Kun perusturvallisuuden tunne järkkyy

Lentoaskeleita

Mietin pitkään, kirjoitanko viime aikojen tapahtumista mitään tänne blogiin. Juuri nyt tuntuisi vain todella teennäiseltä kirjoittaa yhtään mitään muuta, kun tuntuu siltä, kuin joku olisi käynyt sorkkimassa ajatusmaailmaani ja sotkenut sen. Tämän ei ole tarkoitus olla mikään mässäilypostaus, vaan kanava jäsennellä omia ajatuksiani. 

Minusta on tuntunut koko ajan vähän karmivalta miettiä, kuinka paljon aseita ympärillämme täällä ihan todella on. Pieniä, vaikka käsilaukkuun tai hanskalokeroon sujautettavia käsiaseita, joita myydään esimerkiksi ihan tuossa naapuriurheilukaupassa. Tavallaan ymmärrän ajatuksen siitä, että joillekin ase saattaa tuoda turvan tunteen: jos kerran "kaikilla muillakin on", niin onko tyhmää kuulua vähemmistöön? Jos asuisin kaukana muusta asustuksesta ja olisin paljon kotona vaikka kolmisin lasten kanssa, uskaltaisinkohan itsekään kuulua siihen vähemmistöön maassa, jossa aseet katsotaan perusoikeudeksi. Samalla taas en ymmärrä koko kuviota yhtään, sillä yhtälö enemmän aseita = enemmän turvallisuutta tuntuu minusta todella paradoksiselta. (Puhumattakaan niiden uutisten kammottavuudesta, missä aseet ovat päätyneet esimerkiksi lasten käsiin.) En unohda ikinä mainoskylttiä, jonka näin melkein ensimmäisenä kääntyessämme lentokentältä moottoritielle viime marraskuussa. Mainoksessa valkopartainen joulupukki tähtäsi punaisessa nutussaan suurella aseella. "Santa knows what you really wish for" -kertoi iskulause. Myöhemmin näin uutisista, kuinka mainos oli herättänyt kritiikkiä, mistä kaikki eivät katugallupissa pitäneet. Aseet ovat tulenarka aihe täällä.

No mutta miksi ihmeessä kirjoitan aseista? Kevyenä aasinsiltana palaan viime perjantaihin, jolloin jouduin soittamaan ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa hätänumeroon pelästyttyäni oikein kunnolla nähdessäni ulko-oven raosta uuden naapurimme kaksi keittiöpuukkoa kädessään. Vaikka suoraan meitä ei uhattu, meillä ei ollut varsinaisesti hätää, enkä koe korrektiksi avata tähän kaikkia yksityiskohtia, mutta seuraavana yönä ei tullut uni silmään alueella partioivista poliiseista huolimatta. Itku kurkussa tuijotin nukkuvia lapsiamme ja olin rehellisesti sanoen ensimmäistä kertaa valmis varaamaan perheellemme liput seuraavaan Suomen-koneeseen. Kuinka hirveä tunne onkaan pelätä omassa kodissaan. Mieleeni rävähti kaikki ne kamalat paikalliset lööpit jotka olen onnistunut työntämään mielestäni pois: yöllisiä murtovarkaita, ammuskeluja, kauheita uutisia läheltä ja kaukaa. Äkkiä ne kaikki neuvot lukita välittömästi auton ovet ja olla irrottamatta katsetta lapsista hetkeksikään tai olla avaamatta ovea, vaikka joku huutaisi apua ulkona, taskuveitset ja naisille mainostettavat pinkit käsiaseet alkoivat ahdistaa ja oksettaa niin paljon, että luulin litistyväni tuon tunteen painosta ja ilmojen karkaavan keuhkoistani. 

Tämä viikko on ollut todella vaisu ja huomaan jumittuneeni liikaa kotiin ja liikaa näihin ajatuksiin. Myönnän pelästyneeni ihan ja varmaan myös ylireagoineenikin tilanteeseen, mutta nyt olen lopettanut uusien asuntojen ja muuttofirmojen selailun, sillä tapahtunut pitäisi olla hoidettu. Olen mennyt altaalle, museoon, varannut meille elokuvaillan kompleksimme leffahuoneesta, alkanut taas elää. Huono tuuri voi käydä missä vain, mutta elämää ei kannata tuhlata sen huonon tuurin aktiiviseen pelkäämiseen. Vaikka täällä tavallaan onkin pelon markkinat, joita uutiset ja postiluukusta tipahtavat asekatalogit buustaavat, niin en suostu antautumaan tuolle tunteelle yhtään. Juuri nyt työstän vielä näitä omia säikähdyksen jälkeisiä tunteitani, mutta olen selkeästi pääsemässä jo niskan päälle- surkuhupaisasti pippurisuihke (muuten pinkki) tästä lähin käsilaukussani. 

Kommentit

Karoliina // Miljonäärimutsi (Ei varmistettu) https://miljonaarimutsi.blogspot.fi/

Hui, tuli ihan kylmät väreet, kun luin postausta. Onneksi kaikki kuulostaa olevan nyt paremmin.

Mutta pelko, se on ahdistavin ja epämukavin seuralainen ikinä. Olen joutunut liian lähelle tragediaa, jossa ammuskelussa henkensä menetti toistakymmentä ihmistä. Yhtä aikaa aivan järjestön tilanne ja toisaalta ymmärrystäni avaava, että mitä vain voi koska tahansa tapahtua. Tuon pelon kanssa on täytynyt löytää tasapaino mahdollisen pahimman skenaarion ja liian vaaleanpunaisten lasien väliltä. Arjessani se näkyy niin, että varmistan aina uusissa paikoissa pakotien ja sitten taas ummistan silmäni uutistulvan pelko-otsikoilta. Näin olen löytänyt jonkinlaisen mielenrauhan, jossa voi huoletta nauttia hetkestä, mutta samalla toivon osaavani toimia, jos jotain dramaattista yllättäen tapahtuu.

Elina U.
Lentoaskeleita

Apua, voin vain kuvitella kuinka syvät arvet tuollainen tapahtuma läheltä kohdattuna jättääkään ajattelumaailmaan. Lohdullista ja hienoa kuulla, että olet kuitenkin löytänyt mielenrauhan pelon ja  "tavallisen elämän" välille. <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.