnistumisen riemua niinä päivinä, kun esimerkiksi englannin puhuminen sujuu tuosta vaan (joskus taas on päiviä, jolloin sanavarastoni ainoa anti on öö, mm ja like), onnistun hoitamaan koukeroisiakin tilanteita ja pienet arkipäiväiset asiat tuntuvat kotoisilta. Tämä on ollut tosi paljon kaikkea ja anteeksi nyt kliseisyyteni, mutta olemme kasvaneet täällä ihan älyttömästi ja hitsautuneet perheenä vielä tiukemmin yhteen. Silti juuri tänään kurkkuani kuristaa ja puristaa oikeastaan joka puolelta ajatus siitä, että isovanhemmat eivät pääse näkemään ihan minä hetkenä hyvänsä tyttäremme ottamia ensimmäisiä tuettomia askelia, etten voi soittaa ikinä normaaliin aikaan kellekään ystävälleni, että perhe ja ystävät ovat tuhansien kilometrien päässä toisella mantereella, jonka pienien kaupunkien sopukat osaan niin elävästi palauttaa mieleeni. Rongankadun, Kitukrännin, Lehtokadun, Shellin liikennevalot. Että poikani on unohtanut Citymarketin nimen ja että päiviimme ei kuulu koiran haukuntaa. 

Yritän nyt kovasti ajatella sitä, kuinka Suomessa kaipaan tähän aikaan vuodesta pakottavasti kuivaa asfaltia ja tätä lämmintä tuulta, että varmasti lähtisin mielelläni minne tahansa lumettomaan ja loskattomaan paikkaan. Keskityn merkkaamaan kartalta kaupunkeja joihin menemme ja valmistautumaan ottamaan vastaan seuraavat vieraat. Asiat, joita yritän olla ajattelematta: äiti ja isä lähtevät huomenna emmekä näe moneen kuukauteen. 

 

 

Lentoaskeleita Facebook/ Instagram 

Share

Kommentit

Laura T.
Missä olet Laura?

Hei ihanainen.

Lähtemiseen kai aina kuuluu kaipuu. Ja niin kuin joku fiksu joskus sanoi, on joskus lähdettävä jotta on minne palata. Vaikka elämme kiivaasti muuttuvassa maailmassa, on kaikki lopulta samalla tavalla kun palaatte. Kirjaston aukiolot pysyy, maksalaatikko on maksalaatikkoa ja yliopiston käytävillä leijailee sama tylppä tuoksu. Elämän peruselementit pysyvät.

Mieti sitä aikaa, kun olette olleet Suomessa takaisin vaikka...kolme viikkoa. Sitä jännää tunnetta kun tuntuu ettei olisi koskaan lähtenytkään. Siinä vaiheessa iskee kaipuu sinne missä te nyt olette, ja mihin ette ehkä enää palaa - ainakaan samalla intensiteetillä.

Halaus.

Elina U.
Lentoaskeleita

"Mieti sitä aikaa, kun olette olleet Suomessa takaisin vaikka...kolme viikkoa. " Kiitos Laura. <3 Miten sulla voikaan olla taito löytää juuri ne oikeat sanat. Kommenttisi helpotti paljon.

Nyt on ollut pari päivää jo helpompia ja se ikävän kovin ote alkanut hellittää. Voin jo nyt kuvitella, kuinka ikävä täältä tulee monia asioita, joten täytyisi elää vaan hetkessä ja paikassa. Ikävän tunnetta helpotti myös tosi paljon päätös siitä, että saatetaan ehkä sittenkin tulla piipahtamaan kesällä Suomessa. Nyt tuntuu paljon kevyemmältä!

