Miksi kirjoitan? (kriisi)

Lentoaskeleita

Whatsappiini pamahti tänään ruutukaappaus eräästä ensimmäisistä postauksistani. Mieheni oli saanut mieleensä lueskella ensimmäisiä bloggailujani ja kuvassa oli konttaava poikamme pehmokypärähäkkyrä päässään. "Toisen kanssa taidetaan tosiaan ottaa vähän rennommin", plus seitsemän naurunaamaa. Ai niin, se konttauskypärä. Muistan harkinneeni täysin tosissani jopa polvisuojien ostamista esikoisellemme (kyllä, sellaisiakin myydään). Seuraavaksi tuli ruutukaappaus asuntomessupostauksestani vuodelta 2012, missä ihastelen seinätarroja, joissa luvataan lipua tuulen lailla uniisi tai jotain muuta tosi kermaista. Silloin aloin jo olla, että heetkinen. Mitäs oikein teet siellä, älä lue niitä ensimmäisiä postauksiani, nehän ovat ihan kamalia.

 

 

Selasin itsekin ensimmäisiin Lentoaskeleiden sivuihin, enkä pystynyt lukemaan kovin pitkälle. Apua. Miksi kutsuin itseäni toistuvasti mammaksi, vaikka se ei ollut yhtään minua, jopa meikämammaksi, ripottelin postaukset täyteen silmäniskuhymiöitä ja kaikki oli hih, hah tai huh? Ainakin ne muutamat lukemani postaukset, lopetin selailun hyvin nopeasti. Samaan aikaan kun tunsin pientä myötähäpeää vanhimpia juttujani kohtaan, minun teki mieli halata vanhaa minääni ja sanoa, että hyvin pärjäät. Ainakin minulle tekstien ja silmäniskuhymiöiden läpi kuulsi tietynlainen epävarmuus ja pärjäämisen näyttämisen tarve uuden "nuori äiti"-statukseni myötä (liittyisiköhän ylenpalttinen mammattelu tähän?). Laskisin käden jännittyneelle olkapäälle ja sanoisin, että hyvin sä vedät hei, hyvin te vedätte. 

Mitäs oikein teet siellä, älä lue niitä ensimmäisiä postauksiani, nehän ovat ihan kamalia. Mutta kuka tahansa niitä voi lukea. Minut valtasi halu aloittaa puhtaalta pöydältä, sulkea koko blogi, eikä näin ole käynyt ennen. Hetken aikaa ajatus uudesta blogista kutkutti: sivupalkki, jossa ei näkyisi neljän vuoden löpinät, uusi nimi, banneri, kaikki alusta. "Moi, olen Elina."

Bloggaamiseni eksistentiaalinen kriisi (ai vähänkö first world problem) jatkui vielä seuraavalle tasolle: miksi edes kirjoitan? Mikä vetää minut juuri tänne, nettiin, heitän juttuni kaikkien näkyville, mikä on tehnyt juuri tästä harrastuksesta sen, joka kulkee mukanani vuodesta toiseen? Ehkä minä ja blogi ollaan tultu nyt siihen pisteeseen, että pitäisi tehdä päätöksiä. Oikeastihan olen aika yhteenkasvanut tämän blogin kanssa, vaikka siinä vain puolipinnallinen kuva elämästäni onkin, enkä haaveile bloggaamisen lopettamisesta (vaikka sekin ajatus välähti kriisin myötä nopeasti mielessä, mutta torjuin sen heti epämukavana).

Tulin siihen lopputulokseen, että blogillani on nyt syyskriisi ja se tarvitsee jotain pientä ehostusta. Eihän sen ei tarvitse olla välttämättä edes banneria kummempaa. Jos jotain hyötyä vanhojen blogikirjoitusteni lukemisesta oli niin se, että huomasin sentään kehittyneeni vuosien varrella: en ainakaan enää koskaan ikinä puhu meikämammasta ja yritän edes välttää jakelemasta niitä hymiöitä. Hah. Kuvissa voisin parantaa. Jotain pitää nyt keksiä.

Vastaus kriisini oli kuitenkin tosi helppo: kirjoitan siksi, koska rakastan kirjoittamista ja muille kirjoittaminen on kivempaa kuin vain itselle. Varsinkin teille, sillä lukijakuntani tuntuu olevan kommenttien perusteella jotenkin ihan erityisen sydämellinen, hauska ja fiksu. (Yhden käden sormissa on laskettavissa ne neljän vuoden aikana tulleet ikävät kommentit, joista yksi oli se persjalka-avautuminen, missä minua soimattiin rotusäärettömänä pillifarkkujen käyttämisestä. Enkä minä ryökäle ole vieläkään totellut.) Olen myös ihan hulluna blogeihin viihteenä ja ajatustenherättäjänä, sillä mikä muu median muoto on yhtä aikaa yhtä vapaa, kirjoittajansa näköinen, yhdistä samalla tavalla rennosti tekstiä ja kuvia sekä salli helppoa vuorovaikutuskanavaa kirjoittajan ja lukijan välille. Kaikille on jotain. 

