Omanlaisensa äiti

Lentoaskeleita

Jokin aika sitten kuulin sivukorvalla keskustelun, jossa kaksi äitiä keskustelivat imetyksestä (okei aloin huomaamattani vähän salakuunnella ja jep, aihe on yksi näistä vaaravyöhykekeskusteluista). Toinen heistä oli hyvin väsynyt vauvan herätessä vartin välein rinnalle yöllä, mutta toinen oli sitä mieltä, että sitkeesti vaan, ettei tarvitse alkaa käyttämään korvikkeita. Eilen kirjoitin siitä, millainen olin kolme vuotta sitten ja täytyy sanoa, että tuo kolmen vuoden takainen minä olisi tästäkin keskustelusta vain poiminut pelästyneenä korvike-sanaan liittyvän negatiivissävytteisyyden. Samankaltaisia aiheita, joista yritin hämmentyneenä poimia sen oikean vaihtoehdon, olivat mm. millaisissa vaipoissa vauva kulkee (vai kuuluuko vaippoja laittaa lainkaan :D), matkustaako vauva kantoliinassa vai rattaissa, saako vauvalle antaa tuttia jne. No, kyllä te tiedätte. Tuolloin opin hätääntyneenä uusia sanoja kuten kiintymysvanhemmuus ja lapsentahtisuus, jotka jo sanoina itsessään sisältävät melkoisen arvolatauksen. Sanoja, joiden kääntöpuoli kuulostaa sellaiselta vanhemmalta, joka vastavuoroisesti ei ole kiintynyt lapseensa tai tahdo vastata lapsensa tarpeisiin ja nuo sanat pelottivat minua. Pian tutustuin myös äitislangiin ja siihen liittyviin sanajohdoksiin, esimerkiksi ruokailusanastoon: sormiruokailu, soseilu, tai vessasanastoon: kestovaippailu, pottailu. 

Tovi sitten iloitsin, kuinka nyt toista lasta odottaessani olen viisaampi bodyostoksilla (osaan valkata ne, joiden hihat saa käännettyä tumpuiksi) tai tiedän, että tykkään pukea vastasyntyneen kietaisumallisiin yläosiin. Tuota keskustelua kuunnellessani tunsin kuitenkin suurta huojennusta siitä, että nykyään ymmärrän, ettei vanhemmuuteen ja erityisesti äitiyteen liittyvät asiat ole millään lailla mustavalkoisia. Että rajaa hyviin ja huonoihin ei vedetä niiden vaippojen tai imetyksen perusteella. Eivätkä ne oikeasti saa mitään palkintoa, ketkä kovaäänisimmin julistavat luomusynnytyksen autuudesta tai etteivät tarvitse ollenkaan omaa aikaa. Ne, jotka nousevat barrikadeille (eli facebookiin) kuuluttamaan, että eivät voisi kuvitellakaan vievänsä lapsiaan päivähoitoon "lapsen paikka on kotona"-iskulauseenaan, eivät saa kuulutuksestaan mitään palkintoa, koska niitä palkintoja ei yksinkertaisesti vain ole. Että ne, jotka keskittyvät kiillottamaan omaa kruunuaan oikeilla valinnoillaan ja niiden voimakkaalla esille tuomisella, eivät voita yhtään mitään peliä, sillä koko peliä ei oikeasti ole olemassa. Tämän olisin halunnut oikeasti tietää jo silloin kolme vuotta sitten. On vain äitejä, perheitä ja ennen kaikkea ihmisiä omine tapoineen, mieltymyksineen, elämäntilanteineen ja inhimillisyyksineen. On hyvää tarkoittavia neuvoja, joita kuulee sieltä täältä kymmenittäin vaikka ei kysyisikään ja ovat keskenään täysin ristiriidassa, mutta nekin ovat vain eri tapojen ilmentymiä. Äitiys on elämänalue, jolla ei kannata pyrkiä miellyttämään ketään muuta kuin sitä omaa perhettään ja itseään, ei sukulaistätien serkkuja tai nettipalstoja. 

Huojennukseeni liittyi myös ilo siitä, että olen oppinut kuinka monenlaisia äitejä on, kuinka monta tapaa on olla hyvä äiti. Ja että koko äitiys-genre on nyt vaan jostain syystä meidän vuosituhannellamme ylipäätään muuttunut genreksi. Nyt tiedän, ettei ole pakko puhua sitä sujuvaa äitislangia, jos se ei tunnu omalta, tai ylipäätään yrittää sanoittaa sitä vanhemmuutta kiintymys-etuliitteillä ja muilla jos ei tahdo. Jos tahtoo, niin sekin on ok. Voi vaan olla äiti, joka käyttää kertakäyttövaippoja (ilman, että kokee suurta selittelyvelvollisuutta refluksivauvan ja pyykkivuoren mainiten) ja kuljettaa lasta vaunuissa, jos se oikealta tuntuu. Voin olla sellainen äiti, jonka on pakko päästä joskus kahvilaan hengittämään kaupunkia lattemuki kädessä ihan itsekseen, mutta silti hiipiä iltaisin katsomaan nukkuvaa lasta vielä viidennen kerran. Ne itsekseen juodut lattemukit eivät sulje pois sitä, että voi itkeä salaa kuinka paljon sitä pupu kainalossa tuhisevaa pötkylää rakastaakaan. Nyt "kakkoskierroksella" en aio edes myöntää minkäänlaisen äitiyspelin olemassaoloa, tai ainakin peruutan osallistumispaikkani välittömästi. 

