Nuori äiti, perustele äitiytesi

Lentoaskeleita

"Oliko tuo suunniteltu vai kävikö vahinko?" puolituttu opiskelukaveri kysyi minulta viime joulukuussa yliopiston ruokalassa. Hän katsoi mahaani säälivästi, pyöristyvää vatsaani, josta olin maailman ylpein ja joka teki minut ja mieheni sanoinkuvaamattoman onnellisiksi. En vieläkään ymmärrä, kuinka monet puoliksi tuntemattomat ihmiset katsoivat oikeudekseen ihmetellä ääneen että oliko kyseessä vahinkoraskaus. 

Ei ollut. Vaikka mitä se edes puolitutuille ihmettelijöille kuuluukaan. Ja mitä se vaikuttaisi, vaikka olisi ollutkin? Minkälaista vastausta tai keskustelua tämän kysymyksen esittäjä hakee?

"Miksi ette odottaneet että sinullakin olisi jo valmis tutkinto ja pari vuotta työkokemusta ennen lasten hankkimista" -oli toinen kysymys, joka selvästi oli monen huulilla (tätä onneksi harvoilla oli pokkaa kysyä päin naamaa, mutta sitäkin paremmin kiinnostusta ruotia selän takana). Ymmärrän, sillä tämähän on meidän yhteiskuntamme äänetön ohjekaava siihen kuinka elämä tulisi elää. Opiskele, valmistu, mene naimisiin, luo pari vuotta uraa, hanki lapset. Näin toimineilta henkilöiltä tuskin kukaan tulee utelemaan että oho kävikö vahinko. 

Tämä ohjekaava ei kuitenkaan huomioi yksilöeroja, erilaisia elämäntilanteita tai erilaisten elämänteiden muokkaamia ihmisiä. Meille tämä hetki tuntui luonnolliselta ajalta saada vauva. Me olemme seurustelleet pitkään ja arvoissamme perhe on ylimmällä sijalla. Mieheni on jo valmistunut, ja niin minäkin tulen aikanani tekemään, joten meillä on myös taloudelliset edellytykset huolehtia lapsesta. Ei minulla ole lapsen tulon vuoksi aikomustakaan keskeyttää tutkintoani (miksi ihmeessä näin olisi?). Onko hyväksyttävämpää jäädä äitiyslomalle työelämästä kuin opinnoista, viedä lapsi päiväkotiin työpäivän kuin opiskelupäivän ajaksi? Ihan sellainen yleinen arvosteleva ilmapiiri muiden valintoja kohtaan ihmetyttää.

Minä todellakin ymmärrän, että parikymppiset voivat elää hyvinkin erilaista elämänvaihetta keskenään, enkä väitä että kaikkien tulisi tehdä asiat samassa järjestyksessä kanssani! Ymmärrän hyvin ettei kaikki parikymppiset halua vielä perhettä, tai koe olevansa valmiita kasvattamaan lasta. Ymmärrän myös syyt tähän oikein hyvin, on erittäin ok haluta ensin naimisiin, luoda sitä uraa tai vaikka kiertää maapallon. Koska olemme kaikki ihan omia ihmisiämme omissa elämäntilanteissamme. Minusta on ihanaa että olemme erilaisia, enkä voi tarpeeksi painottaa sitä kuinka luonnollista minusta on että perustamme perheen eri ikäisinä. "Parikymppiset", niin kuin eivät "kolmekymppiset" tai "neljäkymppiset" ole mikään samanlaista tietä samanlaisten kiinnostuskohteiden keskenään jakama kasvoton ihmisjoukko.

Mielestäni elämä ei myöskään lopu perheen perustamiseen, sillä myös lapsen kanssa pystyy yhä tekemään asioita. Edelleen tapaan ystäviäni ja aion matkustella, nyt vain lapseni kanssa. Otan toisinaan sitä kuuluisaa omaa aikaakin, ilman huonoa omatuntoa. Ihmettelen, miksi jotkut voivottelivat kun meiltä jää nyt juhliminen kesken. Minun arvomaailmassani juhliminen ei vain satu olemaan ykkössijalla  -toki hauskaa välillä, ja toki lapsen myötä se jää vähiin (mutta ei nyt sentään lopullisesti ole ohi).

Olen kasvanut hurjasti äitiyden myötä, niin kuin jokainen nainen ikään katsomatta, kadottamatta kuitenkaan itseäni. Kyllä, yhä kuuntelen toisinaan aivan liian lujalla musiikkia korvanapeista, tilaan kotiin aina jotain muotilehteä ja tirskun tilanteissa joissa ei saisi. Sama minä kantaa väsynyttä lasta ympäri asuntoa, pysäyttää auton tiensivuun imetystä varten ja kaahaa huolestuneena ensiapuun kun vauvan puklussa on kokkareita. Ei näistä jutuista mikään liity ikääni.

