Miltä tuntuu palata Suomeen?

Lentoaskeleita

No miltäs nyt tuntuu tulla takaisin? Tätä kysymystä kuulen tällä hetkellä aika usein. Vastaan aina, että vähän haikeeta tietty, mutta myös tosi ihanaa. Nyt myönnän, ettei tuo lause riitä kuvaamaan fiiliksiäni ollenkaan. 

Mikä muuttui? Kaikki. Etelä-Carolinaan lähti reilu vuosi sitten perhe, joka tuli sieltä aika erilaisina takaisin. Silmälle eroa ei ole niin paljoa. Mitä nyt perheen vanhemmat ovat napanneet muutaman amerikankilon ja molempien tukka on kasvanut, iho vähän ruskettunut ja varmaan pukeutumistyyli saattanut johonkin suuntaan muuttua. Lapset kasvaa hujahtivat kaksi vaatekokoa molemmat ja tulivat takaisin pellavatukkaisina ja englantia lauseisiinsa heittelevinä. Toinen muuttui vauvasta rämäpäiseksi pikkutytöksi, varsinaiseksi Peppi Pitkätossuksi ja toinen käyttää neljävuotiaana kahdeksanvuotiaiden kenkiä. Sepä siitä hämmentävää tekeekin. Silmälle nuo muutokset ovat pieniä ja kai me kuitenkin aika samalta vaikutamme kuin ennenkin. Tavallaan olemmekin ja sitten emme kuitenkaan. Antakaa kun yritän selittää. 

Mitä enemmän reissasimme, mitä enemmän juurruimme tuohon yllättävän kodikkaaseen pikkukaupunkiin, mitä enemmän omaksuimme etelän tapoja, mitä enemmän tapasimme ihmisiä ja mitä odottamattomammista illanistujaisista itsemme löysimme, sitä enemmän alkoi jossain kyteä sellainen seikkailutahto. Sellainen, joka alkoi kyseenalaistaa monia asioita elämässämme täällä Suomessa ja näytti ne uudessa valossa. Tajusimme esimerkiksi perheen kanssa yhdessä vietetyn ajan arvon korvaamattomuuden aivan uudella tavalla. Itsestäänselvyydet ja urasuunnitelmat ottivat uutta suuntaa. Tuo vuosi ravisteli meitä kuin hiekkamyrsky ja puhalluksen jäljiltä olikin tulevaisuudensuunnitelmiin ilmestynyt uusia varovaisia mutta päättäväisiä toiveita. Jostain hiipi uskallus sellaisiin juttuihin, jotka olivat jo vuosia uinuneet haaveissa. Minä päätin vaihtaa sivuaineekseni viestinnän kasvatustieteiden tilalle. Sitähän minä olen halunnut aina ja tuolla kaukana kaikesta uusissa ympyröissä tajusin, että jos en nyt seuraa unelmiani niin sitten ne eivät koskaan toteudukaan (Tällaista lausetta on mahdotonta kirjoittaa kuulostamatta kliseiseltä, mutta en voi tuota muotoilla mitenkään muutenkaan. Sillä ei kukaan tule unelmaa puolestani toteuttamaan. Miksi ihmeessä minä en pystyisi siihen?).

Elimme Amerikassa juuri perheemme näköistä elämää, sillä uudessa ympäristössä arki muovautui juuri meidännäköiseksi ja uudeksi. Olimme tavallaan vapaita normeista ja odotuksista, sillä olimme tuolla muukalaisia ja ekspateilta kai sallitaankin eriskummallisempia ratkaisuja. Sitäpaitsi ympärillämme oli niin monenlaista tavallista, että ei niistä yhtä oikeaa olisikaan erottanut (ellei olisi sattunut olemaan syntyperäinen etelän kasvatti ;). 

Vuoden aikana huomasimme, kuinka olimme erehtyneet ennen luulemaan, että kaikkeen olisi olemassa yksi oikea tapa. Mutta niitä tapoja onkin ihan hurjasti, yhtä paljon kuin ihmisiä. Huomasin ainakin itse kokeneeni stressiä ihan tiedostamattomasti siitä, että olen tehnyt asioita elämässäni vähän "väärässä järjestyksessä" ja tuntenut olevani tuntemattomillekin selitysvelvollinen. Huomaan jättäneeni vahingossa kaikenlaiset muotit jonnekin ja täytyy sanoa, etten ikävöi niitä.

Oman navan ulkopuolelle ajateltuna taisi muuttua tapani kohdata ihmisiä. Huomasin luopuvani vuoden aikana monista mielessäni elävistä stereotypioista. Esimerkiksi etenkin niistä "amerikkalaiset sitä ja tätä"-jutuista, sillä tajusin kuinka tuo termi olisi yhtä yleisesti kuvaava kuin "eurooppalaiset". (Mihin muuten törmäsin useasti: tiesittekö esim. että eurooppalaiset juovat viiniä raskausaikana ja että täällä tupakointi on kaikkalla hyväksyttävää? Yhtä hyvin voi sanoa vaikka, että amerikkalaiset juovat koko ajan cocacolaa). 

Meidät otettiin vastaan sellaisella ystävällisyydellä ja lämmöllä, että toivon todella voivani vielä joskus siirtää eteenpäin sitä lämpöä jollekin, joka on tullut uuteen maahan ja on vielä aivan pihalla kaikesta. Toivon, että osan katsoa samalla tavalla muukalaisuuden ohi, kuin meihin katsottiin. Vuoden aikana opin myös olemaan tarvittaessa tiukka kaikenlaisten tilanteiden myötä ja sanomaan tarvittaessa napakasti että tämä ei sovi. Jos joskus jään sanattomaksi ihan absurdissa tilanteessa, mietin mitä seinänaapurini Cristina sanoisi. Silloin valtameren yli lentää pilke silmäkulmassa lauottua särmää minuunkin. 

Eli miltä tuntuu tulla takaisin? Takaisin sopeutuminen on ollut rehellisesti sanoen väsyttävää puuhaa. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta minut yllätti pienoinen kulttuurishokki takaisin tänne tullessa, vaikka olen asunut täällä lähes koko elämäni. Alkuun ärsytti ja ahdisti, kun kaduilla ei samaan tapaan hymyilty ja moikkailtu, pimeys tuntui nielevän viimeisetkin voimanrippeet ja kylmyys iski luihin asti. Pimeys tuntuu painavalta ja palelin taukoamatta ensimmäisen viikon villasukista ja vilteistä huolimatta (näin jälkeen päin ajateltuna haluaisin huomauttaa itselleni, että olisi varmaan kannattanut mitata kuume). Kaipaan paljon Etelä-Carolinaa, tuttuja paikkoja ja täkäläisiä ystäviämme. Samaan aikaan voisin vaikka itkeä tirauttaa siitä ilosta, kuinka ihanaa on olla lähellä perhettä ja ystäviä. Jutella ilman whatsuppia ja skype-ruutuja. Lähteä ekstempore-lounaalle ja olla samalla aikavyöhykkeellä, lenkkeilyttää koiria naapurin kanssa, pitää ihan oikeasti sylissä vastasyntynyttä vauvaa ja katsoa sitä onnea, kun pienet serkukset leikkivät keskenään. Sitä paitsi harva asia on yhtä kaunis kuin joulukuun iltapäivien viimeisten tuntien matala auringonvalo. 

 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.