EDIT: Jostain mystisestä syystä koko kirjoitus poistui julkaistuista kirjoituksistani ja häipyi luonnoksiin kesken päivän, kokeillaanpa, jos nyt tämä näkyisi uudelleen. Pahoittelen, jos tämä näkyy joillekin kahteen kertaan.

Kommentit

Kao Kao

Ihanaa, tuollainen seesteinen äitiys kuulostaa just kivalta! Ja mä oon alkanut haaveilla vauvasta vaikka vielä ei ole sen aika. huiii..

Kao Kao

Tai siis lääkärihän mulle jo painokkaasti sanoi, että nyt kannattaa alkaa yrittämään jos niitä ylipäänsä joskus haluaa.. Iik, en tiennyt et 31-vee on liian vanha. Ja oli vähän julma kommentti kun oon ite halunnut lapsia mut exä ei. Ja nykyinen on vielä liian uusi. Ei sitä vauvaa voi tehdä tai hankkia vain siksi et on liian vanha. Vai pitääkö? Apua..

Elina U.
Lentoaskeleita

Tsihih, en ole ihan varma onko äitiys mulle aina ihan vaan seesteistä, mutta onneksi siihen liittyvään kilpailumeininkiin olen oppinut suhtautumaan hyvin armollisesti. ;)

Voi mä aina niin vierastan sitä ajatusta, että lapsipuuhat olisi sidottu johonkin tiettyyn ikään, ihmisiä ja elämäntilanteita kun on niin monenlaisia. Siksi tuo lääkärin kommentti kuulostaa mustakin aika töksähtävältä. Varmaan toki tarkoitti puhtaasti biologisessa mielessä, mutta olisi voinut asian toki hienovaraisemmin ilmaista. Mutta ymmärrän fiiliksesi jos on vauvakuume iskenyt, tuon sortin kuumeet kun ovat vähän sellaisia, että ne eivät aina ihan pelkkään järkeen perustu. ;)

Elina U.
Lentoaskeleita

Kiitos Emmi <3

Piipo79

Jep. Juuri näin!

Elina U.
Lentoaskeleita

Unohdin kirjoittaa tekstiini, että en halua yleistää, että kaikki äidit olisivat mukana tässä oudossa kilpailupelissä. Esimerkiksi täällä Lilyssä annetaan mielestäni tosi hyvin tilaa kaikille olla ihan omanlaisiaan äitejä ja yleishenki on enemmänkin tsemppaava. <3

Adiina
Helmiä ja vadelmia

Todella hyvä teksti, mä niin allekirjoitan tämän! :)

Maailma tuntuu olevan täynnä äitejä, jotka ovat ehdottomia vauva-asioissa ja tuomitsevat helposti muita. Mutta olen myös huomannut, että jotkut äidit ottavat tietyt asiat tuomitsemisena, vaikka kysymys olisi ihan tavallisesta keskustelusta.

Kysyin eräältä sukulaiseltani täysin hyväntahtoisessa vauvojen rytmeihin, kakkaan ja ruokailuun liittyvässä keskustelussa "imetätkö muuten vielä". Tuore äiti taisi tulkita puolustuspuheenvuorosta päätellen kysymykseni niin, että mielestäni kaikkien äitien tulisi tyyliin täysimettää puoli vuotta ja korvikkeet ovat pahasta, vaikka en missään vaiheessa esittänyt kannanottoa imetykseen. :D Taisi vain olla hänelle herkkä aihe. Enkä nyt ihan ventovierailta tällaisia edes kyselisi, mutta tämä sopi keskustelun sisältöön.

Itse olen pyrkinyt aina tekemään asiat omasta mielestäni parhain päin ja joskus helpoimman kautta. Kaikki varmasti tietävät, ainakin toisella kierroksella, mikä on itselle, vauvalle ja perheelle parasta. :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Kiitos! :) Ja tuo on muuten tosi hyvä huomio, ehkä joskus tosiaan tulee otettua joitain asioita tuomitsevina, vaikkei niitä sellaisiksi olisi tarkoitettu. Tämä varmaan johtuu tuosta yleisesti niin helpolla tuomitsevasta ja kyseenalaistavasta ilmapiiristä, että on tosi harmi, että joidenkin asioiden kanssa voi joutua niin herkille, että alkaa tulkita omiaan. Minä itse myönnän sortuneeni tähän pari vuotta sitten, kun pojan päivähoitoon vieminen ja omien opintojeni jatkaminen oli sellainen aihe, josta keskustellessa nousin ihan kuin huomaamattani hiukan "puolustuskannalle", vaikkei juuri kyseinen keskustelu syyttävä olisikaan ollut. Aihe oli minulle herkkä ja olin täysin kyllästynyt kauhisteluihin ja "mä en ikinä pystyisi"-kommentteihin, joten saatoin joskus ehkä ottaa jonkin kommentin pahalla, vaikka sitä ei sellaisena olisikaan tarkoitettu. 

Luulen, että tämä toinen kierros on varmasti monessa suhteessa armollisempi, enää ei tule stressattua omien valintojensa perusteluita, kun tietää selviytyneensä jo yhdestä vauva-ajasta ihan kunnialla. :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.