Itse en edes koe olevani merkillisen nuori äiti, todellakaan. Ainoastaan tilastoja tarkastellessa keskivertoa nuorempi. Kun kerran minä 22-vuotiaana odottajana kohtasin paljon epäilyjä, voin vain kuvitella minkälaista selän takana ruodintaa minua nuoremmat äidit saavat kokea (tai sitten minä vain olen törmännyt harvinaisen tylsiin tyyppeihin!). En tosin ole varma kumpi ihmisiä harmittaa enemmän, ikäni vai asemani opiskelijana.

Onneksi meidän lähipiirimme ei ole epäillyt hetkeäkään valmiuksiamme vanhemmuuteen, vaan kaikki ovat olleet valtavana tukena jo odotusajasta lähtien ja iloinneet ja ihmetelleet kanssamme Vauvan synnyttyä. En tiedä miksi edes jaksan suunnata ajatustakaan näiden kapeakatseisten epäilijöiden joukkolle, mutta välillä vain ärsyttää. Kaikkein eniten ottaa päähän sellainen tunne kuin minun pitäisi olla valmiudessa perustelemaan äitiyteni joillekin.

Eikö joskus saakin hieman purkautua? ;)

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Täälläkin on kohdattu vahinko-kyselyjä, vaikka itsellä ikää on "jo" 26 vuotta, avoliittoa takana yli 7 vuotta, vakituinen työpaikka ja ylempi korkeakoulututkinto gradua vaille valmiina. Kyselyistä tulee suoraan sanottuna vaan sellainen "Mitä helvettiä?"-fiilis. En ymmärrä miksi kaikkien pitäisi tehdä asiat tietyssä, normien mukaisessa, järjestyksessä. Ja onko oikeaa järjestystä olemassakaan? Luulen, että pohjimmiltaan kyse on ihmisten typeryydestä, kapeakatseisuudesta ja ajattelemattomuudesta. Pistää välillä ihan vihaksi! :D

Täälläkin on kohdattu vahinko-kyselyjä, vaikka itsellä ikää on "jo" 26 vuotta, avoliittoa takana yli 7 vuotta, vakituinen työpaikka ja ylempi korkeakoulututkinto gradua vaille valmiina. Kyselyistä tulee suoraan sanottuna vaan sellainen "Mitä helvettiä?"-fiilis. En ymmärrä miksi kaikkien pitäisi tehdä asiat tietyssä, normien mukaisessa, järjestyksessä. Ja onko oikeaa järjestystä olemassakaan? Luulen, että pohjimmiltaan kyse on ihmisten typeryydestä, kapeakatseisuudesta ja ajattelemattomuudesta. Pistää välillä ihan vihaksi! :D

Elina U.
Lentoaskeleita

Huh, milloinkohan noiden "oliko vahinko" -kyselijöiden mielestä olisi sopiva hetki perheen perustamiselle, jos tuo sinunkin elämäntilanteesi herättää näitä ääneen lausuttuja vahinkomietintöjä? :D Olen samaa mieltä, en myöskään usko tuon kultaisen oikean järjestyksen olemassaoloon. Ihmisiä ei vain voi niputtaa samaan muottiin, seuraamaan samaa kaavaa.

Kyselyt johtuvat mitä luultavimmin juuri noista kaikista mainitsemistasi seikoista, ihan ensimmäisenä varmaan ajattelemattomuudesta. Tai typeryydestä. ;) 

Kosketusarka

Minäkin sain 24- vuotiaana esikoiseni, ja se oli minusta ensin kyllä iso järkytys, että pari kk sen jälkeen kun oltiin alettu harrastella ilman suojausta, pam, olin raskaana, ja olin pelännyt että siihen voi mennä vuosia koska siskollanikin oli vaikeaa tulla raskaaksi, mutta ilmeisesti olin sitten eri maata! Emme kertoneet asiasta kenellekään, ja liekö varsinkin appivanhempien mielessä kävi että "vahinko" tullut, kun saivat kuulla vasta 8lla kuulla kautta rantain raskaudesta, vaikka itse me kypsyteltiin ajatusta vanhemmuudesta koko ajan, ja oltiin iloisia tulokkaasta. En kokenut itseäni nuoreksi enkä vanhaksi äidiksi, minusta vain tuli äiti ja miehestäni isä. Kukaan ei kyllä kysynyt suoraan, mutta osasivat sentään olla iloisia puolestamme.

Vau mikä vauva!

Hehe, meiltäkin kysyttiin pari kertaa oliko vauva suunniteltu :D en tiedä onko se joidenkin mielestä ihan pelkästä mielenkiinnosta kumpuava yleinen ja huoleton kysymys, vaikka itelle se kuulostaa (tilanteesta riippuen ainakin vähän) tökeröltä. Ehkä meidän kohdalla vaikutti mun kesken olevat opiskelut ja se että ei oltu/olla naimisissa, ikää kun kuitenkin mulla oli 27 ja miehellä muutama vuosi päälle eli "voivoi noin nuorina" -uteluista ei sentään voinut olla kyse :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Siis eikö kuulostakin vähän tökeröltä? :D Ymmärrän että näistä voi jutella hyvien ystävien kanssa tai ottaa asian itse esille jos haluaa, mutta jotenkin puolitutuilta vahinko-utelut kuulostaa jotenkin tosi... mauttomalta. Ehkä teilläkin vaikutti tosiaan tuo kun rikoitte sitä kuuluisaa kultaista kaavaa! ;)