Merenwen

Niin tuttuja tunteita, kuten varmaan jo tiedät :) Aiemmista reissuistani tänne voin siinä mielessä antaa ikävään vinkkiä, että ottaa täällä olosta kaiken irti, koska pian on se päivä, kun ikävä kääntyy toisinpäin eli teidän on aika palata Suomeen ja jätettävä kaikki mitä teillä täällä nyt on. Ikävään auttaa myös se, että teillä kuitenkin on edessä paluu Suomeen ja sitten on jälleen perhe ja ystävät ja tutut asiat lähellä :) Mulla ei aiemmilla kerroilla ikävä tullut kun olin kuitenkin menossa takaisin. Nyt? Yritän olla ajattelematta sitä faktaa, että en tänäkään vuonna pääse Suomeen. Ehkä ensi vuonna kesällä, jos silloinkaan. Ja sillon on jo 2,5 vuotta siitä kun oon nähnyt perhettä tai kavereita. Äitini on jo sanonut, että todennäköisemmin he iskän kanssa ehtivät tänne ensin (kunhan meillä on oma koti) ennen kun meillä on mahdollisuus käydä Suomessa. Nooooh, anyway. Ikävä on kamala tunne ja tiedän hyvin sen tunteen kun jonkun lähtö lähenee tai oma kotiinpaluu lähenee. Me kun miehen kanssa kaukosuhteessa saatiin kävellä niin moneen kertaan eri suuntiin lentokentällä kun oli taas toisen aika lähteä... Kamala tunne, mutta siitä vaan tietää miten paljon toista rakastaa. Sama perheen kanssa. Mun oli tavallaan "helppo" lähteä kun muutin tänne, koska olin elänyt siinä lähtötilanteessa jo pidemmän aikaa ja se lähdön lopullisuus ei siinäkään kohtaa vielä täysin iskenyt tajuntaan. Äitini tuntee mut niin hyvin, että silloin helpotti mun lähtöä sillä, että vietyään mut kentälle ja juotuaan aamukahvit mun, iskän ja kahden kaverini kanssa (jotka ehtivät kentälle sanomaan heipat), sanoivat he "hyvästinsä" ensin ja lähtivät ajamaan kotia kohti, jättäen mut sanomaan heipat kavereille viimeisenä. Äitini tietää etten tykkää itkeä kenenkään nähden ja lähtö nyt oli muutenkin haikeaa ja oli varmasti äidille ja iskällekin helpompaa kun mun lähdöstä ei tehty hirveää hyvästelydraamaa. 

Vaikka ikävä onkin kova, niin nauttikaa kaikesta mitä tällä maalla on tarjota, ottakaa paljon kuvia jne. Suomessa on sitten loppuelämä aikaa katsella niitä ja muistella tätä aikaa mitä käytte nyt läpi :) Mulla on mun ja miehen puoleensa ja toiseen kyläilyistä hirveästi kuvia kun silloin oli aina rajallinen aika viettää yhdessä. Nyt pitää suorastaan muistuttaa itseään ottamaan meistä kahdesta kuvia edes joskus kun jotenkin ei tavallisen arjen keskellä tule ajateltua, että otanpa kuvan kun mies imuroi....:D

Elina U.
Lentoaskeleita

Voin vain kuvitella, kuinka tutuiksi olet ehtinyt tulla ikävän tunteen kanssa tuolla matkallasi tänne! Alkoi ihan kurkkua kuristaa kun luin kuvaustasi niistä viimeisistä hyvästeistä ennen suurta muuttoasi. Ja olet oikeassa, eihän tässä nyt kannata alkaa pelkästään ikävässä velloa vaan ottaa kaikki irti tästä kokemuksesta, sillä todennäköisesti muutamme loppuvuodesta kuitenkin takaisin Suomeen. Täältäkin tulee varmasti aivan älyttömän monia asioita ikävä, joten nyt loppukoon synkistelyt ja niistä nauttimaan! Kiitos  ihana tsemppaavasta kommentistasi! <3

Merenwen

Ole hyvä :) Kokemuksesta voin senkin sanoa, että kun aikanaan palaatte Suomeen niin muutamasta päivästä ehkäpä viikkoon tuntuu oudolta, mutta yhtäkkiä sujahdettuanne takaisin Suomen arkeen, mietitte, että hetkinen oltiinko me oikeesti äsken USA:ssa...o.o

Kommentoi