Keskustan asukista lähikuntalaiseksi

Lentoaskeleita

Lilou´s crush -blogin Hertta mietti blogissaan asumisasioita, joista olen itse meinannut kirjoittaa jo monta kertaa aika samaan henkeen. Aloitin kirjoittaa Hertan blogiin kommenttia, mutta huomasin juttua riittävän ihan omaksi postaukseksi. 

Meidän perheen tausta siis pähkinänkuoressa: asuimme yli neljä vuotta Tampereen ydinkeskustassa ja vuosien mittaan alunperin opiskelija-asunnoksi vuokrattu kaksio taipui melko kivuttomasti myös perheasunnoksi. Kuitenkin viime keväänä koimme tilan yksinkertaisesti loppuvan (ja kyllästyimme esimerkiksi siihen, ettei imuri mahtunut kaappiin, jos olimme ostaneet talouspaperia jättipakkauksen, sekä joka paikasta pursuili tavaroita). Aloimme etsiä kriteerilistan kanssa omistusasuntoa ja pian huomasimme, että listaan osittain vitsillä lisäämämme seikat olisivat ihan oikeasti saavutettavissa, jos olisimme valmiita vaihtamaan postinumeron kivenheiton päähän Tampereen rajasta. Sopiva koti löytyi ja niin me pakkasimme maaliskuun lopulla kimpsut ja kampsut ja muutimme Tampereen naapurikuntaan. 

Tässä kuvassa käppäiltiin aika hymyileväisinä eräänä aamuna hotelliaamupalalle Ilvekseen, enää näitäkän ei tule harrastettua ihan sormia napsauttamalla

Ne omat vitsikohtani kriteerilistassa olivat (tuossa vaiheessa olin vielä ilmoittanut, että neljä kilometria keskustaan olisi sitten maksimi) oma piha tai parveke, sauna, takka ja vähintään 75 neliötä. Saimmekin kaiken tuon ja vielä vähän ekstraakin, paitsi että se kilometrimäärä melkein nelinkertaistui. Olen edelleen joka ikinen aamu onnellinen, kun nousen vain sängystä ja avaan koiralle takapihan oven. Näin me saamme syödä rauhassa aamupalan ja  vasta sitten on aika lähteä koiran kanssa aamulenkille, luksus, jonka kaikki kerrostalossa koiran kanssa asuneet varmaan ymmärtävät. ;) Olen iloinen kokkaillessani, kun laskutilaa on enemmän kuin tiskikoneen verran, eikä osaa astioista täydy säilyttää vintillä. Tavaroille löytyy vihdoin omat paikkansa ja kotikin alkaa pikku hiljaa muotoutua meille sopivaan ulkoasuunsa, vaikka pikkujuttuja vielä puuttuukin. Kesällä tahdoin syödä aina ulkona ihan vain siitä ilosta, että se on mahdollista. Täällä asumisessa on niin hirmuisesti plussapuolia, että tuntuu typerältä edes esittää mitään miinuksia. Esimerkiksi plussaa on vielä mainio naapuriyhteisö, lasten leikkipaikka takapihan tuntumassa, upeat lenkkeilypolut vieressä ja vain pikku matkan päässä sijaitseva päiväkoti.

Se, että voi kutsua ystäviä takapihalle juomaan viiniä kesäiltana, on ihan puhdasta onnea

Kuitenkin, olemme tässä puoli vuotta odottaneet, että tämä lähikunta alkaisi tuntua kotoisalta. Itse kaupungilla ja helpolla liikkumisella olikin paljon suurempi merkitys, mitä osasimme keskustassa asuessamme ajatella. Matka kotiovelta yliopiston luentosaliin kestää entisen kymmenen minuutin sijaan tunnin ja vartin. Kotiin päin hyppään aina mieheni kyytiin, mutta ruuhkassa auton kanssa normaalisti vartissa taittuva matka venyy ainakin puoleen tuntiin. Päivistä katoaakin yht äkkiä aikaa, joka ennen oli siinä, mikä tarkoittaa mm. entiseen verrattuna pidempiä hoitopäiviä pojallemme. 

Kaipaan kahviloita ja kaupungin läpi virtaavaa koskea enemmän kuin haluan myöntääkään. Paloaseman lähistön punatiilirakennukset tuntuvat yhä kotimaisemalta ja tuijotan niitä haikeasti joka kerta ohi kulkiessani. Pikkukakkosen puisto ja Koskipuisto korvasivat meille takapihan, vaikka sinne päästäkseen pitikin kulkea  ruokakuilun kokoisella hissillä ja ylittää kaksi suojatietä. Kaupungissa sadepäivänäkin tiesi, että sateenvarjon kanssa lyhyen taivaltamisen jälkeen löytyisi jotain tekemistä, oli se sitten museossa kiertelyä (poikani voisi käydä Vapriikissa vaikka joka päivä), kirjastoreissu, kahvilassa istuskelua tai aina voi pujahtaa vaikka ostoskeskukseen. En yhtään allekirjoita väitettä, jonka mukaan kaupungissa ei voisi viettää onnellista lapsuutta. 