Dalmi
Arkisokka

Minä olin 21 kun esikoinen syntyi ja olen monesti ihmetellyt ettei kovinkaan moni ole tullut taivastelemaan päin näköä nuoruuttani tai kyselemään oliko lapset suunniteltuja, kun niin monelle muulle nuorelle äidille ON tultu. (Tai sitten oon vaan niin rupsahtanut että näytän 100 vuotiaalta, jes!) Parille "herranjumala minkä ikänen sää oot ja lapsia plaaplaa" -mummelille olen napauttanut takaisin kohteliaasti että minun ikäni on minun henkilökohtainen asiani eikä kuulu ventovieraille. Nyt kun kolmekymppiset on lähempänä kuin kakskymppiset, ei kukaan kysele enää mitään. (Se rupsahtaminen!) Oma äitini oli 19 kun sai isoveljeni, isäni oli vuoden vanhempi. Mitä kummaa siis nykyaikana on lasten saamisessa nuorena, sitä en ymmärrä? 

Elina U.
Lentoaskeleita

No olet kyllä onnekas kun olet vastaavilta kommenteilta säästynyt, ehkäpä olet kohdannut vaan fiksumpaa porukkaa! Tuo on tosi asiallinen vastaus ihmettelijämummeleille. Omalla kohdallani ihmettelijät ei kylläkään ole ollut niitä mummeleita (outoa jos he ihmettelevät, kun "heidän nuoruudessaan" lapset on tosiaan yleensä saatu nykyistä ensisynnyttäjän keski-ikää reippaasti nuorempina) vaan eniten alle kolmekymppisiä.

Ja höpö höpö rupsahtamisjutuillesi! :D

kirsikkainen (Ei varmistettu)

Löysin juuri ihananihanan blogisi ja tämä jo hieman vanha postaus herätti halun kommentoidakin. Olin 23-vuotias opiskelija, tuolloin ulkomailla kun sain esikoiseni. Ollaan jo vähän vanhennuttu, tyttömme täyttää muutaman kuukauden päästä (huiii) jo kolme. Nyt on suunnitteilla toinen lapsi, vaikka en ole vieläkään valmistunut ja myös miehellä puuttuu vähän päästäkseen työelämään kiinni. Nyt siis pitää valmistautua noihin kyselyihin vahinkolapsesta, koska eihän kukaan voi uskoa, että tällaisessa elämäntilanteessa suunnitellaan lapsi, kun ekakin tuli jo "niin nuorena". Mielestäni se nyt vain on niin, että jos rupeaa oottamaan sitä täydellistä aikaa saada lapsi (oli se ensimmäinen tai kuinka mones tahansa) niin sellaista aikaa vaan ei löydy suurimmalla osalla ihmisistä koskaan. "Milloin olet valmis tuntemaan olosi huonoksi mahdollisesti n. 9kk ja sen jälkeen jatkaa symbioosia vauvan kanssa kuukausia?" Sitten voidaan tarvita jo keinohedelmöitystä, kun liian vanhana panikoidaan, että aika loppuu pian kesken...

Elina U.
Lentoaskeleita

Tämä kommentti oli kyllä oikea päivän piristys, tervetuloa mukaan! <3 Voi että voin vaan kuvitella että taas joitain alkaa askarruttamaan se ehkäisyn pettäminen ja kokevat asiakseen tiedustella miten on. Minkähänlaista vastausta nämä kysyjät oikein odottavat? :D Pitäisikin keksiä joku oikein naseva vastarepla! Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla siitä, että eipä sitä oikeaa aikaa taida sitten olla loppujen lopuksi koskaan, aika nasevasti esitit tuon "oikean ajan" muotoilun.

kirsikkainen (Ei varmistettu)

Yksi ilta tosiaan oikeen miettimällämietin vaikka mitä vastakommentteja (ilmeisesti ekan kohdalla traumatisoidun enemmän kuin luulinkaan noista kysymyksistä ;)), jotta kyselijä tajuaisi tökeryytensä, mutta ehkä neutraali teekkarimainen //teen aina huolelliset suunnitelmat ennen tekovaihetta// riittänee.
Pakko vielä hehkuttaa kun tässä aika lailla selailin sun blogin läpi (tenttiin pitäs siis lukee ja myös psyykkisesti yritän valmistua uuteen vauvaan selailemalla mammablogeja), että herätti kyllä taas ne samat tunteet ja pohdinnat pintaan äitiydestä, mitä tässä on käynyt läpi siitä asti kun tuli raskaaksi ja se matka etsiä uusi minä vanhanminän ja äitiminän väliltä, löytää tasapaino opiskeluun jnejne. Muutaman kuukauden päästä "vauvani" täyttää kolme ja toisaalta ihan eilenhän se vasta oli se pikkuruinen alle 50-senttinen rääpäle. Edelleenkin välillä mietiskelen wau mä olen äiti; onko hitaat hoksottimet mulla :D

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.