Nyt kysymys teille, bloggaajatoverit: miten suhtaudutte vanhimpiin postauksiinne? Ette mitenkään, poistatte kokonaan vai leikitte, ettei niitä ole olemassakaan? Ahdistaako teitä pidempään bloganneita milloinkaan vanhimmat postaukset?

Risuja ja ruusuja otan myös kiitollisena vastaan, jos vaikka niistä saisin inspiraatiota blogin syysfiksailuun! 

-Elina

 

FACEBOOK / INSTAGRAM /LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Kommentit

Juliaihminen
Juliaihminen

Hihi, ihana Elina ;)

Eikun musta se pointti on just nähä, että miten elämä, minä itse, tyyli jne muuttuu. Mä olen bloggannut ihan pian vuoden, ja jo tässä ajassa mun postaukset on muuttuneet ihan sikana: on niin siistii huomata, että (ainakin omasta mielestä) sitä on kehittynyt. (Mun mielestä on ylipäänsä hauska huomata, että toimittaminen ja bloggaaminen on niin kaksi eri asiaa. Toimittaja on ylimielinen ja väärässä kuvitellessaan olevansa automaattisesti koukuttava bloggaaja, koska kyse on täysin eri tekstilajista.)

Omat postaukseni ovat ainakin selkeytyneet, aihealueet selkeytyneet, en jorise enää ihan mistä tahansa mieleen tulevasta ja yritän kirjoittaa yhdestä asiasta per postaus. Ja no, kuvatki paranevat.

Musta on ihanaa, kun kaikkein isoimpienkin bloggaajien ekat postaukset on näkyvillä ja ne on vähän köpösiä kieleltään ja etenkin kuviltaan :)

Eli uutta banneria kehiin ja jatkoa vain! Pus!

Elina U.
Lentoaskeleita

Pus Julia! Tosi mielenkiintoista kuulla sulta, kuinka erilaista bloggaaminen ja toimittaminen ovat! Sun blogi on kyllä mun mielestäni ollut ihan timanttinen alusta asti. Kommenttisi helpotti vähän ahdistustani niistä kömpelöistä ensimmäisistä postauksistani (tai oikeastaan siitä, että ne ovat yhä näkyvillä), kiitos. Sillä olet kyllä oikeassa, tuo kehityskaari on aika siisti juttu. Vitsit muuten miten paljon blogit ovatkaan taas muuttuneet esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana!

Hih! ;) <3

Kiti

Mulla on säännöllisin väliajoin blogikriisi. :D Täällä Lilyssä olen ollut vasta vuoden, mutta tuntuu että siinäkin ajassa olen muuttunut hirveästi. Kyseemalaistan edelleen vähintään kerran kuukaudessa koko blogin pitämisen järkevyyden, mutta jatkan silti. Etsin vielä suuntaani ja tyyliäni.

Elina U.
Lentoaskeleita

Eli meitä blogikriiseilijöitä on siis muitakin. Kiva kuulla, että en ole ainoa! Ehkä pitäisi ajatella juuri kuten Julia tuossa ylempänä kommentoi, että se kehityskaari on siisti juttu. Kivoja kirjoitushetkiä ja klaaraantuvia kriisejä sinne!

PS. Olet profiilikuvassasi kuin kopio eräästä opiskelukaveristani,  ihan kaksoisolento! 

Torey
Näissä neliöissä

Itsellä iskee sellanen "apua mikä kirjotustyyli". Olen kanssa kirjotellut sen 4 vuotta kohta ja sinä aikana on itse kasvanut monilla tavoin ja tietysti se näkyy! :D

Elina U.
Lentoaskeleita

Alettiin sitten kirjoittaa täällä Lilyssä tosi samoihin aikoihin! :) Ja juuri tuo sama iskee minullekin! :D

Jeba
Tuuliajolla

Mun vanhat kirjotukset on ihan kamalaa luettavaa! Olen joskus kahlannut koko blogini läpi ensimmäisestä postauksesta alkaen ja hävetti kyllä. Ihan sikana. Kamalaa. :D :D Joskus ajattelin, että olisin poistanut kaikki vanhat tekstit, mutta ne ovat kuitenkin osa mua ja niissä on koko mun historiani äitinä. :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Hahahah niin lohduttavaa kuulla, että en ole ainoa, josta tuntuu tältä! :D Oli ihan tuskallista, kun mun mieheni lähetteli niitä ruutukaappauksia. :D Ja samaistun todella tuohon, että tuntuisi haikealta poistaa tekstit, sillä niihin mahtuu niin paljon mennyttä ja fiiliksiä äitiyden ensimetreiltä asti. :) 

Jeba
Tuuliajolla

Mun mielestä on ihan kamalaa jos ( ja kun, eh..... ) mies lukee mun blogia! :`D Siis, vaikkei siellä olisikaan mitään mitä häin ei saisi lukea tai mistä hän ei jo tiedä, niin silti se ajatus siitä, että hän lukee sitä on jotenkin kiusallinen. :D Friikkiä!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.