Kosken varrelta me aina seurailtiin vuodenaikojen vaihtumista

Onneksi voin jakaa nämä fiilikseni ihan täysin mieheni kanssa, joka tuumii melko samoja ajatuksia. Me molemmat olemme kuitenkin samoilla linjoilla sen suhteen, että tämä asumismuoto on meille tällä hetkellä parhain. Niin kauan nimittäin kun toinen meistä on opiskelija, joutuisimme kaupungissa tinkimään asumismukavuuksista niin paljon (tai sitten unohtamaan ajatuksen omistusasunnosta), että alkaisimme mukavuudenhaluisina kuitenkin kaivata  takaisin. Tiedän myös, että ensi keväänä minulla ei myöskään tule olemaan yhtään ikävä sitä, kun vauvaa ei voinut kerrostalossa laittaa ulos vaunuihin päiväunille. ;) Vaikka taidan olla ikuisesti sydämeltäni kaupunkilaistyttöjä, niin lähiöelämässä on kuitenkin juuri nyt puolia, jotka tässä elämäntilanteessa voittavat. Molemmissa on ne omat plussat ja miinuksensa.

Se taas onkin ihan toinen juttu, missä meidän perhe asuu ehkä muutaman vuoden kuluttua, mutta mietitään sitä silloin. 

Kuulisin todella mielelläni teidän kotiutumiskokemuksia, jos olette muuttaneet keskustasta lähiöön tai päin vastoin!

Kommentit

Miljis (Ei varmistettu)

Keskustasta lähiöön muuttaneena (kaupunki vaan vaihtui välissä) jaan aika pitkälti samat ajatukset kuin sinulla. Vaikka keskustassa asumisessa paljon hyviä puolia onkin, niin en vaihtaisi. Oma piha on niin ihana, juurikin koiran ja lapsen kanssa, ja toisaalta myös taloyhtiön piha on huippu ja muut lapset siinä naapurissa! Enkä myöskään kaipaa takaisin ahtaisiin neliöihin, vaan enemminkin kun tilaa on saanut lisää, kaipaisi vielä enemmänkin :) Kiva lukea sinun blogia, aika samanlaisessa elämäntilanteessa täällä ollaan, 2v poika+ koira, ja toinen lapsi tulossa keväällä, sekä tietysti Tampereen läheisyys :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Onpa kivaa, että kommentoit! Hyvin samankaltainen lähtöasetelma siellä tosiaan, on aina niin hauskaa kuulla minkälaisia tyyppejä ruudun sillä puolen on. :) Minäkään en juuri nyt vaihtaisi, ellei sitten osuisi lottovoitto tai muu äkkirikastuminen kohdalle ja voisin taata meille tässä elämäntilanteessa asumismukavuudeltaan saman tasoista asumista keskustasta. :D On täällä vaan paljon niitä hyviä puolia, vaikka sydämeni sinne keskustaan taisikin jäädä. Ehkä jonain päivänä sitten taas. Mukavaa kuulla muiden samassa tilanteessa elävien mietteitä.

Ihanaa odotusaikaa sinne!

Uusi Alku
Between the raindrops

Kiinnitin huomiota sun kirjoitukseen, sillä kirjoittelin just eilen vähän samansuuntaisia juttuja ja aihe on ajankohtainen kaikin tavoin meidän perheelle nyt - tosin me tehtiin juurikin päinvastoin. Eli muutettiin pois Helsingistä melko samoista syistä kuin tekin (isommat neliöt ja muita kivoja fasiliteetteja halvemmalla kuin Hgissä), kun lapsi oli hieman reilun vuoden. Ja tosiaan nyt muutama vuosi myöhemmin takaisin kaupunkiin.

Syinä takaisin muuttoon meillä monenlaista, mutta etenkin se, että molempien työt on kaupungissa ja tunnistin paljon samaa kaipuuta kuin, mistä sä kirjoitit. Koko elämä jäi Helsinkiin ja huomasin, että hoidan oikeastaan kaikki asiani yhä siellä, käyn ulkona siellä ja lapsenkin kanssa lähdettiin usein autolla samaan suuntaan, sen sijaan, että oltaisiin alettu suuntautumaan uuteen kotikaupunkiin.

