Kikakika krekokreko

Lentoaskeleita

Meillä asuu nykyään pieni kikattelija. Tai oikeastaan enemmänkin krekottelija, sillä vauva on alkanut käkättämään sydämensä kyllyydestä. Oikein sellaista vauvamaista röhönaurua, jonka kuullessaan jotkut kysyvät hämmästyneenä, että siis nauraakse?

Hauskinta on isoveli. Pikkusisko on hänen herkeämätön ja kyllästymätön yleisönsä, alkava harmituskin taittuu naurunpyrskähdykseksi, jos isoveli laittaa kasvonsa tarraamisetäisyydelle. Pakko myöntää, että arki kahden lapsen kanssa käy joskus työstä ilman ainuttakaan lakisääteistä taukoa vuorokaudessa, mutta noiden kahden välisten touhujen seuraaminen tekee hommasta kaiken unenpuutteen, uhmaraivareiden vastaanottamisen, kotiverkkareiden ja kahvinkaipuun arvoista. Isoveli pitää siskostaan huolta niin liikuttavasti, että siinä tunteessa on jotain niin isoa, ettei se meinaa edes mahtua minuun. Joskus hän varmistaa, ettei siskon kädet ole kylmät jos tämä makoilee lattialla ja aamuisin hän heti huomaa, jos siskon silmissä on unihiekkaa. Juuri aloittamamme sormiruokailu ajoittain myös huolestuttaa isoveljeä, ettei siskolle mene liian isoa palaa suuhun. Vaikka herään toisinaan yöllä murehtimaan osaanko varmasti olla tarpeeksi heille molemmille ja että katsoikohan isoveli liikaa piirettyjä, niin aamulla peittokasan alta kuuluva kikakika krekokreko kertoo, että ihan hyvin me tämä handlataan. Vaikka välillä joudutaankin turvautumaan niihin piirettyihin ja vaikka täällä välillä vähän sotkuista onkin. 

Toisiksi hauskinta taas on meidän koira, joka ilman pienintäkään itsesuojeluvaistoa menee leikkimaton viereen köllöttelemään ja oikein ojentaa partansa "silitettäväksi". Sekös vasta laittaa naurattamaan. Petellä meni pitkään siinä, että hän noteerasi tytön olemassaolon ja otti tämän osaksi laumaansa, mutta nykyään hän vahtii vauvan päiväunia (ja hermostuu, jos en heti ensimmäisestä inahduksesta säntää vaunujen tai sängyn luo) ja osoittaa ihan käsittämättömiä zen-hermoja pienten tarrautumiskäsien suhteen. 

Ja jos sanotaan että hymy tarttuu, niin arvatkaas miten on röhönaurun laita

Kommentit

Uusia avauksia

Ihana kirjoitus <3 Sitä itse aprikoi että jäisikö lapsiluku yhteen vai jääkö jotain ihmeellistä sisarusrakkautta vaille perhe. Miten iso ikäero teidän lapsilla on? Nykyään kaksi vuotta tuntuu olevan vakio, mutta itseä niin pieni ikäero hirvittää...

Elina U.
Lentoaskeleita

Voi kiitos! <3 Meidän poika ehti täyttää kolme vuotta pari viikkoa ennen pikkusiskon syntymää. Ollaan koettu tämä kolmen vuoden ikäero tosi hyväksi, sillä esikoisen kanssa on pystynyt niin hyvin keskustelemaan kaikesta, myös mustasukkaisuudesta ja siitä että äiti rakastaa häntä yhtä paljon kuin ennenkin vaikka vauva onkin paljon äidin sylissä. Mustasukkaisuuttakin on siis ollut, mutta onneksi se on purkautunut vain minuun, ei koskaan siskoon. Mutta eihän näissä asioissa ole koskaan mitään standaradeja, toisilla toimii kaksi- toisilla viisi vuotta ikäerona. :) Itse olen perheeni ainoa lapsi, joten tiedän, että onnellisen lapsuuden voi elää myös perheen ainokaisena. Mutta täytyy sanoa, että minusta on kyllä ollut aivan ihanaa seurata näiden kahden välisen siteen muodostumista (vaikka arki kahden kanssa onkin ihan superpaljon hektisempää, en edes ymmärrä miten suurperheiden vanhemmat arkea pyörittävät!). 

Uusia avauksia

Kiitos vastauksesta. Itse myös olen ainoa lapsi ja koen myös että lapsuus voi olla hyvä ilman sisaruksia. Ehkä tottuneena rauhalliseen meininkiin ajatus siitä hektisyydestä ja vaativuudesta hirvittää. Mutta kai se on luotettava siihen, että kyllä sitä sitten tietää jos perhe sisarusta kaipaa. Biologinen kello tosin ei anna enää kauheasti armonaikaa :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.