Lopulta ymmärsimme, että koulun alkuun ei ole enää pitkä aika ja työmatkoineen lapselle olisi tullut hirmu pitkiä päiviä niin, että vanhemmat ovat toisessa kaupungissa eikä kotiin ihan sekunnissa singahdettaisikaan, mikäli hätä vaikka tulisikin. Jahas, ehkä tästä aiheesta pitää munkin kirjoittaa ihan oma postaus, kun tulee tähänkin näin pitkästi. Mutta siis vaikka taakse jäi nyt unelmien koti, niin juuri viikonloppuna ajelin vanhassa pikkukaupungissa ja tajusin, että se on jäänyt mulle tosi vieraaksi. Hyvä siis näin - takaisin kotona nyt.

 

Elina U.
Lentoaskeleita

Täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä hyvin päätöksenne palata takaisin kaupunkiin. Tuo koulujen sijainti on kyllä tosi hyvä pointti (vaikka vielä niin kaukaiselta tuntuukin, mutta taitaa aika hujahtaa yllättävän nopeasti), joka meilläkin tulee varmasti ratkaisemaan ison palan sitten joskus tässä meidän asuntoasioiden pyörittelyssä.

Kuulostaa myös niin tutulta tuo koko elämänne jääminen Helsinkiin (tai no Tampereelle ;), sillä meilläkin on Tampereella opiskelut, työt, kavereita ja oikeastaan kaikki sellaiset asiat, joita kodin ulkopuolella tehdään. Onneksi meidän kotiutumista tänne on helpottanut tosi mukavat seinänaapurit, mutta tuo pikkukaupungin vieraus kolahtaa täysin. Täällä ei nimittäin tunnu olevan oikein mitään: yksi ainoa (huono) kahvila ja yksi ravintola. Hiljainen pääkatu, jonka varrella on ruokakauppa, muutama pikkuliike ja puolet kadusta vievä pubi. Kesällä sentään järjestettiin muutamia kivoja juttuja lapsiperheille, mutta jotenkin tämä kunta paikkana ei tunnu vain yhtään kodilta. Kaikesta huolimatta tämä koti voittaa juuri nyt monin puolin silti sen ahtaan asunnon, johon vaihtamista meille keskustaan paluu juuri nyt tarkottaisi. Huh, monimutkaista.

Tosi kivaa kun kerroit teidän kokemuksesta ja linkkasit kirjoitukseesi. Mielenkiintoista lukea myös tuollaisesta päinvastaisesta muuttoliikkeestä. :)

Kao Kao

Minä muutin Helsingin keskustan liepeiltä Vantaalle. Yksin en olisi saanut ostettua aiemmilta asuinsijoiltani kuin kenkälaatikon kokoisen asunnon.

Rakastan kotiani. Vihaan matkaa tänne. Joka päivä työmatkoihin menee kaksi tuntia. Jos pyydän tänne kavereita, tuntuu että pyytäisin suurtakin palvelusta, että joku jaksaa tulla tänne "jumalanseläntaakse". Tänne pääsee vain junalla, matka-aika keskustasta 40 min. (mistä tahansa muualta tunti). Autolla tänne on ihan turha tulla, sillä Vantaan kaupunki on ystävällisesti kieltänyt pysäköinnin koko uudella asuinalueella lukuunottamatta yhtä kadunpätkää, johon saa jättää 2 h autonsa. Yöksi ei voi siis jäädä enkä voisi ottaa siskoni viisihenkistä perhettä tänne kylään kesälomalla, koska heidän autonsa pitäisi viedä kilsan päähän asemalle yöksi. Kätevää.. Samasta syystä poikaystäväni on aika harvoin täällä yötä ja minäkin vietän melkein puolet ajastani hänen luonaan..

Lähimpään kauppaan on vain kilometri, mutta sen valikoima on niin huono, etten halua käydä siellä. Muutosta on jo 1,5 vuotta, mutta silti hinaisin taloni lähemmäs keskustaa ihan milloin vain. Omistusasumisen kanssa on vielä se ihana puoli, että kämppää ei vaihdeta ihan noin vain, kun elämän realiteetit tulevat vastaan..

Mut oikeastaan kaiken muun mä kestäisin, jos kaupunki ei rajoittaisi tuota pysäköintiä ja sitä kautta mun rakkaiden mahdollisuutta tulla kylään. Mikä koti se sellainen on, johon ei voi tulla ja viihtyä (vaan pitää joka kahden tunnin välein mennä kääntämään kiekkoa, yölläkin). :(

Elina U.
Lentoaskeleita

Äh voi hitsi. :( Mikä ihmeen järki tuollaisessa kaupunkisuunnittelussa on ollut?! Ymmärrän kyllä, että kannustetaan käyttämään julkisia, mutta tuo menee kyllä yli ja on tosi ikävää. Siis että yölläkin pitää siirtää kiekkoa, mahdotonta käytännössä. Huh, eipä tunnu enää meidän keskustakämpän silloiset vieraiden parkkiongelmat miltään tuohon verrattuna, sillä kolikoilla selvisi aina jos niissä muutamassa kiekkopaikassa ei ollut tilaa (ja niitäkin piti laittaa vain 8-18 välillä arkisin ja lauantaisin 8-16, sunnuntaisin ilmainen, mikä oli tosi kohtuullista). Tuossahan on tehty vierailut käytännössä mahdottomiksi! Entäs sitten ne asukkaat, joilla on auto?

Kyllä harmittaa puolestasi, kun ystävien kutsuminen on kuitenkin niin tärkeä osa kotia ja viihtymistä. Ymmärrän sinua myös hyvin, sillä vaikka täällä ei parkkiongelmia olekaan niin monellakaan ystävälläni ei ole omaa autoa, minkä vuoksi minustakin tuntuu aina jotenkin kurjalta heidän puolestaan pyytää kylään. Pääseehän tännekin bussilla, mutta yhteensä siihen menee käytännössä melkein tunti. 

Vaikeita juttuja kerrassaan. Onneksi sinulla taitaa olla siellä niin ihana koti, että se sitten kompensoi noita miinuksia hyvin kuitenkin? :) 

Kao Kao

Meillä on autopaikat pihalla, minunkin asunnolla on etuoikeus sellaiseen, mut en ole viitsinyt käyttää oikeuttani. Oon ajatellut, et joku muu kellä on kaksi autoa meidän talossa, saa sit molemmille autoilleen paikan, kun eihän tänne voi mihinkään jättää autoa..

Käytännössä mun pitkänmatkanvieraat ovat jättäneet autonsa jonnekin meidän pihalle autonsa. Ystävät olivat neuvotelleet naapurin kanssa, että joku paikka on yleensä aina tyhjä. Takalasissa oli sitten lappu, että "sori kun oon sun paikalla, soita 0X0-123 4678 niin siirrän auton pois. Toimii ontuvasti, mutta onneksi meidän pihalla ei ole vihaisia autopaikan omistajia..

Mut eihän tässä mitään järkeä olekaan. Oon jo miettinyt et vihjaan jollekin iltapäivälehdelle, että tekisivät jutun meidän tyhmästä kaupungista :)

Vau mikä vauva!

Mulla oli mennyt tää sun kirjotus ohi, fb-selauksella vasta pomppas silmiin.

Mä/me ei oo asuttu ihan ydinkeskustassa, mut Kalevassa. Ja vaikka olin ikionnellinen päästessäni kerrostalosta rivitaloon ja ankeahkosta kämpästä kivaan asuntoon, niin silti pitkään tuli haikeus. Vanhojen kulmien ohi tuli tietysti kuljettua paljon, ja oli se vähän sellasta että oihvoih, tää on niin kiva paikka, täällä oli niin helppo kulkee, tää oli niin lähellä. Ja vaikka asutaan Tampereen sisällä edelleen, niin kyllä se kulkeminen just kyläilyissä tuntuu. Autolla kyllä pääsee keskustaan vartissa vaikka bussilla menee yli puoli tuntia, ja siitä johtuen kyläilyt on usein sellasia "koko kaveriporukka kerralla niin että joku pääsee jonkun kyydillä".

Ja mähän oon vieläpä asunut näillä samoilla paikoilla nuorempana, eli alue oli ihan tuttu. Se helpotti kotiutumista tosi paljon (ja varmaan myös se, että kun pysy rajojen sisällä niin ei tarvinnut henkisesti kotiutua uuteen kuntaan), mut tosiaan kyllä ne vanhat fiilikset silti jonkun aikaa pysy.

Mutta kuitenkin... ovesta suoraan pihalle sekä eteen että taakse, enemmän huoneita, jopa rauhallisuus viehättää. Ja vauva pihalle nukkuun on kyllä suurensuuri plussa :D ja rattaiden/vaunujen/kurasaappaiden/ostoskassien/lumipaakkujen kanssa on myös tosi paljon helpompi selvittää vaan yks ovi ja kynnys, kun painavat ovet, käytävät ja hissit/rappuset. Toivottavasti siis pikkuhiljaa kiintymys nykyiseen paikkaan vahvistuu, ainakin siksi aikaa kun siellä on :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.